VIIDES LUKU.
»Näittekö te hänet, herra pastori?» —
Lautasia vaihdettiin jälleen. Nyt ilmestyi pöytään suunnaton tiilenpunainen, taikinoitu, keitetty ja savustettu siankinkku ruskean, hapahkon Chalotten-kastikkeen kera, sivuruokana sellainen määrä vihanneslajeja, että yksi ainoa vati olisi kyennyt ravitsemaan koko seuran. Lebrecht Kröger ryhtyi leikkaamaan paistia. Kyynärpäät sirosti koholla, pitkät etusormet suoraan veitsen ja haarukan selkää pitkin leikkasi hän huolellisesti mehukkaita viipaleita. Ruokalajiin kuului myös konsulitar Buddenbrookin ylpeys »venäläinen hillo», hauskasti kirpelöivä, viinansekainen säilykehedelmäseos. —
Pastori Wunderlichin täytyi ikäväkseen tunnustaa, ettei hän ollut itse koskaan nähnyt Bonapartea. Mutta Buddenbrook vanhempi ja Jean Jacques Hoffstede olivat joutuneet näkemään hänet kasvoista kasvoihin; edellinen Pariisissa, juuri ennen Venäjän sotaretkeä, eräässä paraadissa Tuileries'n linnanpihalla, jälkimmäinen Danzigissa…
»Ei hän, hyvät ihmiset, ollut hauskan näköinen», hän sanoi työntäen suuhunsa haarukalle taitavasti ladotun kinkku-, peruna- ja ruusukaalikuorman ja samalla kohottaen kulmakarvansa korkealle.
»Hän kuuluu muuten viettäneen iloisia päiviä Danzigissa. Hänestä kulki siihen aikaan eräs hauska juttu…» Hän pelasi kaiket päivät korttia saksalaisten kanssa, usein suurista summista, mutta illalla pelasi hän kenraaleittensa kera. 'N'est-ce pas. Rapp', kysyi hän kerran nostaen pöydältä kourallisen kultaa, 'les Allemands aiment beaucoup ces petits Napoleons?'
— Oui, sire, plus que le Grand! vastasi Rapp.
Kesken yleistä iloisuutta, joka yltyi meluavaksi, — Hoffstede oli kertonut jutun hyvin sattuvasti, jopa matkinut keisarin kasvojenilmettäkin — sanoi vanha Buddenbrook:
»Leikki sikseen, täytyy kuitenkin kunnioittaa hänen henkilöllistä suuruuttaan… mikä tahdon mies!»
Konsuli pudisti vakavasti päätään.
»Eipä niinkään, me nuoremmat emme enää ymmärrä sen miehen kunnioitettavuutta, joka murhautti Enghienin herttuan, tapatti Egyptissä kahdeksansataa vankia…»
»Tuo kaikki on kenties liioiteltua ja vääristeltyä», sanoi pastori Wunderlich. »Herttua oli ehkä kevytmielinen ja kapinoiva herra, ja mitä tulee vankeihin, oli heidän mestauttamisensa luultavasti puolueettoman sotaneuvoston harkittu ja välttämätön päätös…»
Ja hän kertoi eräästä lukemastaan kirjasta, joka oli ilmestynyt joitakin vuosia sitten: sen oli kirjoittanut eräs keisarin sihteereistä, ja se oli erittäin mielenkiintoinen…
»Yhdentekevää», väitti konsuli yhä, puhdistaen kynttilää, joka oli alkanut lepattaa hänen edessään seisovassa kynttilänjalassa. »Minä en ymmärrä, minä en saata käsittää, että tuota ihmishirviötä ihaillaan! Uskonnollisten tunteiden elähyttämänä kristittynä en minä voi löytää sydämestäni tuollaisen ihailun rahtuakaan.»
Hänen kasvoilleen oli levinnyt hiljainen, haaveileva ilme, ja hänen päänsäkin oli painunut hiukan kallelleen.
Samalla näytti siltä kuin hänen isänsä ja pastori Wunderlich olisivat huomaamattomasti hymyilleet toisilleen.
»Niin kyllä», äännähti Johann Buddenbrook hyväntahtoisesti, »mutta pienet Napoleonit eivät olleet hullumpia, eikö niin? Minun poikani ihailee enemmän Louis Philippeä», lisäsi hän sitten.
»Ihailee?» toisti Jean Jacques Hoffstede hiukan ivallisesti… »Hauska rinnastelu! Onko Philipp Egalitéssakin ihailemista…»
»Minun mielestäni heinäkuun-yksinvallassa on paljon oppimista…» Konsuli puhui vakavasti innostuen aiheesta. »Ranskalaisen perustuslaillisuuden ystävällinen ja aulis suhtautuminen ajan uusiin käytännöllisiin ihanteihin on erittäin kiitettävä asia…»
»Käytännölliset ihanteet… kyllä vain…» Ukko Buddenbrook leikitteli kultaisella rasiallaan suoden leukaluilleen hetken levon. »Käytännölliset ihanteet… ehei, minä en kannata niitä ollenkaan!» Hän unohti suuttumuksesta puhua murretta. »Joka puolella nousee nykyään taloudellisia laitoksia ja teknillisiä laitoksia ja kauppakouluja kuin sieniä maasta, ja kimnaasi- ja klassillinen sivistys ovat yht'äkkiä hölynpölyä, eikä kukaan ajattele muuta kuin kaivoksia… ja teollisuutta… ja rahan hankintaa… Hyvähän se on kaikki, erittäin hyvä! Mutta hiukan typerää toiselta puolen, ajanpitkään — eikö niin? En tiedä miksi se minua tympäisee… en tarkoita mitään,Jean… Heinäkuun-yksinvalta on hyvä asia…»
Senaattori Langhals samoin kuin Grätjens ja Köppen puolustivat konsulia… »Ei, kyllä tuota Ranskan hallitusta ja samantapaisia Saksassa ilmenneitä pyrinnöitä täytyy kunnioittaa…» — Herra Köppen oli tullut vielä punaisemmaksi aterian aikana ja hengitti kuuluvasti, mutta pastori Wunderlichin kasvot pysyivät valkoisina, vaikka hän tyhjensi tyynesti lasin toisensa perästä.
Kynttilät paloivat vähitellen yhä alemmaksi, levittäen silloin tällöin hienoa vahanhajua pöydän yli, ilmanhengen puhaltaessa syrjään liekin.
Istuttiin korkeaseluksisilla, jykevätekoisilla tuoleilla, syötiin raskailla hopeisilla pöytäkaluilla vankkoja, maukkaita ruokia, juotiin väkeviä, hyviä viinejä ja tämän ohella keskusteltiin. Pian jouduttiin kauppa-asioihin ja alettiin huomaamatta käyttää yhä enemmän murretta, tuota miellyttävän raskaskäänteistä puhetapaa, johon tuntui sisältyvän sekä kauppakielen nasevuus että eräänlainen hyvinvoipa huolimattomuus ja jota vielä tavantakaa liioiteltiin hyväntahtoisella itseivalla.
Naiset eivät olleet kauan seuranneet väittelyä. Madame Kröger johti puhetta heidän tahollaan, selittäen mitä kiehtovimmin karppien keittämistä punaviinissä… »Ne pitää paloitelia kunnollisesti, rakkaimpani, ja sitten pannaan kattilaan höysteeksi sipulia, neilikoita ja korppuja ja sitten ne nostetaan tulelle, lisätään hiukan sokeria ja lusikallinen voita… Mutta niitä ei saa suinkaan pestä, rakkaimpani, ne pitää keittää verineen päivineen…»
Ukko Kröger päästi kuuluville parhaat sukkeluutensa. Mutta konsuli Justus, hänen poikansa, joka istui tohtori Grabowin vieressä pöydän alapäässä lasten lähettyvillä, oli ryhtynyt leikkisään sanakiistaan mamsseli Jungmannin kanssa; tämä sipristi ruskeita silmiään pitäen tapansa mukaan veistä ja haarukkaa koholla ja liikutellen niitä hiljaa edestakaisin. Vanha konsulitar oli keksinyt uuden lempinimen puolisolleen. »Karitsapumpukkani!» sanoi hän heiluttaen päähinettään hellyyden vallassa.
Keskustelu keskittyi taas yleiseksi Jean Jacques Hoffsteden alkaessa puhua lempiaiheestaan, Italian-matkasta, jonka hän oli tehnyt viisitoista vuotta sitten erään rikkaan hampurilaisen sukulaisen seurassa. Hän kertoi Venetsiasta, Roomasta ja Vesuviuksesta, kuvaili Villa Borghesea, jossa Goethe-vainaja oli kirjoittanut osan Faustiaan, kertoi ihastuneesti renessanssin aikuisista suihkulähteistä, jotka levittivät ympärilleen viileyttä, huolellisesti leikatuista puistokäytävistä, joiden suojassa oli niin leppoisaa käyskennellä. Siitä muisti joku Buddenbrookien hoidotta jääneen puutarhan, joka sijaitsi aivan Burgtorin takana.
»Niin, ystäväni!» sanoi vanhus. »Harmittelen vielä tänä päivänä, etten aikanani tullut laittaneeksi sitä hiukan inhimillisempään kuntoon! Äskettäin kuljin sen kautta — se tiheikkö on suorastaan häpeäpilkku! Mikä sievä ala se olisikaan, jos sen ruohopenkereet olisivat hoidetut, puut kauniisti keilan- ja kuutionmuotoisiksi leikellyt…»
»Jumalan tähden, isä —! Minä oleilen niin mielelläni kesällä sen pensaikoissa, mutta koko viehätys katoaisi, jos tuo kaunis, vapaa luonto sillä tavoin silvottaisiin…»
»Mutta jos tuo vapaa luonto kuitenkin kuuluu minulle, niin eikö minulla, hitto vieköön, ole oikeus menetellä mieleni mukaan…»
»Voi isä, kun loikoo siellä syvässä ruohikossa rehevän pensaston alla, tuntuu pikemminkin siltä kuin itse kuuluisi luontoon ja kuin ei meillä olisi pienintäkään oikeutta siihen…»
»Krischan, älä syö liikaa», huusi ukko Buddenbrook. »Thildaa se ei haittaa… nielee sisäänsä kuin seitsemän puimakonetta, semmoinen tyttö se on…»
Ja täytyi todellakin ihmetellä tuon hiljaisen, laihan lapsen ruokahalua, lapsen, jonka pitkulaisilla kasvoilla oli niin vanhamainen ilme. Hän oli vastannut kysymykseen, halusiko hän lisää lientä, venyttäen ja nöyrästi: »Kyl-lä-kii-tos!» Hän oli ottanut sekä kalaa että lihaa kahteen kertaan, valiten itselleen suurimmat palat kummastakin, ja sitäpaitsi aimo kasan vihannesruokia, istui likinäköiset silmät lautasessa kiinni ja nautti kaiken kiirehtimättä, hiljaa ja suurina kappaleina. Talon vanhan herran kysymykseen vastasi hän vain hitaasti, hyvänsuovasti, kummastellen ja tuhmansekaisesti: »Herranen-aika-se-tä!» mutta ei antanut häiritä itseään, vaan söi tyynesti edelleen, joskaan se ei miellyttänyt toisia ja joskin häntä pilkattiin, söi köyhän sukulaisen vaistomaisella, tyhjentymättömällä ruokahalulla, sukulaisen, joka on päässyt runsaan, maksuttoman ruokapöydän ääreen, hymyili tunteettomasti ja peitti lautasensa herkuilla, kärsivällisesti, itsepintaisesti, nälkäisenä, laihana.