YHDEKSÄS LUKU.
Oli jotakuinkin myöhä, kello oli miltei yksitoista, kun seura, joka vielä kerran oli kokoontunut maisemahuoneeseen, ryhtyi melkein yht'aikaa tekemään lähtöä. Konsulitar lähti, vastaanotettuaan kädelleen kaikkien suudelmat, viipymättä ylös huoneisiinsa katsomaan pahoinvointista Christianiansa, jättäen mamsseli Jungmannin pitämään silmällä, kun palvelustytöt korjasivat astiat pöydästä. Madame Antoinette vetäytyi välikerrokseensa. Mutta konsuli saattoi vieraat portaita alas hallin halki kadulle asti.
Vinha tuuli kiidätti sateen viistoon alas, ja Kröger-vanhukset purjehtivat paksuihin turkkeihin kiedottuina mitä kiireimmin mahtaviin vaunuihinsa, jotka olivat odottaneet jo kauan. Talon edessä patsaiden päässä palavat öljylamput ja etempänä vahvassa, kadun yli pingotetussa köydessä riippuvat lamput loimottivat levottomasti. Siellä täällä pisti talojen seinistä eteiskuisteja kadulle, joka vietti alamäkeen Travea kohti, ja toiset niistä olivat varustetut penkeillä tai halvoilla huonekaluilla. Huonon kivityksen lomasta tunkeutui vihreä ruoho. Kadun yläpäässä oleva Marian-kirkko oli kokonaan peittynyt varjoon, pimeyteen ja sateeseen.
»Merci», lausui Lebrecht Kröger puristaen vaunujen luona seisovan konsulin kättä. »Merci, Jean, oli oikein miellyttävä ilta!» Sitten läiskähti piiska ja vaunut lähtivät jyristen vierimään. Myöskin pastori Wunderlich ja kaupanvälittäjä Grätjens astuivat tietään kiitollisin mielin. Herra Köppen, jolla oli yllään viisikauluksinen hartiaviitta ja päässä avara, harmaa silinteri ja joka talutti pulleaa vaimoaan käsikoukusta, sanoi möräkimmällä bassollaan:
»Hyvää yötä, Buddenbrook! Menepäs sisään, ettet vilustu. Suuret kiitokset sulle! En ole pitkiin aikoihin syönyt näin lujasti… neljäleimainen punaviinini miellyttää sinua siis. Vielä kerran, hyvää yötä.»
Pariskunta kulki konsuli Krögerin ja hänen perheensä seurassa alas virtaa kohden, kun taas senaattori Langhals, tohtori Grabow ja Jean Jacques Hoffstede lähtivät vastakkaiseen suuntaan.
Konsuli Buddenbrook seisoi parin askeleen päässä ovesta kädet vaaleiden housujensa taskuissa, hytisten hiukan paljaassa verkatukissaan ja kuunnellen tyhjältä, märältä, heikosti valaistulta kadulta poistuvien askelten kaikua. Sitten hän kääntyi ja kohotti katseensa talon harmaaseen päätyyn. Hänen silmänsä viivähtivät lauselmassa, joka komeili sisäänkäytävän yläpuolella vanhanaikaisin kiveenhakatuin kirjaimin: — »Dominus providebit.» Ja pää vähän syvempään painuneena hän astui sisään ja sulki huolellisesti raskaan narisevan porstuanoven. Sitten lukitsi hän sisäovet ja astui hitaasti kaikuvan eteisen halki kysyen keittäjättäreltä, joka tuli portaita alas kilisevää teetarjotinta kantaen:
»Missä vanha herra on, Trina?»
»Ruokasalissa, herra konsuli…» Keittäjättären kasvot lensivät yhtä punaisiksi kuin hänen käsivartensa, sillä hän oli kotoisin maalta ja joutui helposti hämmennyksiin.
Konsuli nousi portaita ja vei pimeässä pylväikössä vielä kerran kätensä povitaskua kohti, missä paperi ratisi. Sitten hän astui saliin, jonka eräässä nurkassa vielä paloivat kynttilänloput haarajalustassa valaisten tyhjennettyä pöytää. Chalotten-kastikkeen hapan haju tuntui yhä ilmassa.
Ja ikkunoiden luona asteli Johann Buddenbrook verkkaisesti edestakaisin, kädet selän takana.