KYMMENES LUKU.
»No, poikani Johann! Mitäs kuuluu!» Hän jäi seisomaan ja ojensi pojalleen kätensä, Buddenbrookien valkoisen, hieman liian lyhyen, mutta hienomuotoisen käden. Hänen roteva vartalonsa, josta pilkotti vaaleampina läikkinä vain puuteroitu tekotukka sekä pitsiröyhelö, näkyi epäselvästi kynttilöiden heikossa valossa ikkunauutimien tummaa taustaa vasten.
»Eikö väsytä? Minä kävelen täällä ja kuuntelen tuulta… helkkarinmoinen ilma! Kapteeni Kloht on parast'aikaa matkalla Riiasta tänne…»
»Isä hyvä, Jumalan avulla on kaikki käyvä hyvin!»
»Saatanko luottaa siihen. Vaikka myönnän kyllä, että sinä olet Isän
Jumalan kanssa hyvää pataa…»
Konsulista tuntui helpommalta, kun hän havaitsi isänsä olevan hyvällä tuulella.
»Käydäkseni asiaan», ryhtyi hän puhumaan, »en tullut ainoastaan toivottamaan teille hyvää yötä, vaan… mutta ette saa vihastua, ettehän? En ole tätä ennen tahtonut — kiusata teitä — tällä kirjeellä, joka saapui iltapäivällä… kesken hupaisaa illanviettoamme…»
»Monsieur Gottholdilta — voilà!» Vanhus oli olevinaan aivan tyyni ottaessaan vastaan sinertävän, sinetöidyn kirjekuoren. »Herra Johann Buddenbrook senior. Käteen… velipuolesi on hieno herra, Jean! Vastasinko minä hänen toiseen kirjeeseensäkään? Mutta vähät siitä, monsieur laatii kolmannen…» Verevien kasvojen synketessä synkkenemistään mursi hän sinetin yhdellä sormella, levitti nopeasti ohuen paperin, kääntyi sivuttain, niin että haarajalasta leviävä kynttilänvalo sattui paperille, ja kopahutti sitä vielä kämmenen selkäpuolella. Jo käsialakin ilmaisi uppiniskaisuutta ja kapinahenkeä, sillä kun toisten Buddenbrookien käsiala oli pientä, vinoa ja ohutta, olivat nämä kirjaimet korkeat, jyrkät ja epätasaiset; useat sanat olivat alleviivatut nopealla, kaarevalla kynän vedolla.
Konsuli oli vetäytynyt syrjempään seinän viereen tuolien luokse, mutta hän ei istuutunut, kun hänen isänsä seisoi, vaan tarttui ainoastaan hermostuneesti tuolin korkeaan selustaan tarkaten isäänsä, joka pää sivuun kääntyneenä ja kulmakarvat rypyssä luki nopeasti huuliaan liikutellen:
»Isäni!
Lienee turha toivoa Teiltä niin suurta oikeudentuntoa, että käsittäisitte suuttumuksen, jota en voinut olla tuntematta, kun toinen, tuiki tärkeä, tunnettua asiaa käsittelevä kirjeeni jäi vastausta vaille, ja vain ensimmäiseen saapui vastaus. Jääköön sanomatta millainen. En voi olla sanomatta Teille, että tapa, jolla Te, herra paratkoon, itsepäisyydessänne syvennätte välillämme olevaa kuilua, on synti, josta teidän kerran on vastattava Jumalan tuomioistuimen edessä. On ylen surullista, että Te vuosi sitten, jolloin minä, seuratessani sydämeni ääntä, tosin vastoin teidän tahtoanne, nain nykyisen vaimoni joutuen siten erään puotiliikkeen omistajaksi, tunsitte tuon seikan niin suuresti loukkaavan rajatonta ylpeyttänne, että käännyitte julmasti minusta pois; mutta tapa, jolla Te nyt kohtelette minua, on kerrassaan kuulumaton, ja jos arvelette minun tyytyvän vaikenemiseenne ja tyynesti taipuvan tahtoonne, erehdytte mitä arveluttavimmin. — Äskettäin hankkimanne, Mengstrassen varrella sijaitsevan talon kauppasumma on 100 000 markkaa, ja olen myös saanut tietooni, että toisesta aviosta oleva poikanne ja liikekumppaninne Johann asuu siinä kanssanne vuokralla ja on kuolemanne jälkeen liikkeen ohella saava haltuunsa ainoana perijänä myöskin yllämainitun talon. Olette myös tehnyt sopimuksia Frankfurtissa asuvan sisarpuoleni ja tämän puolison kanssa, joihin minä en ole sekaantunut. Mutta asia, joka koskee myös minua, vanhinta poikaanne, on se, että annatte e p ä k r i s t i l l i s e n vihanne mennä niin pitkälle, että muitta mutkitta kieltäydytte maksamasta minulle korvaussummaa osuudestani taloon! Tyydyin vaitiollen siihen, että te minun naimisiin mennessäni ja omaa liikettä perustaessani maksoitte minulle 100 000 markkaa, luvaten minulle sitäpaitsi testamentissanne kerta kaikkiaan 100 000 markan perintöosuuden. En silloin ollut tarpeeksi selvillä varallisuussuhteistanne. Mutta nyt näen selvemmin, ja koska minun ei tarvitse pitää itseäni periaatteellisesti perinnöttömänä, vaadin tässä erikoistapauksessa 33 335 markan korvaussumman, joka on yhtäkuin kolmas osa kauppasummasta. En huoli lausua mitään arveluita siihen nähden, ketä minun on kiittäminen siitä hävyttömästä vaikutuksesta, joka on aiheuttanut kohtelun, jota minun on tähän asti ollut pakko kärsiä; mutta minä panen vastalauseen sitä vastaan kristityn ja kauppamiehen koko oikeudella, vakuuttaen viimeisen kerran, että ellette suostu oikeutettuihin vaatimuksiini, en ole tästä lähtien enää antava Teille kristityn isän enkä liikemiehen osaksi tulevaa kunnioitusta.
Gotthold Buddenbrook.»
»Saat suoda anteeksi, ettei minua huvita lukea tätä litaniaa toiseen kertaan.» — Johann Buddenbrook viskasi kirjeen vihaisesti pojalleen.
Konsuli sieppasi paperin sen lepattaessa hänen polviensa kohdalla ja seurasi hämmentynein ja surullisin silmin isänsä askeleita. Vanha herra tarttui kynttilänsammutuskeppiin, joka oli nojallaan ikkunaa vasten, ja kulki suorana ja suutuksissaan pöydän sivustaa pitkin vastakkaiseen nurkkaan, haarakynttiläjalan ääreen.
»Assez! sanon minä. N'en parlons plus, piste! Sänkyyn, mars! En avant!» Liekki toisensa jälkeen katosi auttamattomasti pienen metallisuppilon sisään, joka oli kiinnitetty kepin päähän. Paloi enää vain kaksi kynttilää vanhuksen kääntyessä uudelleen poikansa puoleen, jota hän tuskin enää erotti.
»Eh bien, niitä sinä seisot siinä? Mitä sanot? On kai sinulla jotain sanottavaa!»
»Mitä minun pitäisi sanoa, isä? — Olen aivan neuvoton.»
»Aina sinä olet neuvoton!» singahutti Johann Buddenbrook äkeissään, vaikka hän tiesi, ettei tuo väite ollut kovinkaan todenmukainen, hänen poikansa ja kumppaninsa kun oli usein ollut häntä neuvokkaampi edullisten päätösten teossa.
»Hävyttömästä vaikutuksesta…» luki konsuli. »Tuo syytös on hyvin selvästi ilmaistu. Ette käsitä, isä, miten vaikealta se minusta tuntuu. Ja hän moittii meitä epäkristillisyydestäkin!»
»Ja sinä annat tuon roskasepustuksen vaikuttaa itseesi — niinkö?!» Johann Buddenbrook kulki äkäisesti hänen ohitseen, vetäen kynttilänsammuttajaa perässään. »Epäkristillisyydestä! Haa! Erittäin suurenmoista, totisesti — tuo hurskas rahanhimo! Mitä väkeä te oikein olette, te nuori polvi — häh? Pää täynnä kristillistä, haaveellista hölynpölyä… ja… ihanteita! Ja me vanhat olemme muka sydämettömiä pilkkaajia… Heinäkuun yksinvalta ja käytännölliset ihanteet… ennemmin lähetetään vanhalle isälle mitä karkeimpia syytöksiä kuin jäädään paria tuhatta taalaria vaille!… Ja hän suvaitsee halveksia minua liikemiehenä! Mutta minäpä tiedän, juuri liikemiehenä, mitä faux-frais'it ovat — faux-frais'it!» uudisti hän kurauttaen julmistuneesti pariisilais-r:n. »Eikä tuo kiihkopäinen lurjus muutu sen nöyremmäksi, vaikka suostuisin ja myöntyisinkin…»
»Rakas isä, mitä minun tulee vastata! En soisi hänen olevan oikeassa siinä, mitä hän puhuu 'vaikutuksesta'! Minä olen liikekumppanina asianosainen ja juuri siksi en voi neuvoa sinua pysymään kannassasi, mutta… Ja minä olen yhtä hyvä kristitty kuin Gotthold, mutta…»
»Mutta! Sinä voit todellakin sanoa 'mutta', Jean! Katsellaanpas, miten asiat oikeastaan ovat? Siihen aikaan, jolloin hän oli hullaantunut mamsseli Stüwingiinsä ja pani toimeen kohtauksen toisensa jälkeen asian johdosta solmien lopulta kuitenkin, ankarasta kiellostani huolimatta, sanotun epäsäätyisen avioliiton, kirjoitin minä hänelle: 'Mon très cher fils, sinä näit tuon puodin ja sillä hyvä. En tee sinua perinnöttömäksi, en nosta melua asiasta, mutta ystävyytemme on lopussa. Tässä on 100 000 markkaa myötäjäisiksi, määrään sinulle toiset 100 000 testamentissani, mutta siinä kaikki, enempää et saa vaatia, killinkiäkään ei tipahda lisää.' — Siihen hän ei vastannut mitään. Mitä meidän kauppamme nyt kuuluvat häneen? Mitä se kuuluu häneen, että sisaresi ja sinä tulette saamaan aimo annoksen enemmän kuin hän? Ja että talo on ostettu teidän perintöosuusrahoillanne…»
»Jospa voisitte ymmärtää isä, miten tukala minun asemani on! Perhesovun vuoksi haluaisin kehoittaa… mutta…» Konsuli huokasi hiljaa tuoliinsa nojaten. Johann Buddenbrook tuijotti, sammutuskeppi tukenaan, tarkkaavasti häilyvään hämärään nähdäkseen poikansa ilmeen. Viimeisen edellinen kynttilä oli palanut loppuun ja sammunut itsestään; yksi ainoa lepatti vielä kaukana nurkassa. Korkea, valkoinen hahmo ilmaantui aina hetken kuluttua levollisesti hymyillen esiin seinältä ja katosi jälleen.
»Isä — meidän suhteemme Gottholdiin ahdistaa minua niin!» sanoi konsuli hiljaa.
»Joutavia, Jean, pois liika tunteellisuus! Mikä sinua ahdistaa?»
»Isä… vietimme tänään niin iloisen illan, istuimme niin hauskasti samassa pöydässä, olimme iloiset ja ylpeät siitä, että olemme saaneet jotakin aikaan… että olemme kohottaneet kauppahuoneemme ja sukumme asemaan, jossa kunnioitus ja arvonanto on lankeava osaksemme mitä runsaimmassa määrässä… Mutta, isä, tuo epäsopu veljeni, sinun vanhimman poikasi, ja muun perheen välillä… se saattaa muuttua salaiseksi halkeamaksi rakennuksessa, jonka me Jumalan armosta olemme pystyttäneet… Perheen tulee pysyä koossa, olla yksimielinen, isä, muuten kolkuttaa onnettomuus ovelle…»
»Lorua, Jean! Hupsutusta! Semmoinen niskuroiva poika…»
Syntyi vaitiolo: viimeinen liekki painui yhä alemmaksi.
»Mitä sinä puuhailet, Jean?» kysyi Johann Buddenbrook. »En näe sinua enää yhtään.»
»Minä lasken», sanoi konsuli kuivasti. Kynttilä leimahti samassa, ja silloin näkyi, miten hän oli oikaissut itsensä ja tuijotti nyt häilähtelevään liekkiin, silmissä kylmempi ja selkeämpi ilme kuin mitä niissä oli ollut koko illan kuluessa. — »Te joko annatte Gottholdille 33 335 markkaa ja Frankfurtiin 15 000, mikä tekee yhteensä 48 335. Tahi te annatte vain 25 000 frankfurtilaisille, mikä merkitsee liikkeelle 23 335 markan säästöä. Mutta ei siinä kaikki. Siinä tapauksessa, että te luovuttaisitte Gottholdille korvaussumman osuudesta taloon, olette te luopunut myös periaatteestanne, eikä Gotthold enää ole oleva lopullisesti osaton pesään, vaan voi teidän kuoltuanne vaatia yhtä suurta perintöosaa kuin sisareni ja minä, ja silloin koituu kauppaliikkeelle satojentuhansien tappio, satojentuhansien, johon sisareni ei voi myöntyä, enkä minä voi myöntyä, liikkeen tulevana ainoana omistajana… Ei, isä!» sanoi hän päätöksensä tehden ja oikaisten vartalonsa yhä suoremmaksi. »En voi kehoittaa sinua taipumaan Gottholdin pyyntöön!» —
»Se on siis päätetty! Piste! N'en parlons plus! En avant! Sänkyyn mars!»
Viimeinen loimahdus sammui metallisuppiloon. Pilkkopimeässä haparoivat molemmat pylväskäytävään, ja toiseen kerrokseen vievien portaiden alapäässä pudistivat he toistensa kättä.
»Hyvää yötä, Jean… Courage! Sattuuhan niitä harmeja… Näkemiin!
Tapaamme huomenna aamiaispöydässä!»
Konsuli nousi portaita omaan asuntoonsa, ja vanhus haparoi käsipuusta pidellen välikerrokseen. Sen jälkeen vaipui avara vanha rakennus pimeyden ja äänettömyyden helmaan.
Ylpeys, toiveet ja pahat aavistukset nukkuivat sateen rapistessa hiljaisella kadulla ja syystuulen vinkuessa tornissa ja nurkissa.