KUUDES LUKU.
Nyt kannettiin esiin kaksi suurta kristallimaljallista »taivaanmannaa»; se oli kerroksittain järjestetty mantelileivos-, vattu-, pikkuleipä- ja munakiisseliyhdistelmä. Mutta pöydän alapäässä leimusi ihastus, sillä lapsille oli tehty heidän mieliruokaansa, kuumaa luumuvanukasta.
»Thomas, poikaseni, olepas kiltti», lausui Johann Buddenbrook vetäen housuntaskusta raskaan avainkimppunsa. »Toisessa kellarissa oikealla, kolmannella hyllyllä, punaisen Bordeaux'n takana on kaksi pulloa, ymmärrätkö?» Ja Thomas, joka ymmärsi senkaltaisia asioita, juoksi ulos ja palasi jälleen kantaen kahta aivan pölyistä ja hämähäkinverkon peittämää pulloa. Mutta tuo vaatimattomassa kuoressa oleva kullankeltainen, imelä vanha Malvasier-rypälemehu oli tuskin valunut pieniin jälkiruokalaseihin, kun oli käsissä hetki, jolloin pastori Wunderlich nousi ja keskustelun tauotussa alkoi lasi kädessä esittää siroa maljapuhetta. Hän puhui pää hiukan kallellaan, hieno leikkisä hymy valkoisilla kasvoillaan, tehden vapaalla kädellään pieniä sieviä liikkeitä siihen avonaiseen ja miellyttävään tapaan, jolla hän viehätti kuulijoitaan saarnatuolissakin seisoessaan… »Tyhjentäkäämme siis, kunnon ystäväni, lasillinen tätä jaloa juomaa kunnioitetun isäntäväkemme kunniaksi heidän uudessa, komeassa kodissaan — Buddenbrook-suvun, sen läsnäolevien, samoin kuin poissaolevien jäsenten menestykseksi… eläköön!»
»Poissaolevien?» ajatteli konsuli kilistäen häntä kohti ojennettuja laseja. »Tarkoitettiinko sillä Frankfurtissa olevia sukulaisia ja kenties Hampurin Duchanipseja vai oliko vanhalla Wunderlichilla jokin taka-ajatus…?» Hän nousi kilistääkseen isänsä kanssa katsoen tätä sydämellisesti silmiin.
Mutta nyt ryhtyi kaupanvälittäjä Grätjens pyrkimään pystyyn paikaltaan, ja se vei aikaa; kun hän vihdoin oli päässyt tarkoituksensa perille, yhtyi hänkin narisevalla äänellään kauppahuone Johann Buddenbrookille kohdistettuun maljaan toivoen talolle jatkuvaa menestystä, nousua ja kukoistusta, kotikaupungin kunniaksi.
Ja Johann Buddenbrook kiitti toisten ystävällisistä sanoista, ensin perheen päänä, sitten kauppahuoneen vanhempana johtajana — sekä lähetti Thomaksen hakemaan kolmatta Malvasier-puIloa, sillä hän huomasi laskeneensa väärin luullessaan kahden pullon riittävän.
Lebrecht Krögerkin puhui. Hän teki sen istualtaan, koska se teki vielä tehokkaamman vaikutuksen, ja liikutti vain silloin tällöin päätään ja käsiään mitä sulavimmin. Hän kohdisti puheensa talon molemmille naisille, mme Antoinetteile ja rouva konsulittarelle.
Mutta hänen lopetettuaan, »taivaanmannan» ollessa jo melkein tyystin kurkkua alempana ja Malvasierin laulaessa loppua, kohosi paikaltaan rykäisten ja yleisen huudahtelun seuraamana herra Jean Jacques Hoffstede… pöydän alapäässä istuvien lasten taputtaessa käsiään.
»Excusez! En voinut muuta…» hän lausui, sipaisten terävää nenäänsä ja vetäen takataskustaan paperin… Huoneeseen levisi hiisku maton hiljaisuus.
Paperi, jota hän piteli kädessään, oli korean monikoukeroinen, ja hän luki seuraavat sanat kukkasin ja kullatuin kiehkuroin koristetun soikion keskeltä:
»Ystävällisen kutsun johdosta Buddenbrookin perheen uuden talon iloiseen vihkiäistilaisuuteen lokakuussa vuonna 1835.»
Tämän jälkeen hän alkoi lukea jo jonkun verran vapisevalla äänellään:
»Ystävät! — Ma saanhan luvan laulun pienen virittää kunniaksi tämän tuvan, jolle taivas hymyää.
Teille, kelpo harmaahapset,
teille omistan mä sen;
mut myös teille, rakkaat lapset,
virressäni laulelen.
Kauneus ja kumo jalo
tääll' on siteess' saman vyön;
Venukselt' on katseen valo.
Vulkanukselt' tarmo työn
Riemun tyyntä elämätä
suokoon teille vastaisuus,
kirkkautta kestävätä
jokainen päivä uus!
Aivan loppumattomasti
onnestanne iloitsen.
Myöskin yhtä useasti
sitä teille rukoilen.
Muhkeasti taloanne
asukaa — ja pitäkää
ystävänä muistossanne
se, ken laati säkeet nää!»
Hän kumarsi, minkä jälkeen puhkesi esiin yksimielinen innostunut suosion myrsky.
»Mainiota, Hoffstede!» huusi ukko Buddenbrook. »Maljasi! Sepä oli herttaista!»
Mutta konsulittaren kilistäessä runoilijan kanssa levisi tuskin huomattava puna hänen hienolle hipiälleen, sillä hän oli kaiketi huomannut sen pienen kohteliaan kumarruksen, jonka Hoffstede oli tehnyt häntä kohti lausuessaan sanat »Venukselt' on katseen valo».