VIIDES LUKU.
Kuolemantapaukset herättävät tavallisesti taivaallisiin asioihin kääntyneen mielentilan, eikä kukaan ihmetellyt kuullessaan konsulitar Buddenbrookin suusta hänen miehensä kuoleman jälkeen sen tai tämän hengellisen lauselman, jota ei aikaisemmin oltu totuttu hänen suustaan odottamaan.
Mutta pian huomattiin, ettei tuo ollut ohimenevää, ja kaupungissa tuli pian tietyksi, että konsulitar tahtoi kunnioittaa miesvainajansa muistoa etupäässä siten, että hän omaksui kokonaan tämän hurskaan elämänkatsomuksen, johon hän jo viime vuosina ja varsinkin nyt, alkaessaan vanheta, oli tuntenut vetovoimaa.
Hän koetti täyttää koko tuon laajan talon vainajan hengellä, lempeällä, kristillisellä vakavuudella, joka ei kuitenkaan tuominnut hillittyä sydämen iloa. Aamu- ja iltahartauksia jatkettiin entistä pitempinä. Perhe kerääntyi ruokasaliin palvelusväen seisoessa pylväikössä, ja konsulitar tai Klara luki kappaleen isosta, suunnattoman suurin kirjaimin painetusta sukuraamatusta, minkä jälkeen laulettiin yhteisesti pari virren värssyä harmonien säestyksellä; konsulitar hoiti sitä. Usein luettiin raamatun asemesta kappale jostakin mustakantisesta, kultareunaisesta saarnakirjasta tai postillasta, jostakin Aarrekätköstä, Psalttarista, Pyhityshetkestä, Aamusävelestä tai Vaellussauvasta, joiden alituinen hokeminen suloisesta Jeesus-lapsesta tahtoi kyllästyttää ja joita talossa oli liian viljalti.
Christian ei ottanut usein osaa hartaushetkiin, ja Thomaksen kerran tekemä varovainen ja puolileikkisä huomautus noista hartaushetkistä sai lempeän ja arvokkaan nuhtelun. Madame Grünlich ei valitettavasti aina käyttäytynyt tyydyttävästi noissa tilaisuuksissa. Eräänä aamuna, kun talossa oli käymässä muuan vieras pappi, määräsi tämä laulettavaksi erään harrassävelmäisen, lujauskoisen virren, jonka sanat kuuluivat näin:
On raato ruumihini mun, jo hajota mä uhkaan. Niin uppos synnit minuhun, kuin tina uppos tuhkaan.
Oi Herra, koiran korvihin sä tartu! Tyydyn luihinkin. — Jo väsyin synnin vaivaan, vie minut armoon taivaan!
… minkä jälkeen rouva Grünlich musertavan katumuksen painamana viskasi pois kirjan ja poistui huoneesta.
Mutta konsulitar vaati itseltään vielä enemmän kuin muilta. Hän perusti esimerkiksi pyhäkoulun. Sunnuntaiaamuna soittivat Mengstrassen talon kelloa vain pienet kansakoulutytöt, minkä jälkeen Stine Voss, joka oli kotoisin Muurikujan varrelta. Mike Stuht Glockengiesserstrassen varrelta ja Finke Snut jostakin Traven Kleine Gröpelgruben tai Engelwischin puolelta tepsuttivat vehnäsenvaaleine, vedellä kammattuine hiuksineen suuren eteisen läpi valoisaan puutarhahuoneeseen, jota ei pitkään aikaan enää ollut käytetty konttorina ja jonne nyt oli tuotu istumapenkkejä. Siellä konsulitar Buddenbrook, syntyisin Kröger, puettuna mustaan, raskaaseen atlaspukuun, päässään valkoisia hienoja kasvojakin valkoisempi pitsimyssy, asettui istumaan pöydän ääreen heitä vastapäätä ja opetti heille tunnin verran katkismusta.
Hän perusti myös »Jerusalemin-illan», johon paitsi Klaraa ja Klothildea myös Tonyn oli otettava osaa. Kerran viikossa istui ruokasalin pitkäksi vedetyn pöydän ympärillä lamppujen ja kynttilöiden valossa noin parikymmentä naista, kaikki siinä iässä olevia, jolloin on paras varustaa itselleen hyvä paikka taivaassa. Nämä joivat teetä tai bishofia, söivät maukkaita voileipiä ja vanukasta, lukivat hengellisiä veisuja ja tutkisteluja ja valmistivat käsitöitä, jotka vuoden lopulla myytiin myyjäisissä ja joista koituva voitto sitten lähetettiin Jerusaleniiin lähetystarkoituksiin.
Tuohon hurskaaseen yhdistykseen kuului pääasiallisesti konsulittaren tuttavapiirin naisia, muun muassa senaattorin rouva Langhals, konsulitar Möllendorpf ja vanha konsulitar Kistenmaker; mutta eräät toiset maallismielisemmät ja arkipäiväisemmät luonteet, kuten madame Köppen, ivasivat ystävänsä Bethsyn hommia. Myöskin kaupungin papinrouvat ja leskikonsulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, sekä Sesemi Weichbrodt oppimattomme sisarineen olivat sen jäseniä. Mutta koska Jeesuksen edessä arvo ja kunnia eivät merkitse mitään, sulki Jerusalemin-ilta piiriinsä myös köyhempiä ja vähemmän tunnettuja henkilöitä, kuten eräänkin pienen, kurttuisen olion, jolla oli runsas määrä jumalanpelkoa ja pitsimalleja, joka asui Pyhän-Hengen-Sairaalassa, oli nimeltään Himmelsbürger ja sukunsa viimeinen jäsen… »Viimeinen Himmelsbürger» sanoi hän suruisasti raapien samalla myssynalustaansa sukkapuikolla.
Mutta vielä paljon merkillisempi ilmiö oli eräs kaksoissisaruspari, kaksi kummallista, vanhaa neitoa, jotka kulkivat kaupungilla käsikädessä harjoittaen hyväntekeväisyyttä, päässä kahdeksannentoista vuosisadan aikuinen lierihattu ja vuosia sitten haalistuneisiin vaatteisiin puettuina. Heidän sukunimensä oli Gerhardt, ja he vakuuttivat polveutuvansa suoraan Paul Gerhardtista. Sanottiin, etteivät he olleet lainkaan varattomia, mutta he elivät mitä kurjimmissa oloissa ja antoivat kaiken köyhille… »Rakkaat ystävät!» huomautti konsulitar Buddenbrook, joka väliin häpesi heitä, »on totta, että Jumala katsoo sydämeen, mutta teidän pukunne eivät ole oikein sievät… Tulee katsoa myös astiaan…» Silloin nämä suutelivat hienoa ystäväänsä, mitä tuo maailmannainen ei voinut kieltää, tosin ainoastaan otsalle, ja tekivät sen köyhän säälivällä, hellällä ylemmyydellä korkea-arvoisempaa pelastussisarta kohtaan. He eivät olleet suinkaan tuhmia, heidän pienissä, rumissa, käpertyneissä papukaijankasvoissaan pyöri kaksi kirkasta, ruskeata silmää, joissa oli omituinen älykäs ja lempeä ilme… Heidän sydämiinsä kätkeytyi ihmeellisiä, salaisia tietoja. He tiesivät, että ihmisen viimeisellä hetkellä tulevat kaikki heidän autuaasti kuolleet omaisensa lauluin ja soitoin noutamaan häntä Jumalan luo. He lausuivat sanan »Herra» yhtä luonnollisella lapsenuskolla kuin alkukristityt, jotka ovat kuulleet mestarin omasta suusta sanat: »Vielä vähän aikaa, niin olette näkevä minut». Heillä oli mitä merkillisimpiä teorioita sisäisestä valosta, aavistuksista, ajatuksen siirrosta… sillä Lea, toinen heistä, oli kuuro, mutta tiesi siitä huolimatta melkein aina mistä puhuttiin.
Koska Lea Gerhardt oli kuuro, pantiin hänet tavallisesti lukemaan ääneen Jerusalemin-illoissa: toiset pitivät sitäpaitsi hänen lukuaan kauniina ja liikuttavana. Hän kaivoi pussistaan ikivanhan kirjan, joka oli oudon näköinen, suhteettoman pitkä leveyteen verraten, ja jonka alkulehdellä oli epäinhimillisen pulloposkinen kuva heidän kantaisästään. Sen hän nyt otti esiin ja — voidakseen kuulla mitä luki — alkoi pauhata peloittavalla äänellä, joka kaikui kuin tuulen ulvonta savupiipussa:
»Jos saatana uhkaa minut niellä…»
Hoh! ajatteli Tony Grünlich. Mikäpä saatana sinut haluaisi niellä! Mutta hän ei virkkanut mitään, vaan söi vanukasta ja tuumi, oliko hänestäkin kerran tuleva yhtä ruma kuin nuo Gerhardt-neidit.
Hän ei ollut onnellinen, häntä ikävystytti ja kiusasi kaikki nuo papit ja lähetyssaarnaajat, jotka konsulin kuoleman jälkeen olivat yhä lisääntyneet ja jotka Tonyn mielestä vaikuttivat liiaksi talon asioihin ja saivat liian paljon rahaa. Tuo viimeinen seikka oli Thomaksen asia; mutta tämä oli vaiti. Sisar sitävastoin ei voinut olla joskus mutisematta vieraista, jotka syövät leskien varat pitkien rukousten palkaksi.
Hän vihasi mitä katkerimmin noita mustia herroja. Pitäen itseään kypsyneenä naisena, joka oli oppinut tuntemaan elämän eikä ollut enää mikään tyhmä hanhi, ei hän katsonut voivansa ilman muuta uskoa heidän ehdottomaan pyhyyteensä. »Äiti», hän sanoi, »ei pitäisi puhua pahaa lähimmäisestään… tiedän sen! Mutta minun täytyy saada sanoa eräs asia, enkä voi olla ihmettelemättä, ettei elämä ole opettanut sitä sinullekin, nimittäin: ettei jokaisen, jolla on musta takki ja alati hokee: Herra, Herra! tarvitse olla tahraton!»
Salaisuutena pysyi miten Thomas suhtautui näihin totuuksiin, joita hänen sisarensa esitti äärettömän ponnekkaasti. Christianilla ei ollut niistä mitään ajatusta, hän tyytyi tarkastamaan noita herroja nenä kurtussa, matkiakseen heitä sitten klubissa tai perheen keskuudessa.
Mutta Tony kärsi todellakin noista hengellisistä vieraista. Eräänä päivänä astui hänen eteensä muuan lähetyssaarnaaja nimeltä Jonathan, joka oli kulkenut Syriat ja Arabiat, mies, jolla oli suuret, nuhtelevat silmät ja haikeasti alasriippuvat posket, vaatien häntä surullisen ankarasti tilille siitä, olivatko hänen poltetut otsakiharansa sopusoinnussa totisen kristillisen vaatimattomuuden kanssa… Miesparka! Hän ei tuntenut Tonyn terävän pisteliästä kielevyyttä. Tony oli vaiti hetken aikaa, ja saattoi nähdä miten hänen aivonsa tekivät työtä. Sitten hän sinkautti: »Pyydän, että herra pastori huolehtisi omista kiharoistaan!»… Sen jälkeen hän kiiti ulos hartiat koholla, pää pystyssä ja leuka alas painuneena. — Pastori Jonathanilla oli hyvin vähän kiharoita, sillä hänen päälakensa oli paljas!
Mutta kerran hän sai nauttia vielä suuremmasta voitosta. Tapahtui näet, että pastori Trieschke, itku-Trieschke, joksi häntä nimitettiin siksi, että hän joka pyhä saarnatessaan alkoi itkeä jossakin sopivassa paikassa… että tuo itku-Trieschke, jolla oli kalpeat kasvot, punaiset silmät ja oikeat hevosen poskiluut ja joka viipyi kahdeksan päivää Buddenbrookilla vuoroin kilpaillen Klothilde-raukan kanssa syömisessä, vuoroin pitäen hartaushetkiä, rakastui Tonyyn… eikä suinkaan hänen kuolemattomaan sieluunsa, ei suinkaan, vaan hänen ylähuuleensa, vahvaan tukkaansa, kauniisiin silmiinsä ja kukoistavaan vartaloonsa! Eikä tämä jumalanmies, jolla oli Berliinissä vaimo ja neljä lasta, hävennyt toimittaa palvelija Antonin välityksellä madame Grünlichin toisessa kerroksessa olevaan makuukamariin kirjettä, joka oli kokoonpantu raamatunlauseista ja maireista hellyyden purkauksista… Asianomainen löysi kirjeen mennessään maata, luki sen ja lähti varmoin askelin alas välikerrokseen konsulittaren makuukamariin; siellä hän luki kynttilänvalossa äidilleen kursailematta, kovalla äänellä tuon sielunpaimenen sepustuksen, mistä oli se seuraus, että itku-Trieschken siitä pitäen oli paras pysyä talosta poissa.
»Semmoisia ne ovat kaikki!» sanoi madame Grünlich… »Ha-haa! Semmoisia ne ovat kaikki! Hyvä Jumala, minä olin ennen hanhi, olin tyhmeliini, äiti, mutta elämä on riistänyt minulta uskon ihmisiin. Useimmat ovat veijareita… se on valitettavasti totta. Grünlich — —!» Tuo nimi kaikui kuin torventörähdys, jonka Tony puhalsi esiin hartiat koholla ja silmät ylös luotuina.