KAHDEKSAS LUKU.
Herra Grünlichin kasvot olivat täplikkäät, mutta hänen pukunsa oli niitä moitteettomin. Hänellä oli yllään samanlainen musta, poimuinen, hieno lievetakki ja samanlaiset herneenväriset housut kuin ne, jotka hänellä oli ollut yllään ensimmäisellä vierailullaan Mengstrassen varrella. Hän jäi veltosti paikalleen ja sanoi pehmeällä ja voimattomalla äänellä, katse maahan luotuna: »Isä!…»
Konsuli kumarsi kylmästi ja järjesti sitten parilla voimakkaalla vedolla kaulaliinansa paikoilleen.
»Kiitän teitä siitä, että tulitte», lisäsi herra Grünlich.
»Se oli velvollisuuteni, hyvä ystävä!» vastasi konsuli; »pelkään vain, että se on jäävä ainoaksi teoksi, jolla voin vaikuttaa asiaanne.»
Vävypoika loi häneen nopean katseen ja luhistui yhä enemmän kokoon.
»Olen kuullut», jatkoi konsuli, »että pankkiirinne herra Kesselmeyer odottaa meitä… Missä neuvottelumme on päätetty pitää? Olen käytettävissänne…»
»Pyydän teitä seuraamaan minua», mutisi herra Grünlich.
Konsuli Buddenbrook suuteli tytärtään otsalle ja sanoi: »Mene ylös lapsesi luo, Antonie!»
Sitten hän lähti ruokasalin kautta arkihuoneeseen herra Grünlichin kanssa, joka oli milloin hänen edessään, milloin hänen takanaan oviverhoja avaten.
Kun herra Kesselmeyer, joka oli seisonut ikkunan luona, kääntyi katsomaan taakseen, nousivat hänen mustat ja valkoiset hiushöyhenensä pystyyn ja laskeutuivat taas hiljaa alas.
»Herra pankkiiri Kesselmeyer… tukkukauppias, konsuli Buddenbrook, appeni…» esitti herra Grünlich vakavasti ja nöyrästi. Konsulin kasvot olivat liikkumattomat. Herra Kesselmeyer kumarsi käsivarret velttoina, puraisten keltaiset kulmahampaansa ylähuuleen ja sanoi: »Nöyrin palvelijanne, herra konsuli! Iloitsen kunniasta!»
»Pyydän teitä suomaan anteeksi, että teidän on täytynyt odottaa, Kesselmeyer», sanoi herra Grünlich. Hän oli sulaa kohteliaisuutta niin puoleen kuin toiseenkin.
»Siirrymmekö asiaan?» huomautti konsuli katsellen etsivästi ympärilleen… Talon isäntä kiiruhti vastaamaan: »Tehkää hyvin…»
Heidän kulkiessaan tupakkahuoneeseen sanoi herra Kesselmeyer iloisesti: »Onko ollut miellyttävä matka, herra konsuli?… Aha, vai sade? Niin, onhan huono vuodenaika, ruma, likainen vuodenaika! Saisi tulla hiukan pakkasta, hiukan lunta…! Mutta vieläkös mitä! Pelkkää sadetta! Kuraa! Hyvin, hyvin inhoittavaa…»
Mikä omituinen ihminen, ajatteli konsuli.
Pienen huoneen keskellä, jossa oli tummakukalliset seinäpaperit, oli jotakuinkin suuri, neliskulmainen, vihreäliinainen pöytä. Sade oli yltynyt. Oli niin pimeä, että herra Grünlich sytytti heti kolme hopeajalassa olevaa kynttilää. Vihreällä pöydällä oli hajallaan sinertäviä, toiminimen leimoilla varustettuja kauppakirjeitä ja kuluneita, paikoitellen repeytyneitä, päivämäärillä ja nimikirjoituksilla varustettuja papereita. Sitäpaitsi oli siinä paksu pääkirja sekä aika kimppu huolellisesti teroitettuja hanhenkyniä ja lyijykyniä muste- ja kirjoitushiekka-asettimella.
Herra Grünlich kumarsi hiljaa, hienotunteisesti ja pidättyvästi, kuten kumarretaan hautajaisiin saapuneille vieraille.
»Rakas isä, olkaa hyvä ja istukaa nojatuoliin», sanoi hän nöyrästi.
»Herra Kesselmeyer, olkaa niin ystävällinen ja istukaa tähän!…»
Viimeinkin oli kaikki kunnossa. Pankkiiri istui vastapäätä isäntää, ja konsuli asettui nojatuoliin pöydän päähän. Hänen tuolinsa selkämys kosketti eteisen ovea.
Herra Kesselmeyer kumarsi, laski alahuulensa lerpalleen, selvitti liiveiltään yhden silmälasiparin ja vei sen nenälleen, rypisti nenäänsä ja aukaisi suunsa selälleen. Sitten hän kynsi tasalatvaista poskipartaansa, mistä syntyi hermostuttava ääni, painoi kädet polvilleen, nyökkäsi papereita kohti ja sanoi lyhyesti ja iloisella äänellä: »Aha! Tuossahan se joulupöytä on!»
»Sallinette minun nyt luoda tarkemman katsauksen asiain tilaan», sanoi konsuli ja tarttui pääkirjaan. Mutta äkkiä ojensi herra Grünlich suojaten kätensä pöydän yli, pitkät, sinisuoniset kätensä, jotka vapisivat huomattavasti, ja huusi järkytettynä: »Hetkinen vielä, isä, vain hetkinen! Antakaa minun ensin esittää pieni valaiseva johdatus!… Niin, tulette huomaamaan kaiken, mikään ei ole jäävä silmiltänne salatuksi.. Mutta uskokaa minua: Tulette näkemään onnettoman ihmisen, ette syyllistä! Minä olen väsymättä kohtaloa vastaan taistellut mies, jonka kohtalo sittenkin on lyönyt maahan. Tässä mielessä, isä…»
»Saamme nähdä, saamme nähdä, ystäväni!» sanoi konsuli ilmeisesti kärsimättömänä, ja herra Grünlich veti takaisin kätensä heittäytyen kohtalon varaan.
Seuraavat hetket olivat pitkiä, kauheita, äänettömiä minuutteja. Kynttilöiden lepattavassa valossa istuivat nuo kolme herraa lähetysten neljän tumman seinän välissä. Ei kuulunut muuta kuin paperien rapinaa konsulin käännellessä niitä. Muuten oli ulkoa kuuluva sateen lorina ainoa hiljaisuutta rikkova ääni.
Herra Kesselmeyer oli työntänyt peukalot liivinsä taskuihin ja rummutti sonnilla pöytää siirtäen kuvaamattoman iloisesti katseensa toisesta toiseen. Herra Grünlich istui liikahtamatta tuolin laidalla kädet pöydällä ja tuijotti synkkänä eteensä, luoden silloin tällöin aran syrjäkatseen appeensa. Konsuli selaili pääkirjaa, seurasi sormellaan sen lukusarekkeita, vertaili päivämääriä ja merkitsi lyijykynällä melkein näkymättömiä numeroitaan paperille. Hänen jännittyneet kasvonsa ilmaisivat kauhua liikkeen tilan johdosta, johon hän nyt sai »luoda tarkemman katsauksen»… Viimein hän laski vasemman kätensä herra Grünlichin käsivarrelle ja sanoi järkytettynä: »Mies parka!»
»Isä…» sai Grünlich sanotuksi. Tuon säälittävän ihmisen silmistä vieri kaksi isoa kyyneltä poskille ja niitä pitkin kullankeltaiselle poskiparralle. Herra Kesselmeyer seurasi mitä suurimmalla mielenkiinnolla noiden pisaroiden kulkua; hän oikein kohosi hiukan paikaltaan, kumartui eteenpäin ja töllisti suu auki vastapäätäistujaa. Konsuli Buddenbrook oli kovasti liikutettu. Häntä itseään kohdanneen onnettomuuden pehmentämänä hän tunsi kuinka sääli syttyi hänen sydämessään; mutta pian hän jälleen voitti tunteensa.
»Kuinka tämä on mahdollista!» sanoi hän lohduttomasti päätään huojutellen… »Näin lyhyessä ajassa!»
»Se käy kuin leikki!» vastasi herra Kesselmeyer hyväntuulisesti.
»Neljässä vuodessa voi mainiosti joutua koirien hampaisiin.
Muistakaamme vain, miten iloisesti Veljekset Westfahl vielä äskettäin
touhusivat Bremenissä…»
Konsuli katsoi häneen silmiään räpytellen kuulematta tai näkemättä mitään. Hän ei ollut suinkaan ilmaissut varsinaista ajatustaan, joka kiinnitti hänen mieltään… Miksi, kysyi hän itseltään, miksi tämä kaikki tapahtui juuri nyt? B. Grünlich olisi voinut jo pari kolme vuotta sitten olla nykyisessä tilassaan, sen havaitsi ensi silmäyksellä. Mutta hänen nauttimansa luotto oli ollut pohjaton, hän oli saanut pääomaa pankeista, hän oli saanut yhä uudelleen taattujen henkilöiden, kuten esimerkiksi senaattori Bockin ja konsuli Goudstikkerin nimikirjoitukset papereihinsa, ja hänen vekselinsä olivat käyneet täydestä. Miksi siis juuri nyt, nyt, nyt — kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja tiesi, mitä hän tarkoitti tuolla sanalla — hän tarkoitti sitä joka taholla ilmennyttä yleistä sortumista, sitä täydellistä luoton lopettamista, joka oli tapahtunut kuin yhteisestä päätöksestä, sitä yksimielistä hyökkäystä B. Grünlichin kimppuun, joka tapahtui häikäilemättä syrjäyttäen kaikki kohteliaisuusmuodot. Konsuli ei ollut niin lapsellinen, ettei olisi ymmärtänyt sukunsa nauttiman arvonannon koituneen Grünlichin hyödyksi tämän mennessä kihloihin hänen tyttärensä kanssa. Mutta oliko Grünlichin luotto niin täydellisesti, niin päivänselvästi, niin yksinomaan riippunut hänestä? Eikö siis Grünlich itse ollut merkinnyt mitään? Entä toisten hänestä antamat suotuisat lausunnot, kirjat, joita hänelle oli näytetty?… Olipa asian laita miten hyvänsä, hänen päätöksensä olla liikuttamatta sormeakaan asiassa varmistui yhä. Hän oli siis erehtynyt! Nähtävästi oli B. Grünlich osannut herättää sellaisen käsityksen, että hän oli yhteisvastuullinen Johann Buddenbrookin kanssa? Tämä, kuten näytti, kauhistavan laajalle levinnyt erehdys täytyi kerta kaikkiaan korjata! Ja tuokin Kesselmeyer oli vielä ihmettelevä! Oliko tuolla ilveilijällä ollenkaan omaatuntoa? Ei voinut olla huomaamatta, miten häpeämättömästi hän oli rakentanut kaiken sen ainoan seikan varaan, ettei hän, Johann Buddenbrook, antaisi tyttärensä miehen romahtaa. Sen vuoksi hän oli suonut jatkuvaa luottoa Grünlichille, joka jo aikaa sitten oli mennyt mies, pannen hänet samalla allekirjoittamaan yhä huikeampia kiskurikorkoja…
»Yhdentekevä», sanoi hän lyhyesti. »Käykäämme asiaan. Jos minun on annettava asiasta lausuntoni kauppamiehenä, täytyy minun valitettavasti ilmaista käsitys, että tässä on kysymys sekä onnettomasta että mitä suurimmassa määrin syyllisestä liikemiehestä.»
»Isä»… änkytti Grünlich.
»Tuo nimitys kaikuu pahalta korvissani!» sanoi konsuli nopeasti ja kalseasti. »Teidän vaatimuksenne, hyvä herra», jatkoi hän puhettaan, kääntyen ohimennen pankkiiriin päin, »tekevät kuusikymmentätuhatta markkaa…»
»Perimättömine pääomaan liitettyine korkoineen kuusikymmentäkahdeksantuhatta seitsemänsataa viisikymmentä markkaa viisitoista killinkiä», vastasi herra Kesselmeyer herttaisesti.
»Sangen hyvä… Ettekä te siis missään tapauksessa ole suostuvainen pitkittämään kärsivällisyyttänne!»
Herra Kesselmeyer purskahti muitta mutkitta nauruun. Hän nauroi suu levällään, sysäyksittäin, ilman vähintäkään pilkkaa, suorastaan hyväntahtoisesti, katsoen konsulia kasvoihin kuin kehoittaen tätäkin yhtymään siihen.
Johan Buddenbrookin pienet, syvällä olevat silmät synkistyivät, ja hänen silmiensä ympärille muodostui yhtäkkiä punaisia viivoja, jotka levisivät poskiluiden kohdalle asti. Hän oli tehnyt kysymyksen ainoastaan muodon vuoksi ja tiesi mainiosti, että tämän ainoan velkojan suoma pitennys olisi vaikuttanut tuskin ollenkaan asioiden tilaan. Mutta tapa, jolla tuo mies ilmaisi epuunsa, hävetti ja katkeroitti häntä äärimmilleen asti. Yhdellä ainoalla käden liikkeellä työnsi hän kaikki paperit syrjään, laski lyijykynän pöydälle niin että napsahti, ja sanoi: »Ilmoitan siis, etten ole halukas puuttumaan pitemmältä asiaan.»
»Ahaa!» huudahti Kesselmeyer huitoen käsillään… »Sepä oli sana, sepä oli arvokasta puhetta. Herra konsuli järjestää asian erittäin yksinkertaisesti! Ilman pitkiä puheita! Kädenkäänteessä vain!»
Johan Buddenbrook ei edes katsonut häneen.
»En voi auttaa asiaa, ystäväni», sanoi hän tyynesti Grünlichiin kääntyen. »Sen täytyy saada kulkea alkamaansa latua… Minä en saata estää sitä. Olkaa mies ja hakekaa Jumalalta lohtua ja voimaa. Katson neuvottelun loppuneeksi.»
Merkillistä kyllä levisi herra Kesselmeyerin kasvoille vakava ilme, joka näytti kerrassaan omituiselta; mutta sitten hän nyökkäsi herra Grünlichille kehoittavasti. Tämä istui hievahtamatta, väännellen vain pitkiä käsiään niin ankarasti, että nivelet narskuivat.
»Isä… herra konsuli…» sanoi hän vavahtelevin äänin, »te ette voi… ette voi tahtoa minun häviötäni, sortumistani! Kuunnelkaa toki! On kysymys sadankahdenkymmenentuhannen markan suuruisesta summasta… Te voitte pelastaa minut! Te olette rikas! Saatte järjestää tuon summan miten tahdotte… lopulliseksi korvaukseksi, tyttärenne perinnöksi, korolliseksi lainaksi… Minä teen työtä… Tiedättehän, että olen toimelias ja kekseliäs…»
»Olen sanonut viimeisen sanani», lausui konsuli.
»Sallikaa minun… ettekö te voi maksaa?» kysyi herra Kesselmeyer katsoen häneen lasiensa läpi nenä rypyssä… »Pyydän saattaa herra konsulin mietittäväksi, että… tämä olisi juuri mitä parhain tilaisuus kauppahuone Johan Buddenbrookin hyvävaraisuuden osoittamiseksi…»
»Pyytäisin teitä, hyvä herra, jättämään minun asiakseni huolehtimisen taloni kunniasta. Osoittaakseni maksukykyäni minun ei tarvitse viskata rahojani lähimpään rapakkoon…»
»Eihän suinkaan, eihän suinkaan! A-aha! 'Rapakko' on sangen lystikäs sana! Mutta eikö herra konsuli arvele, että herra vävynne vararikko voi saattaa asemanne väärään valoon… tuota… saattaa… johtaa?…»
»Pyydän teitä vielä kerran jättämään maineeni liikemaailmassa minun omaksi asiakseni», sanoi konsuli.
Herra Grünlich katsoi neuvottomana pankkiiriinsa ja aloitti uudelleen: »Isä… minä rukoilen teitä, ajatelkaa mitä teette!… Onko siis kysymys vain minusta? Oh, minä,… pitääkö minun sittenkin sortua! Entä tyttärenne, vaimoni, jota rakastan niin suuresti, jonka olen voittanut niin ankaralla kamppailulla… ja lapsemme, viaton lapsemme… hekin joutuvat onnettomuuteen. Ei, isä, minä en kestä sitä! Tapan itseni! Omalla kädelläni tapan itseni… uskokaa minua! Älköön taivas lukeko sitä viaksenne!»
Johann Buddenbrook nojasi kalpeana ja tykyttävin sydämin tuoliinsa. Toisen kerran syöksyivät tuon miehen tunteet häntä ahdistamaan, jälleen täytyi hänen kuulla — kuten jo kerran ennen, ilmoittaessaan herra Grünlichille tyttärensä travemündeläiskirjeestä — tuo hirveä uhkaus, ja jälleen valtasi hänet aikakauden ahdistava kunnioitus ihmistunteita kohtaan, joka aina oli ollut ristiriidassa hänen järkevän ja käytännöllisen liikevaistonsa kanssa. Mutta tuo kohtaus ei kestänyt sekuntia kauemmin. Satakaksikymmentätuhatta markkaa… toisti hän itsekseen, mutta sanoi sitten rauhallisesti ja lujasti: »Antonie on tyttäreni. Olen pitävä huolen siitä, ettei hän joudu syyttömästi kärsimään.»
»Mitä te tarkoitatte sillä…?» kysyi herra Grünlich jäykistyen…
»Ehditte kuulla sen vielä», vastasi konsuli. »Tällä kertaa minulla ei ole sanaakaan lisättävää.» Tämän sanottuaan hän nousi, painoi tuolinsa lujasti lattiaan ja kääntyi ovelle.
Herra Grünlich istui mykkänä, jäykkänä, älyttömänä paikallaan, ja hänen suunsa nytkähteli vuoroin puoleen ja toiseen hänen saamatta esille sanaakaan. Mutta herra Kesselmeyerin iloisuus palasi kun hän näki konsulin ratkaisevan liikkeen… se sai ylettömän vallan, paisui peloittavaksi! Lasit putosivat hänen pystyltä nenältään samalla kun hänen kellahtavat, yksinäiset kulmahampaansa uhkasivat purra mäsäksi hänen ohuet huulensa. Hänen pienet punaiset kätensä soutivat ilmassa, hänen hiushöyhenensä häilyivät, hänen hillittömästä naurusta vääntyneet kasvonsa valkoisille poskipartoineen muuttuivat sinoberinvärisiksi…».
»Ahah!» hän kirkui… »Se on hyvin… hyvin lystikästä! Teidän pitäisi kuitenkin hiukkasen tuumia ennenkuin viskaatte hautaan tämmöisen herttaisen, verrattoman vävypojan!… Toista noin toimeliasta ja neuvokasta miekkosta ei ole taivaan alla! Aha! Jo neljä vuotta sitten tunsimme kerran puukon kurkulla… hirttonuoran kaulallamme… jolloin aloimme pitää pörssissä hälinää kihlauksesta mademoiselle Buddenbrookin kanssa ennenkuin se todella oli tapahtunutkaan… kunnia sille, jolle kunnia tulee! Suurin tunnustus toimeliaisuudesta…!»
»Kesselmeyer!» sanoi herra Grünlich hammasta purren, liikutti kouristuksenomaisesti käsiään aivan kuin karkoittaakseen aaveen ja juoksi huoneen nurkkaan, missä istuutui tuolille, kätki kasvot käsiinsä ja painui niin kumaraan, että poskiparran tupsut koskettivat sääriä. Pari kertaa nosti hän polviaan.
»Miten teimmekään oikeastaan?» jatkoi herra Kesselmeyer. »Miten ongimmekaan koukkuumme tyttölapsen ja kahdeksankymmentätuhatta markkaa? Ohhoo! Ainahan sitä keinoja keksitään! Se, jolla on kymmenes osakaan herra Grünlichin toimeliaisuudesta ja neuvokkuudesta, selviää kyllä! Asetetaan pelastavan herra isän eteen kauniita kirjoja, herttaisia, puhtaita kirjoja, joissa kaikki on niitä parhaimmassa kunnossa… ja joiden ainoa vika on se, etteivät ne pidä täydelleen yhtä todellisuuden kanssa… Sillä todellisuudessa oli kolme neljännestä myötäjäissummasta jo kiinni vekseleissä!»
Konsuli seisoi kalmankalpeana ovella, käsi rivalla. Kauhu karmi hänen selkäpiitään. Oliko hän tässä pienessä, heikosti valaistussa huoneessa kolmenkesken roiston ja ilkeydestä raivoavan apinan kanssa?
»Herra, minä halveksin sanojanne», sai hän vaivoin sanotuksi. »Halveksin mieletöntä parjaustanne sitä enemmän, kun se kohdistuu myös minuun… minuun, joka en ole kevytmielisesti syössyt tytärtäni turmioon. Minulla oli tarkat tiedot vävyni asioista… muu oli Jumalan käsissä!»
Hän kääntyi, hän ei tahtonut kuulla enempää, hän avasi oven. Mutta herra Kesselmeyer huusi hänen jälkeensä: »Ahaa? Tiedotko? Kuka ne on antanut? Bock? Goudstikker? Petersen? Massmann & Timm? Hehän olivat kaikki asianosaisia. Heitähän kaikkia, asia koski. He olivat äärettömän iloisia tuntiessaan pääsevänsä turvaan tämän avioliiton avulla…»
Konsuli paiskasi oven kiinni.