YHDEKSÄS LUKU.
Ruokasalissa puuhaili Dora, Grünlichin ei aivan rehellinen keittäjätär.
»Pyytäkää madame Grünlichiä tulemaan alas», käski konsuli.
»Laita itsesi valmiiksi, lapsi», sanoi hän Tonyn ilmestyessä näkyviin. Hän lähti tyttärensä kanssa salonkiin. »Laita itsesi pian valmiiksi ja toimita Erikakin kuntoon… Ajamme kaupunkiin… Olemme yötä majatalossa ja jatkamme huomenna matkaa.»
»Kyllä, isä», sanoi Tony. Hänen kasvonsa olivat punaiset, hämmentyneet ja neuvottomat. Hän nypli tarkoituksettomasti vaatteitaan tietämättä mistä alkaa ja voimatta vielä oikein uskoa tapausta todeksi.
»Mitä minun pitää ottaa mukaan, isä!» kysyi hän huolissaan ja hätääntyneenä… »Kaikkiko? Kaikki vaatteet? Yksi vai kaksi arkkua?… Tekeekö Grünlich todellakin vararikon?… Voi hyvä Jumala!… Mutta voinko minä sitten ottaa mukaan korujani?… Isä, palvelustyttöjen täytyy lähteä pois… en voi enää maksaa heidän palkkojaan… Grünlichin olisi pitänyt antaa minulle talousrahaa tänään tai huomenna…»
»Heitä se asia, lapsi, kyllä se kaikki järjestetään täällä. Ota mukaan vain kaikista välttämättömimmät tavarat… yksi arkku… pieni arkku. Sinun omaisuutesi lähetetään jälestäpäin. Joudu, kuuletko! Meillä on…»
Samassa vedettiin ovi verhot syrjään ja salonkiin astui herra Grünlich. Nopein askelin, kädet levällään, pää kallellaan kiiruhti hän vaimonsa luo ja vaipui hänen eteensä polvilleen.
Koko hänen olentonsa tuntui ilmaisevan: »Tässä olen! Tapa minut, jos tahdot!» Hän oli säälittävän näköinen. Hänen kullankeltaiset poskipartatupsunsa olivat pörrössä, hänen lievetakkinsa rypyssä, hänen kaulaliinansa vinossa, hänen kauluksensa auennut ja hänen otsallaan hikipisaroita.
»Antonie…!» hän sanoi. »Olen edessäsi… Onko sinulla sydäntä, tuntevaa sydäntä?… Kuule minua.. näet edessäsi miehen, joka on sortuva, tuhoutuva, ellet… joka on kuoleva surusta, jos työnnät pois hänen rakkautensa! Tässä olen… hennotko sanoa minulle: Inhoan sinua — Hylkään sinut —?»
Tony itki. Tämä oli aivan samanlainen kohtaus kuin silloin maisemahuoneessa. Jälleen näki hän nuo pelosta vääristyneet kasvot ja tuon rukoilevan katseen ja jälleen näki hän hämmästyksen ja liikutuksen vallassa, että tuo pelko ja tuo rukous oli rehellistä ja teeskentelemätöntä.
»Nouse, Grünlich», sanoi hän nyyhkien. »Nouse toki ylös!» Ja hän koetti nostaa miestä hartioista. »En inhoa sinua! Miten voit sanoa sellaista!…» Ja tietämättä mitä vielä lisäisi, katsoi hän isäänsä kerrassaan avuttomana. Konsuli tarttui hänen käteensä, kumarsi vävylleen ja lähti tytärtään taluttaen käytävään.
»Menetkö sinä?» huusi herra Grünlich hypähtäen jaloilleen…
»Olen jo sanonut teille», sanoi konsuli, »etten voi ottaa tunnolleni sitä, että lapseni syyttömästi joutuisi onnettomuuteen. Ei, herrani, olette menettänyt oikeutenne tyttäreeni. Ja voitte kiittää Luojaanne siitä, että tämän lapsen sydän on säilynyt niin puhtaana ja viattomana, että hän voi erota teistä ilman inhoa! Voikaa hyvin!»
Mutta nyt menetti herra Grünlich kokonaan mielenmalttinsa. Hän olisi voinut neuvotella lyhyestä erosta, paluusta ja uudesta elämästä ja ehkä pelastaa itselleen perinnön; mutta nyt hänen harkintansa, toimeliaisuutensa ja keksintäkykynsä pettivät. Hän olisi voinut ottaa ison, kestävän pronssisen lautasen peilipöydältä ja viskata sen lattiaan, mutta hän otti sen sijaan ohuen, maalatun, kukallisen porsliinimaljakon, joka oli sen vieressä, ja paiskasi sen maahan semmoisella voimalla, että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi…».
»Haa! Hyvä! Hyvä!» hän huusi. - »Mene vain! Luuletko, että minä jään sinua itkemään, senkin hanhi! Ehei, erehdyt, kallehin! Nain sinut ainoastaan rahojen tähden, mutta koska niitä ei ollut läheskään tarpeeksi, niin laputa vain takaisin kotiisi! Minä olen kyllästynyt sinuun… kyllästynyt… kyllästynyt…!»
Johan Buddenbrook vei tyttärensä ääneti ulos. Mutta hän itse tuli vielä kerran takaisin, astui herra Grünlichiä kohden, joka seisoi ikkunan luona kädet selän takana tuijottaen sateeseen, kosketti kevyesti hänen olkapäätään ja sanoi hiljaa ja kehoittavasti: »Olkaa mies. Rukoilkaa.»