KUUDES LUKU.
Sievert Tiburtius oli pieni, hintelä, isopäinen mies. Hänellä oli pitkä, vaalea, ohut poskiparta, joka oli jaettu keskeltä kahtia ja jonka päät hän toisinaan mukavuussyistä siirsi yli olan. Hänen pyöreätä päätään peitti lukematon joukko pienen pieniä, villaisia kiharoita. Hänen korvalehtensä olivat suuret, erittäin ulkonevat, reunoilta sisäänkäpertyneet ja niin suipot yläkulmasta kuin ketun korvat. Hänen nenänsä oli kuin pieni, litteä nappi kasvojen keskellä, hänen poskiluunsa törröttivät pystyssä ja hänen harmaat, siristävät silmänsä, jotka tavallisesti pälyilivät ympärilleen vähän tuhman näköisinä, saattoivat odottamatta avautua, laajeta ennen aavistamattomalla tavalla, ruveta pöllöttämään, jopa melkein pursua ulos…
Sellainen oli pastori Tiburtius. Hän oli kotoisin Riiasta, oli ollut jonkun vuoden pappina Keski-Saksassa ja joutui nyt kaupunkiin paluumatkalla kotiseudulleen, missä oli saanut kirkkoherranpaikan. Taskussaan erään virkaveljen suositus, pappismiehen, joka kerran oli syönyt Mengstrassen varrella Mockturtle-keittoa ja kinkkua Schalotten-kastikkeen kera, ilmestyi hän nyt konsulittaren eteen, hänet pyydettiin taloon niiksi muutamiksi päiviksi, jotka hän sanoi viipyvänsä kaupungissa, ja hän sai asuttavakseen avaran vierashuoneen ensi kerroksessa eteisen vieressä.
Mutta hän jäi pitemmäksi aikaa kuin oli sanonut. Kului kahdeksan päivää ja yhä hänellä oli jotakin näkemättä, Marian-kirkon Kuolemantanssi tai Apostolikello tai raatihuone tai »Laivuriyhdistys» tai tuomiokirkon liikkuvasilmäinen aurinko. Kului kymmenen päivää, hän puhui kaiken aikaa lähdöstään; mutta saatuaan pienenkin taloonjäämispyynnön lykkäsi hän jälleen matkansa.
Hän oli parempi ihminen kuin herrat Jonathan ja itku-Trieschke. Hän ei kiinnittänyt huomiota Antonie-rouvan poltettuihin otsakiharoihin eikä kirjoittanut tälle kirjeitä. Mutta hän oli sitä huomaavampi Klaraa, hänen nuorempaa ja vakavampaa sisartansa kohtaan. Tämän läsnäollessa, tämän puhuessa saattoi sattua, että hänen silmänsä avautuivat, laajenivat ennen aavistamattomalla tavalla, rupesivat pöllöttämään, jopa melkein pursuivat ulos… ja hän oleskeli koko päivän Klaran lähettyvillä, pohtien tämän kanssa hengellisiä ja maallisia kysymyksiä tai lukien tälle ääneen… korkealla, kieahtelevalla äänellään, baltilaisen kotiseutunsa hullunkurisesti hypähtelevin korostuksin.
Jo ensi päivänä hän sanoi: »voi, rouva konsulitar, mikä aarre ja Herran siunaus tyttärenne Klara onkaan! Hän on varmaan ihana lapsi!»
»Olette oikeassa», vastasi konsulitar. Mutta pappi hoki samaa niin usein, että konsulittaren siniset silmät muuttuivat tarkkaavaisiksi, ja hän pani vieraansa kertomaan hiukan tarkemmin syntyperästään, olosuhteistaan ja mahdollisuuksistaan. Saatiin tietää, että hän oli kauppiassukua, että hänen äitinsä oli Jumalan luona, ettei hänellä ollut sisaria ja että hänen vanha isänsä eli Riiassa koroillaan, hyvissä varoissa, jotka kerran olivat lankeavat hänelle, pastori Tiburtiukselle. Mutta hän sai kyllä virastaankin riittävän toimeentulon.
Mitä yhdeksännellätoista ikävuodellaan olevaan Klara Buddenbrookiin tulee, vaikutti hän tummine, siloisine tukkineen, ankarille, mutta samalla haaveellisine silmineen, hienosti kaarevine nenineen, hiukan liian tiukasti suljettuine suineen ja pitkine, hoikkine vartaloineen omituisen karulaatuiselta nuorelta kaunottarelta. Kotona hän oli liittynyt lähimmin köyhään ja hurskaaseen serkkuunsa Klothildeen, jonka isä oli äsken kuollut ja joka aikoi kerran »asettua omiin oloihinsa», muutamine groscheneineen ja huonekaluineen, jotka hän oli perinyt; se merkitsi, että hän aikoi mennä jonnekin täysihoitoon… Thildan pitkämielinen, kärsivällinen ja nälkäinen nöyryys oli tietenkin aivan vierasta Klaran luonteelle. Päinvastoin hänellä oli palvelijoiden ja myös sisariensa ja äitinsä kanssa keskustellessa hiukan hallitseva käytös; yksin hänen alttoäänessään, joka osasi päättävästi aleta, mutta ei kysyvästi yletä, oli käskevä sointu, joka saattoi joskus muuttua kovaksi, tylyksi, kärsimättömäksi ja kopeaksi. Se tapahtui sellaisina päivinä, jolloin hänellä oli päänsärky.
Ennenkuin konsulin kuolema oli verhonnut talon suruun, oli Klara ottanut luoksepääsemättömän arvokkaana osaa kotonaan ja samansäätyisissä taloissa pidettyihin vieraspitoihin… Konsulitar katsoi häntä eikä voinut olla huomaamatta, että tuota lasta, huolimatta hänen runsaista myötäjäisistään ja taloudellisuudestaan, tulisi olemaan vaikea naittaa. Ketään kaupungin skeptillisistä, juomaseuraisista, hyväntuulisista kauppaherroista hän ei ainakaan voinut kuvitella tuon vakavan ja jumalaapelkääväisen tytön rinnalla, paremminkin sentään jotakin hengenmiestä; ja koska tuo ajatus miellytti konsulitarta, herättivät pastori Tiburtiuksen hellät viittaukset hänessä hyväntahtoista ja suopeaa myötätuntoa.
Ja asia kehittyi sitten mitä täsmällisimmin. Eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä teki perhe kävelyretken. Konsulitar, Antoine, Christian, Klara, Thilda. Erika Grünlich, mamsseli Jungmann ja pastori Tiburtius lähtivät Burgtor'in kautta kauas maalle, erääseen maalaismajataloon, jonka vihreiden puutarha-pöytien ympärillä he aikoivat syödä mansikoita, piimää tai marjapuuroa. Aterian jälkeen hajaannuttiin puutarhaan, joka ulottui jokeen asti ja jossa oli hauska kävellä erilaisten hedelmäpuiden siimeksessä, viini- ja karviaismarjapensasten ja parsa- ja perunasarkojen keskellä.
Sievert Tiburtius ja Klara Buddenbrook jäivät vähän syrjään toisista. Tiburtius, joka oli paljon pienempi Klaraa, oli työntänyt kaksijakoisen poskipartansa kärjet olan yli, ottanut suuren mustan olkihatun isosta päästään ja keskusteli nyt silmät suurina ja nenäliinallaan otsaansa pyyhkien pitkään ja lempeästi tytön kanssa: siinä sitten keskustelun lomassa molemmat pysähtyivät, jolloin Klara antoi vakavalla, rauhallisella äänellä suostumuksensa.
Kun konsulitar kotiin palattua vähän väsyneenä ja hiestyneenä istui yksin maisemahuoneessa, istuutui pastori Tiburtius hänen viereensä ilta-auringon paisteeseen, pyhä-illan hiljaisen rauhan vallitessa, ja ryhtyi hänenkin kanssaan pitkään, lempeään keskusteluun, jonka konsulitar lopetti näin: »Hyvä on, herra pastori… Tarjouksenne vastaa äidillisiä toiveitani, ettekä te puolestanne ole tehnyt huonoa valintaa, sen voin vakuuttaa teille. Kuka olisi osannut aavistaa, että teidän oleskelunne meidän talossamme oli vievä niin siunaukselliseen tulokseen!… En tahdo vielä tänään antaa ratkaisevaa sanaani, sillä minun on ensin kirjoitettava asiasta pojalleni konsulille, joka nykyään, kuten tiedätte, on ulkomailla. Toivotan teille onnea, kun huomenna lähdette hyvin toivein Riikaan, astuaksenne virkaanne; me aiomme asettua joksikin viikoksi meren rannikolle… Olette lähiaikoina saava tiedon asiasta; suokoon Herra, että tapaisimme pian toisemme.»