KYMMENES LUKU.
Suuressa talossa Mengstrassen varrella vallitsi pitkät ajat apea henki madame Grünlichin palattua sinne pienen tyttärensä kanssa. Liikuttiin varoen eikä puhuttu mielellään »siitä»… päähenkilöä itseään lukuunottamatta, joka päinvastoin puhui siitä hartaasti ja näytti sitä tehdessään olevan oikeassa elementissään.
Tony asettui asumaan niihin yläkerran huoneisiin, jotka Buddenbrook-vanhusten eläessä olivat olleet hänen vanhempiensa hallussa. Hän oli hiukan pettynyt, kun ei hänen isänsä näyttänyt aikovan toimittaa hänelle omaa lapsenhoitajatarta, ja se puolentunnin aika tuntui hänestä hyvin katkeralta, jolloin isä selitti lempeästi, että soveliaisuus vaati häntä aluksi elämään hiljaa kotona ja välttämään kaupungin seurakutsuja, sillä joskin hän oli inhimillisesti katsoen viaton kohtaloon, johon Jumala oli hänet määrännyt, vaati hänen asemansa eronneena rouvana kuitenkin aluksi mitä suurinta pidättyväisyyttä. Mutta Tonyllä oli onnellinen kyky mukautua ymmärtävästi, taitavasti ja ilomielin jokaiseen elämän vaiheeseen. Hän tottui pian syyttömästi kärsineen vaimon osaan, kävi tummissa vaatteissa, kampasi vaaleanruskean tukkansa sileälle jakaukselle, kuten tyttönä ollessaan, ja korvasi seurustelun puutteen siten, että selitteli laajasti ja väsymättömän innokkaasti, asemansa vakavuuden ja tärkeyden valtaamana, ajatuksiaan avioliitosta, herra Grünlichistä ja elämästä ja kohtalosta yleensä.
Jokainen ei suonut hänelle tilaisuutta tähän. Konsulitar oli yhä vakuutettu siitä, että hänen tyttärensä mies oli kohdellut vaimoaan moitteettomasti ja velvollisuudentuntoisesti. Mutta Tonyn alkaessa puhua asiasta hän kohotti vain keveästi kauniin valkoisen kätensä ja sanoi: »Assez, lapseni. En halua kuulla siitä.»
Klara, joka oli vasta kaksitoistavuotinen, ei ymmärtänyt siitä mitään, ja Thilda-serkku oli liian tyhmä. »Voi Tony, kuinka surullista!» oli kaikki, mitä hän ymmärsi puolestaan hitaasti ja ihmetellen esiintuoda. Mamsseli Jungmann sitävastoin osottautui kiitolliseksi kuulijaksi. Tämä oli jo täyttänyt 35 vuotta ja saattoi ylpeillä siitä, että oli harmaantunut parhaiden piirien palveluksessa. »Älä ole huolissasi, lapsukainen», sanoi hän; »sinä olet vielä nuori, voit mennä uudelleen naimisiin.» Hän antautui hellästi ja uskollisesti pienen Erikan kasvatukseen ja kertoi tälle samat muistelmat ja tarinat, joita konsulin lapset olivat kuunnelleet viisitoista vuotta sitten. Varsinkin kertoi hän mielellään eräästä sedästä, joka oli kuollut Marienwerderissä nikotukseen, koska hän oli »nikottanut ulos sydämensä».
Mieluimmin ja perusteellisimmin jutteli Tony kuitenkin isänsä kanssa joko päivällisen jälkeen tai aamukahvia nauttiessa. Hänen suhteensa isään oli yhdellä iskulla muuttunut paljon hellemmäksi kuin ennen. Tähän saakka oli uuttera, huolellinen, ankara, kunnollinen ja hurskas isä, joka julkisessa toiminnassaan oli kaupungin päähenkilöltä, herättänyt hänessä pikemmin pelokasta kunnioitusta kuin hellyyttä. Tonyn salongissa tapahtuneen keskustelun jälkeen isä oli tullut hänelle inhimillisesti läheisemmäksi, ja hän ylpeili ja oli liikutettu siitä, että isä oli puhunut hänelle avomielisesti ja vakavasti asiasta, jättänyt ratkaisun hänen itsensä tehtäväksi ja tunnustanut melkein nöyrästi, ettei hän tuntenut itseään aivan syyttömäksi Tonyn kohtaloon nähden. Tony ei olisi tosin itse koskaan tullut tuota ajatelleeksi, mutta kun isä sen sanoi, uskoi hän sen ja hänen tunteensa isäänsä kohtaan muuttuivat pehmeämmiksi. Mitä konsuliin tulee, ei hän muuttanut käsitystään, vaan katsoi velvollisuudekseen korvata tyttären kärsimän kovan kohtalon sitä suuremmalla rakkaudella.
Johann Buddenbrook ei ollut sanonut vähäisintäkään henkilökohtaisen moitteen sanaa petollisesta vävypojastaan. Tosin olivat Tony ja hänen äitinsä saaneet kuulla mitä epärehellisiä keinoja herra Grünlich oli käyttänyt saadakseen haltuunsa nuo 80 000 markkaa; mutta konsuli varoi tarkasti vetämästä asiaa julkisuuteen tai oikeuden eteen. Hän tunsi liikemiesylpeyttään syvästi loukatun ja kärsi vaieten häväistyksen, joka oli singottu niin röyhkeästi hänen silmilleen.
Joka tapauksessa ajoi hän päättävästi eroasiaa heti kauppahuone B. Grünlichin vararikon tultua tunnetuksi — mikä tuotti muuten erinäisille Hampurissa oleville liikkeille melkoisia vahinkoja — ja tuo oikeusjuttu, ajatus, että hän, juuri hän oli todellisen oikeusjutun keskipiste, lietsoi Tonyn mieleen sanomatonta omanarvontuntoa.
»Isä», sanoi hän, »isä, miten asiamme edistyy? Uskothan, että kaikki käy hyvin? Onhan lakipykälä aivan selvä? Olen tutkinut sitä tarkasti! Kun mies on kykenemätön elättämään vaimoaan…! Täytyyhän oikeusherrain se ymmärtää. Jos meillä olisi poika, jäisi se Grünlichille…»
Toisen kerran hän sanoi: »Olen ajatellut niin paljon avioliittovuosiani, isä. Haa! Siksi tuo mies ei tahtonut kaupunkiin, vaikka minä toivoin sitä niin äärettömästi. Siksi hän ei milloinkaan olisi antanut minun käydä vieraisilla kaupungissa! Siellä oli suurempi vaara kuin Eimsbüttelissä joutua kuulemaan hänen asiainsa todellisesta laidasta… Mikä veijari!»
»Älkäämme tuomitko, lapseni», vastasi konsuli.
Ja avioeropäätöksen langettua sanoi Tony tärkeän näköisenä: »Kai sinä olet merkinnyt sen sukupapereihin, isä? Etkö? Minun pitää sitten tehdä se… Ole hyvä ja anna minulle kirjoituspöydän avain.»
Ja innoissaan ja ylpeänä kirjoitti hän rivien alle, jotka hän neljä vuotta sitten oli liittänyt nimensä jälkeen: »Avioliitto purettiin helmikuussa anno 1850 lakivoimaisesti.»
Tämän jälkeen hän laski kynän kädestään ja jäi miettimään.
»Isä», sanoi hän, »tiedän, että tämä tapaus on tahrana sukuhistoriassamme. Niin, olen ajatellut sitä paljon. Se on aivan kuin musteläikkä kirjan lehdellä. Mutta saat uskoa… vielä minä raaputan sen pois! Olen vielä nuori… enkö ole vielä sangen kaunis sinun mielestäsi? Vaikka matami Stuht sanoikin minut nähdessään: 'Voi hyvä Jumala, madam Grünlich, kuinka te olette tullut vanhan näköiseksi!' No, eihän sitä voi koko iäkseen jäädä semmoiseksi hanheksi, jollainen minä olin neljä vuotta sitten… elämä painaa tietysti merkkinsä… Minä menen uudestaan naimisiin! Saatpa nähdä, että kaikki paranee uuden edullisen avioliiton avulla! Etkö sinäkin luule?»
»Se on Jumalan kädessä, lapseni. Mutta ei ole ollenkaan soveliasta puhua sellaisista asioista nyt.»
Tony alkoi näihin aikoihin usein käyttää lausepartta: »semmoista se elämä on… ja sitä seurasi kaunis, vakava silmänluonti, joka pani aavistamaan, kuinka syvälle hän jo oli ehtinyt katsoa ihmiselämään ja kohtaloihin…»
Ruokasalin pöytä suureni vielä enemmän, ja Tonylle tarjoutui uusi juttelemisen tilaisuus, kun Thomas saman vuoden elokuussa palasi kotiin Pau'sta. Tony rakasti ja kunnioitti kaikesta sydämestään tuota veljeä, joka heidän Travemündestä ajaessaan oli nähnyt hänen surunsa ja ottanut osaa siihen ja jossa hän sitäpaitsi näki kauppahuoneen ja suvun tulevan päämiehen.
»Niin, niin», sanoi Thomas, »me kaksi olemme jo kokeneet yhtä ja toista, Tony…» Sitten hän kohotti toista silmäkulmaansa, siirsi venäläisen savukkeen suupielestä toiseen ja ajatteli nähtävästi pientä kukkasmyyjätärtä, jolla oli malaijilainen kasvojenmuoto ja joka hiljakkoin oli mennyt naimisiin kukkakaupan omistajattaren pojan kanssa sekä hoiti nyt kauppaa omissa nimissään.
Thomas Buddenbrook, joka oli vielä jonkun verran kalpea sairauden jälkeen, teki silmiinpistävän hienon vaikutuksen. Viimeiset vuodet näyttivät erinomaisesti täydentäneen hänen kasvatustaan. Korvien kohdalle pieneksi kummuksi harjattuine hiuksineen, ranskalaiseen tapaan teräväksi kierrettyine viiksineen, jotka käherrysraudan avulla oli saatu pysymään vaakasuorassa asennossa, ja vankkoine, suorine vartaloineen teki hän melkein sotilaallisen vaikutuksen. Mutta sinertävä, liian läpikuultava hiussuoniverkko kapeilla ohimoilla, missä hiusraja teki lahdelman taapäin, sekä lievä taipumus horkkaan, jota vastaan kunnon tohtori Grabow turhaan taisteli, ilmaisivat, ettei hänellä ollut varsin vankka terveys. Mitä yksityispiirteisiin tulee, esimerkiksi leukaan, nenään ja varsinkin käsiin — aito buddenbrookilaisiin käsiin — oli hän alkanut muistuttaa yhä enemmän isoisäänsä.
Hän puhui espanjalaisin ääntein sekoitettua ranskaa, ja hänen harrastuksensa eräitä uudenaikaisia satiiris- ja poleemisluontoisia kirjailijoita kohtaan sai kaikki ihmetyksen valtaan… Synkkä kaupanvälittäjä Gosch oli ainoa koko hänen kotikaupungissaan, joka siinä suhteessa ymmärsi häntä; hänen isänsä tuomitsi nuo kirjailijat mitä ankarimmin.
Mutta silti ei konsuli voinut salata, mitä iloa ja ylpeyttä hänen vanhin poikansa hänessä herätti. Liikutettuna lausui hän tämän tervetulleeksi takaisin konttoriinsa, jossa hän itsekin oli taas ahertanut suuremmalla tyydytyksellä vanhan madame Krögerin kuoleman jälkeen, joka tapahtui vuoden lopulla.
Tuon vanhan rouvan poismeno täytyi kantaa tyynesti. Hän oli elänyt hyvin vanhaksi, viime vuodet aivan yksin. Hän meni Jumalan luo, ja Buddenbrookit saivat melko lailla rahaa, runsaasti 100 000 markkaa käteistä, joka erä vahvisti mitä tervetulleimmalla tavalla kauppahuoneen pääomaa.
Tuon kuolemantapauksen laajemmalle ulottuva seuraus oli se, että konsulin lanko Justus, saatuaan loput perinnöstään käsiinsä, selvitti asiansa, väsynyt kun oli alituisiin liike-elämän vastoinkäymisiin, ja vetäytyi syrjään koko alalta. Justus Krögeriä, à la mode-keikarin elämäniloista poikaa, ei onni ollut erikoisesti suosinut. Tuhlaava ja huikentelevainen kun oli, ei hän ollut koskaan osannut luoda itselleen varmaa, vakavaa ja luotettavaa asemaa kauppamaailmassa. Hän oli etukäteen kuluttanut huomattavan osan vanhempienperintöään, ja viime aikoina oli Jakob, hänen vanhin poikansa, tuottanut hänelle vakavia huolia.
Tuo nuori mies, joka näkyi hankkineen itselleen säädytöntä seuraa suuressa Hampurissa, oli tullut maksamaan vuosien kuluessa anteeksiantamattoman paljon. Ja kun konsuli nyt kieltäytyi enää, maksamasta piti äiti, heikko ja helläluontoinen nainen, salaa huolta kevytmielisestä pojastaan, mikä johti valitettavaan eripuraisuuteen puolisoiden kesken. Kaiken lisäksi oli Hampurista vielä kuulunut muutakin, pahempaa, samoihin aikoihin kuin B. Grünlich oli lakkauttanut suorituksensa. Jakob Kröger oli Dalbeck & Kumpp:in palveluksessa ollessaan joutunut kiinni vilpistä ja omavaltaisuudesta… Siitä ei nostettu melua, eikä Justus Krögerille tehty kyselyitä, mutta ilmoitettiin Jakob Krögerin saaneen paikan New Yorkissa kauppamatkustajana ja aikovan lähiaikoina lähteä matkalle.
Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että konsuli Justus puhui tästä lähtien vain »pojastaan», kuin olisi hänellä ollut ainoastaan yksi poika, ja hän tarkoitti silloin Jürgeniä, joka ei ollut tosin tehnyt mitään vilpillistä, mutta tuntui olevan jonkun verran ahdasjärkinen. Hän oli suurella ponnistuksella saanut luetuksi kimnaasin läpi ja oli ollut jonkun aikaa Jenassa, missä hän oli lukevinaan lakitiedettä.
Johann Buddenbrookiin teki mitä kiusallisimman vaikutuksen hänen vaimonsa suvun epäkunniakas kehitys, ja hän seurasi huolestuneesti omien lastensa polkuja. Vanhimman poikansa kuntoon ja vakavuuteen oli hänellä mitä lujin luottamus. Mitä Christianiin tulee, oli Mr. Richardson kirjoittanut, että tämä edistyi englanninkielen oppimisessa, mutta ettei hänellä aina ollut riittävää innostusta työhön. Sitäpaitsi häntä vetivät liiaksi puoleensa suurkaupungin huvitukset, kuten teatteri. Christianin omista kirjeistä kuvastui mitä hartain matkustushalu, ja hän pyysi kiihkeästi saada lähteä »meren yli», lähemmin sanoen Etelä-Amerikkaan, esimerkiksi Chileen, josta koettaisi hankkia paikan. »Se on seikkailunhalua», sanoi konsuli ja käski hänen ensin täydentää kauppatietojaan Mr. Richardsonin luona ja jäädä sinne neljänneksi vuodeksi. Sen jälkeen neuvoteltiin hänen tuumistaan vielä muutamissa kirjeissä, ja kesällä 1851 purjehti Christian Buddenbrook todellakin Valparaisoon, jossa hän oli hankkinut itselleen toimen. Hän matkusti sinne suoraan Englannista, käymättä välillä kotona.
Konsuli huomasi myös ilokseen, miten itsetuntoisesti ja arvokkaasti Tony esiintyi kaupungilla Buddenbrook-suvun jäsenenä… vaikka heidän oli täytynyt edellyttää, että hän eronneena rouvana tulisi kohtaamaan vahingoniloa ja ennakkoluuloa toisten perheiden puolelta.
»Hei vaan!» sanoi hän kerran palatessaan kävelyltä ja heitti hattunsa maisemahuoneen sohvalle… »Voitko ajatella, että tuo Möllendorpf — Hagenström — Semmlinger — Julchen, mokoma, ei tervehdi minua… hän ei tervehdi minua! Hän odottaa, että minä tervehtisin ensin! Mitä sinä sanot siitä? Kuljin Breitestrassea pää pystyssä hänen ohitseen ja katsoin häntä suoraan kasvoihin…»
»Sinä menet liian pitkälle, Tony… Kaikella on rajansa. Miksi sinä et voinut tervehtiä ensin madame Möllendorpfia? Olette yhdenikäiset, ja hän on naimisissa oleva rouva kuten sinäkin olit…»
»En koskaan, äiti! Tuotako roskajukkoa!»
»Assez, rakas lapsi. Ei sinun sovi käyttää niin rumia sanoja…»
»Kun joutuu oikein kiihdyksiin…!»
Hänen vihaansa tuota »nousukasperhettä» kohtaan yllytti sekin, että sen jäsenet katsoivat olevansa oikeutetut halveksimaan häntä. Ja häntä kiukutti rajattomasti tuon joukon kukoistava asema. Ukko Heinrich kuoli vuoden 51 alkupuolella ja hänen poikansa Hermann… Hermann, joka oli syönyt sitruunasämpylöitä ja jolle Tony oli antanut korvapuustin, johti nyt herra Strunckin kumppanina tuota loistavaa vientiliikettä ja nai vuoden kuluttua konsuli Huneuksen tyttären, kaupungin rikkaimman miehen, jonka isän puutavara-asioilla oli ollut semmoinen menestys, että hän saattoi jättää kolmelle lapselleen kullekin kahden miljoonan perinnön. Hänen veljensä Moritz oli rintataudistaan huolimatta edistynyt loistavasti luku alallaan ja asettui kaupunkiin lakimiehenä. Häntä pidettiin terävänä, ovelana, hauskana, jopa kaunosieluisena miehenä, ja hän sai paikalla paljon asiatuttavia. Hänessä ei ollut yhtään Semmlingien näköä, hänellä oli kellahtavat kasvot ja terävät, vajanaiset hampaat.
Suvunkin keskuudessa hänen täytyi kulkea pystyssäpäin. Gotthold-setä, joka oli vetäytynyt syrjään liikeasioista ja vaelsi nyt huoletonna lyhyine säärilleen ja leveine housuineen vaatimattomassa asunnossaan, noukkien läkkirasiasta rintakaramellejä, sillä hän piti makeisista, suhtautui nyt onnellisempaan velipuoleensa yhä lempeämmin ja alistuvammin, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä tuntemasta hiljaista tyydytystä Tonyn epäonnistuneen avioliiton johdosta, hän kun muisti kolmea omaa naimatonta tytärtään. Mutta mitä hänen vaimoonsa, joka oli syntyisin Stüwing, ja varsinkin noihin kolmeen nyt jo kahdenkymmenenkuuden, -seitsemän ja -kahdeksan vuoden iässä olevaan tyttäreen tulee, osoittivat nämä serkkunsa onnettomuutta ja erojuttua kohtaan paljon vilkkaampaa mielenkiintoa kuin mitä he olivat ilmaisseet kihlajaisissa ja häissä. »Sukupäivillä», joita vanhan madame Krögerin kuoltua taas oli alettu pitää torstaisin Mengstrassen varrella, oli Tonyllä heistä aika vastus.
»Oi hyvä Jumala sinua raukkaa!» sanoi Pfiffi, nuorin heistä, joka oli pieni ja paksu ja joka heilutteli itseään hullunkurisesti puhuessaan, samalla kuin hänen suupielensä kostuivat. »Se on siis ratkaistu? Sinä olet siis taas samassa asemassa kuin ennen?»
»Ei ollenkaan!» sanoi Henriette, joka samoin kuin vanhin sisar oli tavattoman pitkä ja hontelo. »Sinä olet paljon huonommassa asemassa kuin jos et olisi mennyt ensinkään naimisiin.»
»Niin se on», vakuutti Friedrike. »Silloinhan on paljon parempi, ettei mene ollenkaan naimisiin.»
»Voi, rakas Friederike!» sanoi Tony nostaen päänsä pystyyn ja miettien oikein nasevaa vastausta. »Sinä taidat sittenkin erehtyä! Sillä onhan sitä ainakin saanut oppia tuntemaan elämää, tiedätkös! Ei ole enää mikään hanhi! Ja minulla on siis paljon suuremmat mahdollisuudet joutua uudelleen naimisiin kuin monella naimattomalla.»
»Kuinka?» kysyivät kaikki kolme yhteen ääneen…
Mutta Sesemi Weichbrodt oli aivan liian hyvä ja hienotunteinen ottaakseen koko asiaa puheeksi. Tony kävi joskus tervehtimässä entistä holhoojatartaan tämän punaisessa talossa, Mühlenbrinkin 7:ssä, jossa yhä kouluutettiin nuoria tyttöjä, vaikka täysihoitola alkoikin joutua vähitellen unohduksiin. Ja tuo kelpo vanha neito sai myös väliin kutsun Mengstrassen varrelle kaurispaistia tai täytettyä hanhea syömään. Silloin nousi neiti Sesemi varpailleen ja suudella napsahutti Tonya liikutettuna, hartaasti ja hiljaa otsalle. Hänen oppimaton sisarensa Madame Kethelsen oli viime aikoina tullut hyvin huonokuuloiseksi, eikä ollut ymmärtänyt juuri mitään Tonyn eroasiasta. Hän purskahti yhä sopimattomammissa kohdissa tietämättään välittömän sydämelliseen, miltei valittavaan nauruunsa, niin että Sesemin täytyi alituiseen koputtaa pöytään ja huutaa »Nally!»
Vuodet kuluivat. Konsuli Buddenbrookin tyttären tarinan kaupungissa ja suvun piirissä tekemä vaikutus alkoi hälvetä. Tony itse muisti avioliittoaan vain silloin kun hän huomasi elinvoimaisen pikku Erikan kasvoissa jonkun Bendix Grünlichiä muistuttavan piirteen. Hän käytti taas vaaleita pukuja, kähersi otsatukkansa ja otti kuten ennen osaa tuttavapiirinsä seurakesteihin.
Kuitenkin hän iloitsi suuresti siitä, että hän joka kesä saattoi jättää kaupungin joksikin aikaa… konsulin terveys vaati näet nykyään pitempiä virkistysmatkoja.
»Ei sitä arvaa mitä on vanhuus!» sanoi konsuli. »Jos saan kahvitahran housuihini, en voi hangata sitä kylmällä vedellä saamatta heti mitä ankarinta leinikolotusta…» Ennen ei tarvinnut varoa mitään.» Hänellä oli myös joskus pyörrytyskohtauksia.
He kävivät Obersalzbrunnissa, Emsissa, Baden- Badenissa ja Kissingenissä ja tekivät kerran hauskan ja mielenkiintoisen matkan Nürnbergin kautta Müncheniin, Salzburgin ja Ischlin kautta Wieniin, Pragiin, Dresdeniin, Berliiniin ja kotiin… ja vaikka madame Grünlichin täytyi hermovatsataudin tähden, joka viime aikoina oli alkanut vaivata häntä, noudattaa mitä tarkinta hoitotapaa kylpylaitoksissa, olivat nuo matkat hänestä mitä suotuisinta vaihtelua, sillä hän ei yrittänytkään salata, että hänestä oli hiukan ikävä kotona.
»Niinhän se on, semmoista se elämä on, isä!» sanoi hän katsellen miettivästi kattoon… »Olen saanut oppia tuntemaan elämää, se on totta… mutta juuri siksi minusta on hiukan surullista istua vain aina täällä kotona kuin mikäkin tuhmeliini. Älä usko, etten minä olisi mielelläni teidän luonanne, isä… vitsaa minun pitäisi saada, ellen ymmärtäisi olla kiitollinen! Mutta semmoista se elämä on, näetkös…»
Eniten häntä kuitenkin harmitti se yhä uskonnollisemmaksi käyvä henki, joka täytti hänen laajan kotinsa, sillä konsulin hurskaat taipumukset kävivät sitä näkyvämmiksi mitä iäkkäämmäksi ja sairaloisemmaksi hän tuli; ja konsulitarkin alkoi vanhetessaan tuntea vetovoimaa tuota hengensuuntaa kohtaan. Buddenbrookien talossa oli aina pidetty pöytärukoukset, mutta nyt siellä oli vallinnut jo pitemmän aikaa semmoinen sääntö, että perheen tuli kokoontua aamuisin ja iltaisin palvelusväen kera yhteiseen rukoukseen aamiaishuoneeseen, jolloin talon herra luki ääneen jonkun kohdan raamatusta. Sitäpaitsi lisääntyivät pappien ja lähetyssaarnaajien käynnit vuosi vuodelta, sillä Mengstrassen varrella sijaitseva ylimystalo, jossa sivumennen sanoen sai niin hyvän kestityksen, oli jo kauan ollut tunnettu luterilaisten ja reformeerattujen hengenmiesten ja sisä- ja ulkolähetyksen pappien vierasvaraisena tyyssijana. Ja kaikilta isänmaan kulmilta tuli nyt taloon mustapukuisia, pitkätukkaisia herroja, jotka sijoittuivat tänne muutamaksi päiväksi… tietäen voivansa odottaa jumalisia keskusteluja, ravitsevia aterioita ja runsaskätistä avustusta pyhien tarkoitusten hyväksi. Kaupungin omatkin papit kulkivat talossa kuin kotonaan…
Tom oli siksi hienotunteinen ja ymmärtäväinen, ettei hän edes hymähtänyt, mutta Tony teki valitettavasti pilaa näistä vieraista heti kun tilaisuus tarjoutui.
Toisinaan, kun konsulitarta vaivasi päänkivistys, oli madame Grünlichin tehtävänä hoitaa emännyyttä ja määrätä ruokalista. Eräänä päivänä kun heillä oli muuan vieras saarnaaja, jonka ruokahalu herätti yleistä hilpeyttä, määräsi hän salaa laitettavaksi silavakeittoa, kaupungin mieliruokaa, hapankaaleilla maustettua lihalientä, johon sotkettiin kaikki päivällisainekset sekaisin: kinkku, perunat, happamat luumut, ruokapäärynät ja hedelmäkastike. Sitä ei mitenkään voinut syödä sellainen henkilö, joka ei ollut tottunut siihen lapsesta alkaen.
»Maistuuko keitto, herra pastori?» kysyi Tony vähänväliä… »Eikö?
Hyvänen aika, kuka saattoi arvata sen!»
Näin sanottuaan hän oli äärettömän kujeilevan näköinen ja liputti kielenkärkeään ylähuulta vasten, kuten hänellä oli tapana tehdä jotakin kepposta hautoessaan tai toteuttaessaan.
Paksu herra laski nöyrästi lusikkansa lautaselle ja sanoi viattomasti: »minä odotan seuraavaa ruokalajia.»
»Ei ole muuta», sanoi konsulitar nopeasti… sillä tämän keiton jälkeen ei mikään muu ruokalaji enää tullut kysymykseen, ja saatuaan suuhunsa enää vain muutamia »köyhiä ritareita» täytyi petetyn hengenmiehen nousta pöydästä tyhjin vatsoin Tonyn hiljaa nauraa hihittäessä ja ankaraan itsehillintään tottuneen Tomin kohottaessa toista kulmaansa.
Kerran taas, Tonyn puhuessa paraikaa eteisessä keittäjätär Stinan kanssa talousasioista, palasi muuan pastori Mathias kaupungilta ja soitti ovikelloa. Trina löntysti avaamaan, ja pastori kysyi häneltä ystävällisyyttä osoittaakseen ja myöskin hiukan tutkistellakseen: »Rakastatkos Herraasi?»… Hän oli ehkä ajatellut antaa Trinalle juomarahaa, jos tämä oli uskollinen Vapahtajalleen.
»Kyllä, herra pastori»… sanoi Trina epäröiden, punastuen ja luoden katseensa maahan. »Kumpaistakos herra pastori tarkoittaa, vanhaako vai nuorta?»
Eikä Tony jättänyt kertomatta tätä tapausta ääneen ruokapöydässä, jolloin itse konsulitar purskahti posahtavaan nauruunsa.
Konsuli katsoi tietenkin vakavasti ja paheksuen lautaselleen.
»Se oli erehdys…» sanoi pastori Mathias hämmentyneenä.