NELJÄS LUKU.
»Kuten sanottu, kunnia talolle, Buddenbrook!» kaikui herra Köppenin mahtava ääni yli muun keskustelun, kun sisäkkö, jolla oli paljaat punaiset käsivarret, paksu raitainen hame ja pieni päälaella kekottava valkoinen myssy, oli tarjoillut kuumaa vihanneslientä paahdetun leivän kera mamsseli Jungmannin ja yläkerrassa asuvan konsulin palvelustytön kanssa, ja kun oli alettu varovasti maistella sitä.
»Kunnia talolle! Kaikki on niin tilavaa ja upeata… täällä kelpaa elää, sen minä sanon…» Herra Köppen ei ollut kuulunut talon entisen omistajan seurapiiriin. Hän oli vasta äskettäin tullut rikkaaksi, eikä hänen sukunsa juuri ollut kaikkein hienoimpia; hän ei myöskään, paha kyllä, ollut vielä voinut luopua eräistä arkisista lauseparsista, kuten esimerkiksi »sen minä sanon». Sitäpaitsi lausui hän eräät sanat kirjakielestä poikkeavasti.
»Eikä se ole ihan vähän maksanutkaan», huomautti herra Grätjens kuivasti tarkastellen käsikourunsa läpi perinpohjaisesti maisemataulua — hänhän sen tiesi, jos kukaan.
Vieraat oli järjestetty mikäli mahdollista siten, että herroja istui naisten välissä, ja sukulaisten rivi oli katkaistu sijoittamalla joukkoon perheystäviä. Mutta täydelleen ei tätä periaatetta ollut voitu noudattaa, esimerkiksi Överdieck-vanhukset istuivat melkein sylitysten, innokkaasti toisilleen nyökkäillen. Mutta ukko Kröger mahtaili kookkaana ja suoraselkäisenä senaattorinrouva Langhalsin ja madame Antoinetten välissä jakaen siroja kädenliikkeitään ja hillittyjä sukkeluuksiaan vuoroin kummallekin.
»Milloinkahan tämä talo lienee rakennettu?» kysyi herra Hoffstede vinosti yli pöydän Buddenbrook vanhemmalta, joka seurusteli hyväntuuliseen ja hiukan ivalliseen tapaan madame Köppenin kanssa.
»Vuonna… odotahan… noin 1680, ellen erehdy. Poikani on muuten paremmin selvillä sellaisista asioista…»
»Kahdeksankymmentäkaksi», vahvisti eteenpäin kurottuen konsuli kaukaa pöydän alapäästä, jossa hän istui vierusnaista vailla senaattori Langhalsin rinnalla. »Talvella vuonna 1682. Ratenkamp & K:nin loistava taloudellinen nousu alkoi juuri siihen aikaan… Surullista, että tuon kauppahuoneen merkitys on vähennyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana…»
Nyt syntyi keskustelun kulussa yleinen pysähdys, jota kesti puoli minuuttia. Kukin katsoi lautaselleen jääden ajattelemaan tuota ennen niin loistavaa sukua, joka oli rakennuttanut tämän talon, asunut siinä niin kauan ja poistunut siitä köyhtyneenä, hävinneenä…
»Niin, on se surullista», sanoi kaupanvälittäjä Grätjens; »kun ajattelee, mikä järjettömyys aiheutti häviön… Dietrich Ratenkampin ei olisi pitänyt ottaa kumppanikseen Geelmaackia! Minä aavistin pahaa, kun hän ryhtyi asiain hoitoon. Olen kuullut mitä luotettavimmalta taholta, hyvä herrasväki, miten hirveästi hän keinotteli Ratenkampin selän takana vekseleillä ja tunnusteilla liikkeen nimissä… Viimein siitä tuli loppu… Pankit alkoivat epäillä, maksut jäivät suorittamatta… Ette voi aavistaa, millaista se oli. Kuka piti silmällä varastoa? Geelmaack. Kaikki oli kuin rottien hallussa vuodesta vuoteen! Mutta Ratenkamp ei välittänyt mistään…»
»Hän oli kuin herpaantunut», sanoi konsuli. Hänen kasvoilleen oli levinnyt synkkä ja suljettu ilme. Hän liikutti lusikkaansa liemessä eteenpäin kumartuneena, katsahtaen silloin tällöin nopeasti pienillä, pyöreillä silmillään pöydän yläpäähän.
»Hän eli painostuksen alla, ja minun luullakseni se on käsitettävissä. Mikä sai hänet liittymään Geelmaackiin, joka toi mitättömän lisän liikepääomaan ja josta ei kellään ollut hyvää käsitystä? Hän tunsi kai tarvetta sälyttää osa pelottavasta edesvastuusta jonkun toisen hartioille huomatessaan, että asiat alkoivat liukua auttamattomasti alamäkeen… Sen kauppahuoneen tehtävä oli loppunut, se suku oli passée. Wilhelm Geelmaack on varmasti antanut vain viime sysäyksen perikatoa kohti…»
»Te olette siis sitä mieltä, kunnioitettu herra konsuli», virkkoi pastori Wunderlich epäilevästi hymyillen ja kaataen samalla punaviiniä vierusnaiselleen ja itselleen, »että kaikki olisi käynyt samaa latua myös ilman Geelmaackin mieletöntä liikkeenhoitoa?»
»Ehkä ei aivan», sanoi konsuli miettivästi kääntymättä erityisesti kenenkään puoleen. »Mutta minä uskon, että Dietrich Ratenkampin täytyi ehdottomasti liittyä Geelmaackiin, jotta kohtalo täyttyisi… Hänen on täytynyt toimia torjumattoman pakon alla… Minä olen vakuutettu siitä, että hän on osittain tuntenut kumppaninsa hommat ja ettei hän myöskään ollut aivan tietämätön varastonsa tilasta. Mutta hän oli kuin jähmettynyt…»
»No, assez, Jean», virkkoi Buddenbrook vanhempi laskien lusikan kädestään. »Tuo on niitä sinun teorioitasi…»
Konsuli kohotti hajamielisesti hymyillen lasin isäänsä kohti. Mutta
Lebrecht Kröger sanoi:
»Pysytelkäämme mieluummin iloisessa nykyhetkessä!»
Sitten hän tarttui varovasti, sirolla liikkeellä valkoviiniputeliinsa, jonka korkissa oli pieni hopeanvärinen hirven kuva, vei sen hiukan sivuun ja tarkasti kirjoitusta. »C. F. Köppen», hän luki ja nyökkäsi viinikauppiaalle; »aivan niin, mitä me olisimmekaan ilman teitä!»
Kultaraitaiset Meissen-porsliiniset lautaset vaihdettiin uusiin madame
Antoinetten pitäessä tarkasti silmällä palvelustytön liikkeitä.
Mamsseli Jungmann huusi määräyksiä puhetorveen, jonka kautta keittiö
oli yhteydessä ruokasalin kanssa. Tarjottiin kalaa, ja pastori
Wunderlich lausui ottaessaan varovasti lautaselleen vadilta:
»Iloinen nykyhetki ei ole aina niin aivan päivänselvä asia. Nämä nuoret, jotka tässä iloitsevat meidän vanhain keralla, eivät suinkaan ajattele, että elämä on saattanut olla toisenlaistakin… Minulla on useamman kerran ollut kunnia ottaa henkilökohtaisesti osaa isäntä väkemme kohtaloihin… Joka kerran kun näen nämä» — hän kääntyi madame Antoinetten puoleen nostaen pöydältä raskaan hopealusikan — »ajattelen, eivätkö ne mahtane kuulua niihin kapineihin, joita ystävämme filosofi Lenoir, hänen majesteettinsa keisari Napoleonin kersantti, anno 1806 piteli käsissään… ja muistan tapaamistamme Alfstrassella, madame…»
Madame Buddenbrook katsoi syliinsä hämillään ja muistoihin vaipuneena. Tom ja Tony, jotka eivät syöneet kalaa, huusivat pöydän alapäästä miltei yhteen ääneen: »Kertokaa, kertokaa, isoäiti!» Mutta pastori, joka tiesi, ettei madame Buddenbrook mielellään itse puhunut tuosta hänelle hiukan kiusallisesta tapauksesta, alkoi hänen sijastaan vielä kerran kertoa pientä vanhaa tarinaa, jonka lapset olivat kuulleet ainakin kymmenen kertaa, mutta joka vielä saattoi olla tuntematon jollekulle seurassa olijalle…
»Lyhyesti, tarina on tällainen: Oli kylmä ja sateinen marraskuun iltapäivä, ja minä olin tulossa eräältä virka-asialta Alfstrassea pitkin ajatellen huonoja aikoja. Ruhtinas Blücher oli poissa, ranskalaiset kaupungissa, mutta yleistä kiihtymystä ei juuri paljon huomannut. Kadut olivat tyhjät, asukkaat istuivat kodeissaan suojaa hakien. Teurastajamestari Prahl, joka kädet housuntaskuissa oli seisonut ovensa edustalla ja sanonut raikuvalla äänellä: 'On tämä menoa, kaikkea sitä —!' oli saanut kuulan päähänsä… Ajattelin siinä kulkiessani: mitähän jos olisi käydä katsomassa Buddenbrookeja, pieni rohkaisu ei teline pahaa; talon herra makaa vuoteessa päässä ruusu, ja madamella on varmaan paljon hommaa majoituksesta.
»Silloin, juuri sillä hetkellä, kenen näenkään tulevan vastaani? Kunnioitetun madame Buddenbrookimme, mutta minkälaisessa tilassa? Hän rientää sateessa hatuttomin päin, olkahuivi hätäisesti ympärille kiedottuna, puolijuoksua, coiffure aivan epäjärjestyksessä… Taikka coiffuresta saattoi tuskin puhua, madame.
'Kuinka miellyttävä surprise!' sanon minä rohjeten tarttua häntä käsivarteen, koska hän ei huomannut minua ja koska aavistin pahaa. 'Minne kiire, hyvä madame?' Nyt huomaa hän minut, katsoo minuun ja huohottaa: 'Tekö siinä olette… jääkää hyvästi! Kaikki on lopussa! Minä hyppään Traveen!' 'Varjelkoon!' sanon minä tuntien kalpenevani. 'Teidän paikkanne ei ole siellä, madame! Mitä on tapahtunut?' Ja minä puristan teitä niin lujasti käsivarresta kuin sopivaisuus suinkin sallii. 'Mitäkö on tapahtunut?' huutaa hän vapisten. 'Ne ovat hopean kimpussa. Uskomatonta! Voitteko ajatella! Ja Jean makaa pää käärittynä vuoteessa voimatta auttaa! Eikä hänestä olisi apua, vaikka hän olisi jaloillaankin! Ne varastavat minun lusikkani, hopealusikkani, voitteko ajatella, Wunderlich, ja nyt minä hyppään Traveen!
No niin, minä pidätän yhä ystävätärtämme käsivarresta ja sanon mitä sellaisessa tilaisuudessa on tapana sanoa. 'Rauhoittukaa', sanon minä, 'paras ystävä!' ja 'asia saadaan vielä autetuksi!' ja 'koettakaamme puhua heille', 'rauhoittukaa, Jumalan tähden, lähtekäämme takaisin!' Ja minä vien hänet katua pitkin takaisin hänen kotiinsa. Ruokasalissa, yläkerroksessa tapaamme sotamiehet, kaksikymmentä kappaletta, jotka olivat jääneet taloon madamen paetessa, suuren arkun kimpussa, jossa säilytettiin hopeoita.
'Kenen kanssa teistä, hyvät herrat, saan neuvotella', kysyn kohteliaasti. Miehet alkavat nauraa ja huutaa: 'Jokaisen kanssa, hyvä mies!' Mutta sitten astuu eräs heistä esiin. Hän on pitkä kuin honka, hänellä on musta suippoparta ja suuret, punaiset, kalunoiduista hihoista esiinpistävät kädet. Hän esittää itsensä. 'Lenoir', sanoo hän vieden vasemman käden hatun laitaan, sillä oikeassa hänellä on kimppu hopealusikoita, viisi kuusi kappaletta, 'Lenoir, kersantti. Mitä herra tahtoo?'
'Herra upseeri!' sanon minä osoittaen point d'honneur'iä, 'onko tämä homma teidän loistavan chargenne mukaista?… Kaupunkimme ei ole sulkenut porttejaan keisarilta…' — 'Mitä tehdä!' hän vastaa. 'On sota. Miehet tarvitsevat tämäntapaisia kappaleita…!'
'Teidän tulisi olla huomaavainen', keskeytän minä, sillä olen keksinyt jotakin. 'Tämä rouva', sanon minä, sillä mitä ei ihminen sano sellaisessa tapauksessa, talon valtiatar, ei ole saksalainen, hän on melkein teidän kansalaisenne, hän on ranskatar… ' — ' Kuinka, ranskatar?' toistaa hän. Ja mitä luulette tuon pitkän hongankolistajan lisäävän? — 'Maastamuuttaja siis?' hän virkkaa. 'Mutta sitten hän on filosofian vihollinen!'
Olen kuin puulla lyöty, mutta hillitsen nauruni. 'Te tunnutte olevan teräväjärkinen. Pyydän saada vielä toistaa, ettei minun mielestäni moinen homma ole arvonne mukaista!' — Hän on vaiti hetken aikaa, mutta sitten hän äkkiä sävähtää punaiseksi, viskaa kuusi lusikkaansa arkkuun ja huutaa: 'Mistä te tiedätte minun aikoneen muuta kuin tai kastaa näitä lusikoita hiukan! Kauniita tavaroita! Jos joku miehistäni ottaisi yhden muistoksi mukanaan, niin…'
Ja kyllä he ottivatkin niitä muistoksi, ei siinä auttanut inhimillinen eikä jumalallinen laki… He eivät kai tunteneet muuta jumalaa kuin tuon pienen peloittavan miehen…