SEITSEMÄS LUKU.
Konsuli Johann Buddenbrook saapui kello kaksi iltapäivällä huvilaan; hän astui Grünlichien salonkiin ja syleili tuskaisan hellästi tytärtänsä. Hän oli kalpea ja näytti vanhentuneen. Hänen pienet silmänsä olivat syvällä kuopissaan, hänen nenänsä kohosi entistä korkeampana ja terävämpänä vajonneiden poskien välistä, hänen huulensa näyttivät yhä kavenneen ja hänen partansa, joka ei viime aikoina enää ollut riippunut kahtena kähäröitynä tupsuna ohimoiden kohdalta puolitiehen poskea, vaan kasvoi alas leuan alle asti, puoleksi peittyen jäykän kohokauluksen sisään, oli yhtä harmaantunut kuin tukka.
Konsuli oli saanut kestää vaikeita ja kuluttavia päiviä. Thomas oli sairastunut ja sylki verta; herra van der Kellen oli kirjoittanut onnettomuudesta konsulille. Tämä oli jättänyt asiat prokuristinsa huolellisiin käsiin ja oli kiiruhtanut suorinta tietä Amsterdamiin. Oli käynyt selville, ettei Thomaksen sairaus ollut hengenvaarallista, mutta että hänen välttämättä täytyi päästä hoitamaan terveyttään etelään, Etelä-Ranskaan. Ja koska sattui niin onnellisesti, että hänen esimiehensä poika myös tarvitsi virkistystä, olivat molemmat lähteneet heti Thomaksen toivuttua yhdessä Pau'hon.
Tuskin oli konsuli palannut kotiin, kun häntä oli kohdannut isku, joka oli horjuttanut hänen taloaan hetken aikaa perustuksia myöten: Bremenissä tapahtunut vararikko, jonka kautta hän »yhdellä nykäyksellä» oli menettänyt kahdeksankymmentätuhatta markkaa… Millä tavoin? Siten, että »Westfal-veljeksien» maksettavaksi asetetut diskontatut vekselit olivat, ostajien lakkautettua maksunsa, tulleet liikkeen maksettaviksi. Ei niin, että vastiketta olisi puuttunut: liike osoitti mitä se kykeni tekemään, vieläpä heti, viipymättä. Mutta ei ollut estettävissä, että konsulin oli äkkiä täytynyt kokea sitä kylmyyttä, pidättyväisyyttä ja epäluuloisuutta, jonka tuollainen onnettomuus, tuollainen liikepääoman heikennys tavallisesti saa aikaan pankeissa, »ystävissä», ulkolaisissa liikkeissä…
No, hän oli päässyt jaloilleen taas, oli katsonut asioita silmiin, punninnut kaikkea rauhallisesti, järjestänyt asiat ja pitänyt puoliaan… mutta silloin, kesken pikaviestejä, kirjeitä, laskelmia, oli häntä vielä kohdannut tämä, että Grünlich, hänen tyttärensä mies, oli tullut maksukyvyttömäksi ja pyysi nyt pitkässä, sekavassa ja sanomattoman surkeassa kirjeessä apua, pyysi ja rukoili sataa tai sataakahtakymmentätuhatta markkaa! Konsuli oli ilmoittanut asiasta lyhyesti, päällisin puolin ja varoen puolisolleen, oli vastannut kylmästi ja virallisesti tahtovansa tavata herra Grünlichiä yhdessä tämän mainitseman pankkiiri Kesselmeyerin kanssa edellisen asunnossa ja oli matkustanut.
Tony otti hänet vastaan salongissa. Hän nautti siitä, että saattoi ottaa vastaan vieraansa tuossa ruskeasilkkisessä salongissa, ja koska hänellä oli juhlallinen tunne tilan vakavuudesta, joskaan ei selvää käsitystä asiasta, ei hän tehnyt poikkeusta isäänsäkään nähden. Hän oli kaunis, terveen ja vakavan näköinen ja oli puettu vaaleanharmaaseen kellohihaiseen vannepukuun, jonka rintamus ja hihansuut olivat koristetut pitseillä; kaula-aukossa säihkyi pieni timanttikoru.
»Hyvää päivää, isä, viimeinkin saan taas nähdä sinut! Miten äiti jaksaa?… Oletko saanut parempia tietoja Tomista?… Ota toki päällysvaatteet yltäsi, istu, ole hyvä, rakas isä!… Etkö tahdo peseytyä hiukan matkan jälkeen? Olen panettanut kuntoon yläkerran vierashuoneen sinua varten… Grünlichkin pukeutuu parastaikaa…»
»Älähän nyt, lapsi; minä odotan häntä täällä alhaalla. Kai sinä tiedät, että minä olen tullut neuvottelemaan miehesi kanssa eräästä hyvin, hyvin tärkeästä asiasta, rakas lapseni. Onko herra Kesselmeyer täällä?» »On, isä, hän istuu orvokkihuoneessa katsellen albumia…»
»Missä Erika on?»
»Ylhäällä lastenkamarissa Thinkan kanssa, hän voi hyvin. Hän kylvettää nukkeaan… ei tietenkään vedessä… se on vahanukke… hän on vain kylvettävinään…»
»Tietysti.» Konsuli veti henkeä ja jatkoi: »En saata otaksua, että sinä tietäisit… että miehesi olisi ilmoittanut sinulle asemasta…»
Konsuli oli vaipunut nojatuoliin, jollaisia oli suuren pöydän ympärillä, Tony taas istuutui hänen eteensä pienelle istuimelle, jonka muodosti kolme toistensa päälle kulmittain asetettua silkkityynyä. Konsulin oikean käden sormet leikittelivät varoen Tonyn kaulatimanteilla.
»Ei, isä», vastasi Tony, »minun täytyy tunnustaa, etten tiedä mitään. Hyvä jumala, minä olen tyhmä kuin hanhi, tiedätkös, en minä ymmärrä sellaisia! Satuin äskettäin kuulemaan jonkun verran Kesselmeyerin puhuessa Grünlichin kanssa… Lopuksi minusta tuntui kuin herra Kesselmeyer olisi taas tehnyt pelkkää pilaa… hän puhuu aina niin hullunkurisesti. Pari kertaa kuulin sinun nimesi…»
»Kuulit minun nimeni? Missä yhteydessä?»
»En osaa ollenkaan sanoa missä yhteydessä, en ymmärrä siitä mitään, isä!… Grünlich on siitä päivästä asti ollut juro… suorastaan sietämätön!… Kunnes hän eilen… eilen oli lempeä ja kysyi kymmenen tai kaksitoista kertaa, rakastanko minä häntä, tahtoisinko puhua hänen puolestaan sinulle, jos hän tulisi pyytämään sinulta jotakin…»
»Ohoo…»
»Niin… hän kertoi kirjoittaneensa sinulle ja sanoi, että sinä olit luvannut tulla… Hyvä, että olet täällä! Täällä on hiukan kolkkoa… Grünlich on järjestänyt pelipöydälle suuret kasat papereita ja lyijykyniä… hän aikoo neuvotella sinun ja Kesselmeyerin kanssa…»
»Kuule, rakas lapsi», sanoi konsuli silittäen tyttärensä päätä…
»Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa, erästä hyvin vakavaa asiaa.
Sanopas minulle… rakastatko sinä miestäsi kaikesta sydämestäsi?»
»Tietysti, isä», sanoi Tony niin lapsellisen teeskentelevin ilmein kuin ikinä osasi, aivan kuten hän olisi tehnyt, jos joku olisi kysynyt häneltä: »Ethän sinä enää koskaan tee kiusaa Nukke-Liisalle, Tony?»… Konsuli oli vaiti silmänräpäyksen.
»Rakastathan sinä häntä niin paljon», kysyi hän sitten, »että et voisi elää ilman häntä… et missään tapauksessa? Et silloinkaan, vaikka hänen asemansa Jumalan tahdosta muuttuisi, vaikka hän joutuisi sellaisiin olosuhteisiin, ettei hän enää voisi ympäröidä sinua kaikella tällä…?» Konsuli viittasi keveästi huonekaluihin, oviverhoihin, peilipöydällä olevaan kultaiseen pöytäkelloon ja viimein hänen pukuunsa.
»Tietysti, isä», toisti Tony lohduttavalla äänellä, jollaiseen hän aina turvautui, kun hänelle puhuttiin vakavasti. Hän katsoi isänsä ohi ulos ikkunasta, jonka takana sataa tihuutti äänettömästi. Hänen silmissään oli sellainen ilme kuin lapsella, jolle joku satua kertoessaan eksyy puhumaan velvollisuuksista ja siveydestä… ilme, jossa oli luettavana hämillisyyttä, kärsimättömyyttä, hurskautta ja kyllästymystä.
Konsuli katseli häntä minuutin ajan ääneti ja miettivästi silmää räpyttäen. Oliko hän tyytyväinen tyttärensä vastaukseen? Hän oli punninnut kaikkea tarkoin matkalla ollessaan…
Jokainen ymmärtää, että Johann Buddenbrookin ensimmäinen vilpitön ajatus oli ollut koettaa kykynsä mukaan toimittaa vävylleen tämän tarvitsemat rahat. Mutta muistaessaan, miten ponnekkaasti, lievää sanaa käyttääksemme, hän oli puoltanut tätä avioliittoa, muistaessaan katseen, jonka lapsi hääkemujen jälkeen hyvästellessään oli luonut häneen kysyen: »Oletko tyytyväinen minuun?» tunsi hän jokseenkin masentavaa syyllisyyttä ja hän päätti, että tämän asian täytyi järjestyä hänen tyttärensä mielen mukaan. Hän tiesi, ettei Tony ollut suostunut tähän liittoon rakkaussyistä, mutta oli toivonut, että kuluneet neljä vuotta, tottumus ja lapsen maailmaantulo olisivat voineet muuttaa asioita, että Tony nyt olisi kiintynyt mieheensä sieluineen ruumiineen eikä voisi edes ajatella eroa tästä, enempää kristilliseltä kuin maalliseltakaan kannalta katsoen. Tässä tapauksessa, ajatteli konsuli, täytyi hänen myöntyä maksamaan. Tosin oli kristityn velvollisuuden ja naisellisen arvokkuuden mukaista, että Tony seuraisi miestään myöskin vastoinkäymisessä: mutta jos tytär todella ilmaisisi tahtovansa tehdä niin, ei hän tuntenut olevansa oikeutettu jättämään tytärtään vaille kaikkea sitä elämän mukavuutta ja komeutta, johon tämä oli tottunut lapsuudestaan asti, vaan katsoi olevansa velvoitettu estämään onnettomuuden ja pelastamaan B. Grünlichin millä hinnalla tahansa. Sanalla sanoen: Hänen harkintansa tulos oli ollut toivo ottaa luokseen tyttärensä lapsineen ja jättää herra Grünlich kulkemaan omia teitään. »Suokoon Jumala, ettei asia olisi niin täpärällä! Hän ei kuitenkaan unohtanut lakipykälää, joka sallii eron siinä tapauksessa, ettei mies kykene elättämään vaimoaan ja lapsiaan. Mutta ihan ensiksi hänen täytyi päästä selville tyttärensä ajatuksista…»
»Huomaan», alkoi hän uudelleen silitellen yhä hellästi Tonyn päätä, »huomaan, rakas lapsi, että sinulla on hyvät, kiitettävät periaatteet. Mutta… en saata otaksua, että sinä katsot asioita siltä kannalta, jolta niitä, Jumala paratkoon, täytyy katsoa: tosiasioina nimittäin. En ole kysynyt mitä sinä tässä tai tuossa tapauksessa tekisit, vaan mitä sinä nyt, nyt juuri, aiot tehdä. En tiedä, minkä verran olet selvillä asiain tilasta… Minun surullinen velvollisuuteni on siis sanoa, että miehesi täytyy lakkauttaa maksunsa, ettei hän ole enää vakavarainen… luulen, että sinä ymmärrät minut…»
»Grünlich tekee siis vararikon…?» kysyi Tony hiljaa, kohoten tyynyiltä ja tarttuen konsulin käteen…
»Niin, lapseni», vastasi isä vakavasti. »Sinä et ole pitänyt sitä mahdollisena, niinkö?»
»En ole olettanut mitään varmasti…» änkytti Tony. »Kesselmeyer ei siis laskenut leikkiä…?» hän jatkoi tuijottaen syrjään, ruskeaan mattoon… »Hyvä Jumala!» pääsi sitten hänen suustaan, ja hän vaipui takaisin istuimelleen. Vasta tällä hetkellä selvisi hänelle, mitä kaikkea sisältyi sanaan »vararikko», ja hän muisti sen kauhun tunteen, jonka tuo sana jo hänen lapsena ollessaan oli herättänyt hänessä… »Vararikko»… se oli kamalampaa kuin kuolema, se merkitsi hälyä, romahdusta, häviötä, häpeää, häväistystä, epätoivoa ja kurjuutta… »Grünlich tekee vararikon!» hän toisti. Tuo sana vaikutti häneen niin lamauttavasti, niin musertavasti, ettei hän osannut ajatella apua, ei edes, että hänen isänsä mahtaisi mitään.
Konsuli katsoi tytärtään kulmat koholla, pienillä syvällä olevilla silmillään, joissa oli hyvin surullinen ja väsynyt ilme, mutta jotka sentään kuvastivat mitä suurinta jännitystä.
»Kysyin siis sinulta, rakas lapseni Tony», sanoi hän lempeästi, »oletko valmis seuraamaan miestäsi myös köyhyyteen?…» Heti tämän sanottuaan hän kuitenkin huomasi käyttäneensä vaistomaisesti sanaa »köyhyys» peloituskeinona ja lisäsi nyt: »Hän voi vielä nousta…»
»Tietysti, isä», vastasi Tony. Mutta se ei estänyt kyyneleitä syöksymästä esiin. Hän itki batistinenäliinaansa, joka oli koristettu pitseillä ja jossa oli nimimerkki A. G. Hän itki vielä aivan kuin lapsena ollessaan, luonnollisesti ja ujostelematta. Hänen ylähuulensa oli sanomattoman viehättävä hänen noin itkiessään.
Konsuli koetti yhä tutkia hänen silmiään. »Onko tuo sinun vakaa tarkoituksesi, lapseni?» kysyi hän. Hän oli aivan yhtä neuvoton kuin Tony.
»Eikö minun sitten ole pakko…» nyyhkytti Tony. »Täytyyhän minun…»
»Ei ollenkaan!» sanoi konsuli vilkkaasti, mutta korjasi sitten taas sanansa: »En suinkaan aivan ehdottomasti kehoita sinua siihen, rakas lapseni. Siinä tapauksessa, etteivät sinun tunteesi sido sinua erottamattomasti mieheen…»
Tony katsoi häneen kyynelistä välkkyvin silmin mitään käsittämättä.
»Kuinka niin, isä…?»
Konsuli kääntelehti sinne ja tänne, mutta löysi sitten sanat.
»Hyvä lapsi, minusta on erittäin tuskallista saattaa sinut alttiiksi kaikille niille ikävyyksille ja kiusallisille seikoille, jotka miehesi onnettomuuden johdosta, liikkeen ja talouden lopettamisen vuoksi tulevat välittömästi kohtaamaan teitä… Tahtoisin säästää sinua noista ensi tapahtumista ja viedä sinut sekä pienen Erikamme edeltäpäin kotiin. Luulen, että sinä tulet kiittämään minua siitä…?»
Tony oli hetken ääneti ja kuivasi silmiään. Hän puhalsi kaikin voimin nenäliinaansa ja painoi sen silmiään vasten estääkseen niitä jäämästä punaisiksi. Tämän jälkeen hän kysyi toisella äänellä, korottamatta ääntään: »Isä: onko Grünlich syyllinen? Onko hän joutunut kevytmielisyyden ja epärehellisyyden tähden onnettomuuteen?»
»Hyvin todennäköisesti!…» sanoi konsuli. »Se merkitsee… ei, en tiedä, lapseni. Sanoinhan sinulle, että minun täytyy vielä kuulla hänen ja hänen pankkiirinsa selvitystä…»
Tony ei näyttänyt huomaavan koko vastausta. Istuen kumarassa kolmen silkkityynynsä päällä, kyynärpää polvella ja leuka käteen nojaten, katsoi hän haaveilevasti eteensä, pää hyvin syvään painuneena.
»Voi, isä», sanoi hän hiljaa ja melkein liikkumattomin huulin, »eikö olisi ollut parempi, ettei…»
Konsuli ei voinut nähdä hänen kasvojaan; mutta niissä oli sama ilme, joka niissä oli ollut monena kesäiltana, kun hän nojasi pienen huoneensa ikkunaan Travemündessä… Hänen toinen käsivartensa oli vaipunut isän polvelle, sormien riippuessa velttoina alas. Tuo käsikin ilmaisi sanomattoman alakuloista ja hellää antaumusta, muistorikasta ja suloista kaipausta, joka pyrki kauas.
»Parempi…?» kysyi konsuli Buddenbrook. »Ettei mikä olisi tapahtunut, lapseni?»
Hän oli sydämestään valmis tunnustamaan, että olisi ollut parempi jättää solmimatta tämä avioliitto. Mutta Tony vastasi vain: »Ei mikään!»
Näytti siltä kuin Tony olisi vaipunut ajatuksiinsa, rientänyt kauas pois ja melkein unohtanut »vararikon». Konsuli huomasi olevansa pakotettu itse ilmaisemaan sen, minkä hän mieluummin olisi vain todennut.
»Luulen arvaavani sinun ajatuksesi, rakas Tony», hän lausui, »enkä minäkään puolestani tahdo kieltää, että tällä hetkellä kadun askelta, joka neljä vuotta sitten näytti minusta viisaalta ja toivottavalta… kadun sitä vilpittömästi. En usko olevani syyllinen Jumalan edessä. Uskon tehneeni velvollisuuteni koettaessani hankkia sinulle syntyperäsi mukaisen aseman… Taivas tahtoi toisin… et voine ajatella isäsi kevytmielisesti ja harkitsematta panneen onneasi vaaranalaiseksi! Näin Grünlichissä mitä parhaimmilla suosituksilla varustetun, kristillisen ja maailmaa nähneen miehen, papin pojan. Kuulin vielä myöhemminkin paljasta hyvää hänen liikemiestoiminnastaan. Olen tutkinut hänen asioitaan… Ne ovat sekavat, hyvin sekavat ja odottavat yhä selvitystä. Mutta ethän sinä syytä minua, ethän…»
»En, isä! Kuinka voit kysyä sellaista! Tule, älä anna sen painaa mieltäsi, rakas isä… Sinä olet kalpea, enkö saa tuoda sinulle vatsatippoja?» Tony oli kietonut käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli häntä poskille.
»Kiitos», sanoi isä; »noo, noo… älähän nyt, kiitos vain. Niin, minä olen kokenut raskaita päiviä… Mutta mitä tehdä? Minulla on ollut paljon vastuksia. Ne ovat Jumalan koettelemuksia. Mutta silti en voi tuntea itseäni aivan syyttömäksi sinuun nähden, lapseni. Kaikki riippuu nyt siitä kysymyksestä, jonka jo esitin sinulle, mutta johon sinä et vielä ole antanut tyydyttävää vastausta. Puhu avoimesti minulle. Tony… oletko oppinut rakastamaan miestäsi naimisissaolosi aikana?»
Tony alkoi uudelleen itkeä, ja vieden molemmin käsin nenäliinansa silmilleen sai hän sanotuksi nyyhkytystensä välillä: »Voi… mitä sinä kysyt, isä… Enhän minä ole milloinkaan rakastanut häntä… olen aina inhonnut häntä… etkö sitten tiedä sitä…?»
Olisi vaikea kuvata ilmettä, joka nyt näkyi Johann Buddenbrookin kasvoilla. Hänen silmänsä olivat säikähtyneet ja suruiset, ja kuitenkin hän nipisti yhteen huulensa, niin että suupielet ja posket vetäytyivät kurttuihin, kuten kävi silloin kun hän oli päättänyt edullisen kaupan. Hän sanoi hiljaa: »Neljä vuotta…» Tonyn kyyneleet kuivuivat äkkiä. Märkä nenäliina kädessä kohosi hän suoraksi ja sanoi vihaisesti: »Niin, neljä vuotta… hahaa! Näiden neljän vuoden aikana hän on muutaman kerran istunut luonani illalla lukien sanomalehteä…!»
»Jumala on suonut teille lapsen»… sanoi konsuli liikutettuna.
»Niin, isä… ja minä rakastan Erikaa… vaikka Grünlich väittää, etten ole lapsirakas… En koskaan eroaisi hänestä, sen voin sanoa sinulle… mutta Grünlichistä — oh! Grünlichistä — oh!… Ja nyt hän vielä tekee vararikon!… Oi, isä, jos tahdot ottaa minut ja Erikan luoksesi… niin tulen ilomielin! Nyt tiedät sen!»
Konsuli nipisti taas huulensa yhteen; hän oli erinomaisen tyytyväinen. Pääasiaa täytyi vielä kosketella, mutta Tonyn osoittama päättäväisyys teki sen helpoksi.
»Joka tapauksessa näytät sinä kokonaan unohtaneen, lapseni», sanoi konsuli, »että apukin olisi mahdollinen… minun kauttani. Isäsi on juuri tunnustanut sinulle, ettei hän tunne itseään aivan syyttömäksi sinuun nähden, ja siinä tapauksessa… no niin, siinä tapauksessa, että toivoisit… odottaisit minulta… olen tuleva avuksi, estävä romahduksen, maksava miehesi velat ja pelastava hänen liikkeensä.»
Hän katsoi jännittyneesi tyttäreensä, ja tämän ilme tuotti hänelle suurta tyydytystä. Se osoitti pettymystä.
»Paljostako oikein on kysymys?» uteli Tony.
»Mitä se vaikuttaa asiaan, lapseni… suuresta, suuresta summasta!» Konsuli nyökkäsi päätään muutaman kerran aivan kuin tuon summan ajatteleminen olisi painanut sen alas. »Sitäpaitsi en tahdo salata sinulta», jatkoi hän puhettaan, »että kauppahuoneemme, ilman tätä asiaakin on kärsinyt tappioita ja että tämän summan luovutus merkitsisi sille heikontumista, josta se… josta se vain vaivoin kykenisi kohoamaan. En sano tätä suinkaan siksi, että…»
Hän ei täydentänyt lausettaan. Tony oli hypähtänyt pystyyn, hän oli astunut pari askelta taapäin ja huusi, märkä nenäliina yhä kädessään: »Hyvä! Riittää! Ei koskaan!»
Hän oli melkein sankarillisen näköinen. Sana »kauppahuoneemme» oli tehnyt tehtävänsä. Se vaikutti luultavasti asiaan vielä ratkaisevammin kuin hänen vastenmielisyytensä herra Grünlichiä kohtaan..
»Sitä sinä et tee, isä!» jatkoi hän aivan suunniltaan. Vieläkö sinäkin aiot tehdä vararikon? Jo riittää! Ei koskaan!
Juuri silloin avautui eteiskäytävän ovi hiukan arkailevasta ja herra
Grünlich astui sisään.
Johan Buddenbrook nousi paikaltaan, ja hänen ilmeensä sanoi: Asia on päätetty.