KUUDES LUKU.
Herra Kesselmeyer tuli talon ystävänä sisään edeltäpäin ilmoituttamatta, hattu ja päällystakki riisuttuna, ja jäi seisomaan ovensuuhun. Hänen ulkomuotonsa oli juuri sellainen, joksi Tony oli sen kuvannut äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä. Hän oli lyhyt, ei lihava eikä laiha. Hänellä oli yllään musta, jo hiukan kiiltäväksi kulunut takki, samanlaiset, liian lyhyet ja ahtaat housut ja valkoiset liivit, joiden taskusta riippuvat ohuet kellonperät olivat sotkeutuneet kaksien tai kolmien silmälasinyörien kanssa. Hänen punaisista kasvoistaan erottui jyrkästi tasaiseksi leikattu poskiparta, joka peitti posket, mutta jätti paljaaksi leuan ja huulet. Hänen suunsa oli pieni, liikkuva, hullunkurinen, ja alaleuassa oli ainoastaan kaksi hammasta. Jäädessään seisomaan kädet pystysuoraan leikattujen housuntaskujensa pohjalla, hajamielisenä ja mietteissään, herra Kesselmeyer puri nuo kaksi keltaista, keilanmuotoista kulmahammasta ylähuuleensa. Mustat ja valkoiset hiushöyhenet häilyivät hiljaa, vaikka ei ollut havaittavissa vähäisintäkään vetoa.
Vihdoin veti hän kädet taskuistaan, kumarsi, päästi alaleuan irti ja irroitti vaivaloisesti yhdet silmälasinyörit yleisen rinnallaan vallitsevan sotkeutuman keskeltä. Sitten hän pani nykäisten lasit nenälleen, vetäen samalla kasvonsa mitä ihmeellisimpään irveen, tarkasti avioparia ja lausui: »Ahah».
Koska hän käytti tuota huudahdusta erittäin usein, täytyy meidän heti huomauttaa, että hän saattoi lausua sen hyvin eri lailla ja erilaisin korostuksin. Hän saattoi sanoa sen pää takakenossa, nenä rypyssä, suu avoinna ja käsiään huitoen venytellä metallikajahteisella nenä-äänellä… ja toisinaan taas, milloin minkinlaisin vivahtein, sylkeä sen suustaan ikäänkuin ohimennen, aivan lyhyesti ja hiljaa — mikä kuului vielä hullummalta, sillä hän lausui a:n hyvin nenäänsä ja suljetusti. Tänään hän päästi kuuluville pikaisen, iloisen ja pienen kouristuksentapaisen päännyökkäyksen seuraaman »ahah»-äännähdyksen, joka tuntui ilmaisevan tavattoman hilpeää mielentilaa… johon ei kuitenkaan voinut luottaa, sillä pankkiiri Kesselmeyerillä oli se omituisuus, että hän käyttäytyi sitä iloisemmin mitä vaarallisemmalla tuulella hän oli. Kun hän juoksenteli ympäri huonetta hokien yhtämittaa »ahah, ahah,» nosti silmälasit nenälle ja antoi niiden jälleen pudota, huitoi käsillään, loruili eikä tiennyt miten olla, silloin saattoi olla varma siitä, että ilkeys jäyti hänen sisuksiaan… Herra Grünlich katsoi häneen silmiä räpytellen, peittelemättömän epäluuloisesti.
»Näin varhain jo?» hän kysyi.
»Ni-hiin,» vastasi herra Kesselmeyer ravistaen ilmassa toista pienenpientä, punaista, ryppyistä kättään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Odota vain kärsivällisesti, minä tiedän jotakin yllättävää!… »Minä tahtoisin puhua kanssanne! Puhua viipymättä kanssanne, rakas ystävä!» Hän puhui mitä naurettavimmin. Hän pyöritti joka sanaa pienessä, harvahampaisessa, liikkuvassa suussaan ja syöksi sen ulos järjettömällä voimantuhlauksella. R-äänne liikkui siellä niin liukkaasti kuin olisi kitalaki ollut rasvattu. Herra Grünlichin silmät räpyttivät yhä epäluuloisemmin.
»Tulkaapas tänne, herra Kesselmeyer», sanoi Tony. »Istukaa tähän. Hauska, että tulitte… Kuulkaa nyt tarkasti. Teidän pitää olla tuomarina. Minä olen juuri taistellut Grünlichin kanssa… Sanokaapas: Pitääkö kolmivuotiaalle lapselle olla lapsenhoitaja vai ei! Mikä on teidän käsityksenne?…»
Mutta herra Kesselmeyer ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota. Hän oli istuutunut ja kynsi suu ammollaan ja nenä monissa rypyissä etusormellaan tasalatvaista poskipartaansa, mistä syntyi hermostuttava ääni, sekä tarkasti silmälasien yli sanomattoman iloisin silmin hienoa aamiaispöytää, hopeaista leipäkoria ja punaviinipullon nimileimaa…
»Grünlich väittää näet», jatkoi Tony, »että minä saatan hänet vararikkoon!»
Nyt katsoi herra Kesselmeyer häneen… sitten hän katsoi herra Grünlichiin… ja purskahti hillittömään nauruun! »Että te saatatte hänet vararikkoon…?» hän huusi. »Te… saat… Te… Että te siis saatatte hänet vararikkoon?… Jumalan tähden! Jumalan tähden! Oi minun päiviäni!… Se on hyvin lystikästä!… Se on kauhean, kauhean, kauhean lystikästä!» Tämän jälkeen hänen suustaan tuli tulvimalla erilaisia ahah-huudahduksia.
Herra Grünlich liikahteli hermostuneesti tuolillaan. Hän pisti vuoroon kätensä kauluksen alle, vuoroon solutteli nopeasti kullankeltaisia partatupsujaan sormiensa lomitse…
»Kesselmeyer!» hän sanoi. »Tulkaa järkiinne! Oletteko aivan mieletön?
Lopettakaa jo tuo nauraminen! Tahdotteko viiniä? Haluatteko sikarin?
Mitä te oikein nauratte?»
»Mitäkö minä nauran?… Kiitos, otan mielelläni lasillisen viiniä, otan mielelläni sikarin… Mitäkö minä nauran? Te sanotte siis, että rouva puolisonne saattaa teidät vararikkoon?»
»Hänellä on liian ylelliset taipumukset», sanoi herra Grünlich suutuksissaan.
Tony ei kieltänyt sitä lainkaan. Nojautuen aivan rauhallisesti selustaa vasten, kädet aamupuvun samettinauhojen päällä, sanoi hän, työntäen uljaasti esiin soman ylähuulensa: »Niin on… Semmoinen minä olen. Se on selvä. Olen perinyt sen äidiltäni. Kaikilla Krögereillä on aina ollut taipumus ylellisyyteen.»
Hän olisi voinut selittää yhtä rauhallisesti olevansa kevytmielinen, äkkipikainen, kostonhaluinen. Hänen kehittynyt sukutunteensa saattoi hänet suhtautumaan vieroksuen vapaan tahdon ja itsemääräämisoikeuden käsitteisiin ja aikaansai sen, että hän tunnusti melkein fatalistisen tyynesti ja kaunistelematta ominaisuutensa ja virheensä. Hän oli tietämättään sitä mieltä, että jokainen ominaisuus, olipa se mitä laatua hyvänsä, oli perintöä, sukupiirre ja siis sinänsä kunnioitusta ansaitseva.
Herra Grünlich oli aterioinut loppuun, ja sikarien tuoksu sekaantui lämpimään uuninhajuun.
»Maistuuko, Kesselmeyer?» kysyi talon isäntä. »Ottakaa toinen. Kaadan teille lasillisen punaviiniä… Haluatte siis puhua kanssani? Onko kovin kiire?… Onko se kovin tärkeätä?… Eikö teidän mielestänne täällä ole liian kuuma… Ajakaamme yhdessä kaupunkiin myöhemmin… Tupakkahuoneessa olisi viileämpi…» Mutta kaikesta tuosta vaivannäöstä huolimatta ravisti herra Kesselmeyer vain kättään ilmassa kuin olisi tahtonut sanoa: Se ei auta mitään, hyvä ystävä!
Lopulta noustiin pöydästä, ja Tonyn jäädessä ruokasaliin pitämään silmällä sisätyttöä tämän raivatessa pöytää vei herra Grünlich liikeystävänsä orvokkihuoneen läpi. Käännellen miettivästi sormissaan vasempaa poskipartatupsuaan kulki hän pää kumarassa edellä; herra Kesselmeyer seurasi häntä käsiään huitoen tupakkahuoneeseen.
Kului kymmenen minuuttia. Tony oli mennyt hetkiseksi salonkiin sipaistakseen omakätisesti kirjavalla höyhenviuhkalla tomut kiiltävän pähkinäpuisen kirjoituspöydän laudalta ja pöydän kaarevista jaloista ja kulki nyt hitaasti ruokasalin läpi arkihuoneen puolelle. Hän astui levollisin ja sanomattoman arvokkain askelin. Demoiselle Buddenbrook ei ollut menettänyt madame Grünlichinä vähääkään itsetunnostaan. Hän kulki harvinaisen suorana, painoi leukansa hiukan rintaa vasten ja katsoi asioita ylhäältä käsin. Kiiltopintainen avainkori toisessa kädessä, toinen käsi keveästi tummanpunaisen aamupuvun taskuun työnnettynä; katsoi hän totisena leveiden laskoksien heilahtelua, samalla kun suun viaton ja tiedoton ilme kuitenkin ilmaisi koko tuon arvokkuuden olevan lapsellista, vaaratonta ja näennäistä.
Orvokkihuoneessa hän otti käteensä pienen messinkisen ruiskukannun ja rupesi kastelemaan lehtikasvien mustaa multaa. Hän rakasti suuresti palmujaan, jotka korottivat asunnon hienoa leimaa. Hän koetteli hellävaroen eräästä paksusta pyöreästä varresta työntyvää vesaa, tutki hartaasti noita majesteettisia viuhkoja ja näpsäytti sieltä täältä saksilla pois kellastuneen lehdenterän… Äkkiä hän heristi korviaan. Tupakkahuoneesta kuuluva keskustelu, joka jo muutaman minuutin oli ollut kiihkeätä, muuttui nyt niin äänekkääksi, että kuuli joka sanan, vaikka ovet olivat vahvaa tekoa ja oviverhot paksut.
»Älkää huutako niin! Hillitkää itsenne Jumalan tähden!» kuului Grünlichin ääni, joka ei kestänyt noin kovaa ponnistusta, vaan muuttui piipittäväksi… »Ottakaa vielä yksi sikari!» lisäsi hän epätoivoisella lempeydellä.
»Mitä suurimmalla mielihyvällä, kiitoksia paljon», vastasi pankkiiri, jonka jälkeen syntyi vaitiolo herra Kesselmeyerin sytyttäessä sikaria. Sen jälkeen hän sanoi: »Sanalla sanoen: Suostutteko siis vai ettekö, toinen tai toinen!»
»Kesselmeyer, suostukaa lykkäykseen!»
»Ahah? E-hen, en, rakas ystävä, en millään muotoa, se ei tule kysymykseenkään…»
»Miksi ei? Mikä teillä on hätänä? Olkaa toki ymmärtäväinen, Jumalan tähden! Kun olette odottanut näin kauan…»
»En päivääkään enää, rakas ystävä! Tai sanokaamme kahdeksan päivää, mutta ei tuntiakaan lisää! Luottaako siis kukaan enää…»
»Ei mitään nimiä… hyvä! Luottaako siis kukaan enää teidän arvoisan herra app…»
»Ei mitään nimityksiä…! Kaikkivaltias Jumala, älkää olko typerä!»
»Hyvä, ei siis mitään nimittelyä! Luottaako siis enää kukaan kysymyksessä olevaan kauppahuoneeseen, josta teidän luottonne riippuu, rakas ystävä? Paljonko se kadotti Bremenissä tapahtuneen vararikon johdosta? Viisikymmentätuhatta? Seitsemänkymmentätuhatta? Satatuhatta? Vai vieläkö enemmän? Se on ollut aika suonenisku, ankara suonenisku, sen tietää varpunenkin katolla… Semmoinen tuntuu ilmassa. Eilen oli… hyvä, ei mitään nimiä! Yhtenä päivänä on kysymyksessä olevan kauppahuoneen tila hyvä, ja se suojelee teitä tietämättään ahdingolta… Toisen kerran on sen tila huono, ja samassa ovat herra Grünlichin asiat surkeat… sehän toki on selvää? Ettekö sitten käsitä? Olettehan te ensimmäinen, jonka pitäisi tuntea nuo heilahtelut… Miten teitä kohdellaan? Millä lailla teihin suhtaudutaan? Bock ja Goudsticker ovat äärettömän kohteliaita ja luottavaisia, niinhän? Ja kuinka on luottopankin laita?»
»Se suostuu lykkäykseen.»
»Ahah? Vai valehtelette te? Minäpä tiedän, että se jo eilen antoi teille potkauksen? Hyvin rohkaisevan potkauksen?… Näettekös!… Mutta älkää turhaa hävetkö. Teidän on tietysti tärkeätä saada minut uskomaan, että toiset yhä edelleen ovat rauhalliset ja varmat… E-hei, rakas ystävä! Kirjoittakaa konsulille. Minä odotan viikon.»
»Osamaksu, Kesselmeyer!»
»Osamaksu sinne ja tänne. Osamaksu otetaan silloin, kun tahdotaan edeltäkäsin saada varmuus jonkun suorituskyvystä! Tarvitseeko minun saada todistus siitä? Tiedän verrattoman hyvin teidän suorituskykynne! Jaahah… Osamaksu on hyvin, hyvin hullunkurista…»
»Hillitkää toki äänenne, Kesselmeyer! Älkää naurako koko ajan niin jumalattomasti! Minun tilani on niin vakava… niin, tunnustan sen, se on vakava; mutta minulla on monta hyvää kauppaa tiedossani… Kaikki voi kääntyä hyväksi vielä. Kuulkaa, mitä sanon: Suostukaa pitennykseen, niin minä sitoudun 20 prosenttiin…»
»Ei tule mitään, ei tule mitään… erittäin naurettavaa, rakas ystävä! E-hei, minä pidän siitä, että myynti tapahtuu oikeaan aikaan! Olette tarjonnut minulle 8 prosenttia ja minä olen pitentänyt. Olette tarjonnut minulle 12 ja 16 prosenttia, minä olen joka kerran pitentänyt. Vaikka nyt tarjoaisitte 40, en suostuisi pitennykseen, en edes ottaisi sitä kysymykseen, rakas ystävä!… Siitä asti kun Westfahlin veljekset tekivät kuperkeikan Bremenissä, on jokainen koettanut selviytyä irti kysymyksessä olevan toiminimen asioista ja turvata liikkeensä. Kuten sanottu, minä pidän siitä, että myynti tapahtuu oikeaan aikaan. Olen hyväksynyt teidän nimikirjoituksenne niin kauan kuin Johann Buddenbrook oli taattu liike… Saatoin sillä välin liittää maksamattomat korot pääomaan ja koroittaa prosenttimäärää! Mutta tavaraa kannattaa pitää vain niin kauan kuin sen arvo nousee tai ainakin pysyy entisellään… kun se alkaa laskea, myydään se pois… mikä merkitsee, että minä vaadin pois pääomani.»
»Kesselmeyer, te olette häpeämätön!»
»Ahah, häpeämätön… olipas se lystikäs sana!… Mitä te ylimalkaan tahdotte? Teidänhän täytyy kumminkin kääntyä appenne puoleen! Luottopankki pitää puolensa, ja ettehän te muutenkaan ole aivan moitteettomissa kirjoissa…»
»Kesselmeyer… minä rukoilen teitä, kuunnelkaa nyt rauhallisesti!… Niin, olen avomielinen, tunnustan teille peittelemättä, että tilani on vakava. Ettehän te ja Luottopankki ole ainoat… Minulle on esitetty vekseleitä… Kaikki näyttää liittoutuneen yhteen…»
»Luonnollisesti. Näissä olosuhteissa…» Kaikki yhdessä rymäkässä.
»Kesselmeyer, kuunnelkaahan nyt minua!… Olkaa niin rakastettava ja ottakaa vielä yksi sikari..»
»Enhän minä ole polttanut tätäkään vielä edes puoleen?! Jättäkää minut rauhaan sikareinenne! Teidän on maksettava…»
»Kesselmeyer, älkää saattako minua romahdukseen… olette syönyt pöydässäni..»
»Ettekö te sitten ole syönyt minun pöydässäni, rakas ystävä?»
»Kyllä, kyllä… mutta älkää riistäkö minulta luottoanne,
Kesselmeyer…!»
»Luottoa? Luottoako teille vielä pitäisi? Oletteko järjissänne? Uusi laina?…»
»Niin, Kesselmeyer, minä rukoilen teitä… pieni summa, mitätön summa!… kun vain saan suoritetuksi pois pari maksuerää, varmentuu jälleen asemani ja velkojat ovat puolellani… Älkää hyljätkö minua, tulette vielä hyötymään paljon! Kuten sanottu, minulla on tiedossani monta uutta hanketta… Kaikki kääntyy vielä parhain päin… Tiedättehän, että olen toimelias ja keksintäkykyinen…»
»Tiedän, että te olette houkkio ja tomppeli, rakas ystävä! Ettekö olisi niin erinomaisen rakastettava, että ilmaisisitte minulle mitä te vielä aiotte keksiä!.. Ehkäpä koetatte hakea jostakin maailman äärestä pankin, joka uskaltaisi antaa teille rahaa? Tai etsiä uuden appiukon?… E-hei… Päävoittonne olette jo saavuttanut. Sellainen lankeaa vain kerran! Kaikella kunnioituksella! E-hei, kaikella kunnioituksella…»
»Puhukaa hiljemmin, piru vieköön…»
»Houkkio te olette! Toimelias ja keksintäkykyinen… kyllä, mutta aina toisten ihmisten hyödyksi! Teiltä ei suinkaan puutu rohkeutta, ja kuitenkaan ei teillä ole ollut vielä koskaan etua siitä. Te olette tehnyt kepposia, te olette keinotellut itsellenne omaisuutta vain maksaaksenne minulle 12:n prosentin sijaan 16. Olette luopunut kaikesta kunniallisuudesta, ilman että siitä on tullut teille vähääkään hyötyä. Teidän omatuntonne on kuin teurastajan koiran, ja sittenkin te olette pahan onnen lintu, hölmö, vihoviimeinen houkkio! Sellaisiakin ihmisiä on! Te olette mitä suurimmassa määrin lystikäs!… Miksi te oikein pelkäätte niin kovasti, että juttu tulee tunnetuksi? Siksikö, ettei se teistä tunnu oikein mieluisalta? Siksikö, etteivät kaikki seikat olleet oikein järjestyksessä neljä vuotta sitten? Ettei kaikki ole ollut oikein puhdasta peliä? Pelkäättekö, että eräät asiat…»
»No hyvä, Kesselmeyer, minä kirjoitan. Mutta jos hän epää? Jos hän antaa minun romahtaa?…»
»Ohoo… jahaa! Sitten teemme pienen vararikon, erittäin lystikkään vararikon, rakas ystävä! Se ei koske minuun yhtään, ei pikkuistakaan! Minä olen omasta puolestani jo melkein saanut vaivoistani palkkion teidän koroissanne, joita te olette haalinut kokoon milloin sieltä, milloin täältä… ja konkurssipesässä olen minä ensi sijalla, kallis ystäväni… Enkä minä ole hellittävä saataviani, olkaa varma siitä. Minä tunnen teidän asianne, arvoisa veli! Minulla on jo nyt pesäluettelo taskussani… jahaa! minä kyllä pidän huolen siitä, ettei yksikään hopeainen leipäkori eikä aamupuku joudu kätköön…»
»Kesselmeyer, te olette istunut minun pöydässäni…»
»Jättäkää jo rauhaan pöytänne!… Kahdeksan päivän kuluttua tulen kuulemaan vastausta. Minä kävelen kaupunkiin; liikunto tulee tekemään minulle erinomaisen hyvää. Hyvästi, rakas ystävä! Voikaa hyvin…»
Herra Kesselmeyer näytti aikovan lähteä. Hän lähti todellakin. Hänen omituiset, laahaavat askeleensa kuuluivat eteiskäytävästä, ja saattoi kuvitella, miten hän meni ulos käsillään soutaen…
Herra Grünlichin astuessa orvokkihuoneeseen seisoi Tony siellä messinkiruiskukannu kädessä katsoen häntä silmiin.
»Mitä sinä seisot… miksi tuijotat…» kysyi Grünlich näyttäen hampaitaan, tehden käsillään epämääräisiä liikkeitä ja huojutellen vartaloaan edestakaisin. Hänen rusottavat kasvonsa eivät jaksaneet kalveta kokonaan. Ne olivat vain täplikkäät kuin tulirokkopotilaan.