VIIDES LUKU.
Vuosi ja kaksi kuukautta myöhemmin, usvaisen tammikuun päivänä vuonna 1850, istuivat herra ja Madame Grünlich pienen kolmivuotiaan tyttärensä kanssa vaaleanruskean seinälaudoituksen peittämässä ruokasalissa aamuteetä juoden tuoleilla, joista kukin oli maksanut 25 markkaa.
Molempien ikkunoiden lasit olivat melkein läpinäkymättömät huurusta; niiden takaa erotti vain hämärästi paljaita puita ja pensaita. Vihreäksi silatussa matalassa uunissa, joka oli huoneen nurkassa, »orvokkihuoneeseen» johtavan avonaisen oven vieressä, mistä näkyi lehtikasveja, ritisi punainen takkavalkea levittäen ympärilleen leppoisaa, hiukan hajuavaa lämpöä. Vastakkaisen seinän oven eteen työnnetyt vihreät verhot estivät näkemästä ruskeasilkkiseen salonkiin ja peittivät myös näkyvistä korkean lasioven, jonka raot oli täytetty pumpulilla ja jonka takaa häämötti pieni parveke tiheän sumun keskeltä. Kolmas ovi vei käytävään.
Pyöreää pöytää peittävän lumivalkoisen damastiliinan poikki oli asetettu vihreä kudottu kaitaliina ja siihen oli järjestetty kultareunainen, niin läpinäkyvän ohut porsliinikalusto, että se välkkyi paikoitellen kuin helmiäinen. Teekeittiö surisi. Ohuessa hopeaisessa matalassa leipäkorissa, joka oli suuren, suonikkaan, käpertyneen lehden muotoinen, oli pullia ja vehnäleivän viipaleita. Kristallikuoren alla oli tornimaisesti järjestetty voipallerolaite, ja toisen samanlaisen alla oli erilaisia juustolajeja, keltaista, vihreänsekaista ja valkoista. Ei puuttunut myöskään punaviinipullo; se oli pantu talon isännän eteen, sillä herra Grünlich söi kuuman aamueineen.
Juuri käherrettyine poskipartoineen ja kasvoineen, jotka tällä aamuhetkellä näyttivät erityisen rusottavilta, istui hän selin salonkiin valmiiksi puettuna, yllään musta takki ja vaaleat, isoruutuiset housut, syöden englantilaiseen tapaan puoliraakaa kyljystä. Hänen puolisostaan tämä tosin oli hienoa, mutta siitä huolimatta niin vastenmielistä, ettei hän ollut tähän asti voinut vaihtaa siihen leipä- ja muna-aamiaistaan.
Tony oli puettu aamupukuun; hän oli ihastunut aamupukuihin. Ei mikään ollut hänen mielestään niin hienoa kuin hieno aamupuku, ja koska hän ei omassa kodissaan ollut saanut käyttää sellaista, nautti hän nyt siitä sitä enemmän. Hänellä oli kolme tällaista pehmeää, suloista vaatekappaletta, joiden tekotapaan voi soveltaa enemmän makua, hienoutta ja mielikuvitusta kuin tanssiaispukuun. Tänään hänellä oli tummanpunainen aamupukunsa, jonka väri sointui tarkasti yhteen panelin yläpuolella olevien seinäpapereiden kanssa; tämän puvun suurikukallinen, villaa pehmeämpi kangas oli neulottu täyteen pienen pieniä samanvärisiä helmiä, jotka peittivät sen kuin tihkusade… Kaula-aukosta riippui punaisia samettinauhoja paksuna, suorana kimppuna helmaan saakka.
Hänen vaaleanruskea tukkansa, jota koristi tummanpunainen samettiruusuke, oli käherretty otsalta. Vaikka hänen ulkonäkönsä oli saavuttanut parhaimman kukoistuksensa, seikka, jonka hän varsin hyvin tiesi, oli hänen hiukan ulkonevan ylähuulensa lapsellinen, viaton, uljas ilme sama kuin ennen. Hänen harmaansinisten silmiensä luomet oli kylmä pesuvesi tehnyt punaisiksi. Hänen valkoiset, vähän liian lyhyet, mutta hienomuotoiset kätensä, joiden ranteita ympäröi hihan pehmeä samettilieve, käsittelivät veistä, lusikkaa ja kuppia tavalla, joka ilmaisi hänen tänään jostakin syystä olevan kiireissään ja hätäilevän.
Hänen vieressään tornimaisessa lapsentuolissa paksuun, vaaleansiniseen, muodottoman hullunkuriseen kudottuun mekkoon puettuna, istui pikku Erika, pullea lapsi, jolla oli lyhyet keltaiset kiharat. Hän piteli molemmin käsin isoa kuppia, johon hänen kasvonsa katosivat kokonaan, ja hörppi maitoaan huoaisten silloin tällöin tyytyväisyydestä.
Nyt soitti rouva Grünlich kelloa, jolloin Thinka, sisätyttö, astui esiin käytävästä nostaakseen lapsen tornista ja kantaakseen sen leikkikamariin.
»Voit viedä hänet puoleksi tunniksi ulos, Thinka», sanoi Tony. »Mutta älkää olko kauemmin, ja paksu päällystakki ylle, kuuletko?… On niin sumuista.» — hän jäi kahden miehensä kanssa.
»Sinä olet naurettava», sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, jatkaen nähtävästi keskeytynyttä väittelyä… »Onko sinulla mitään todisteita? Sano toki joitakin todisteita!… Minä en voi aina vain ajatella lasta…»
»Sinä et ole lapsirakas, Antonie. »
»Lapsirakas… lapsirakas Minulla ei ole aikaa! Talous vie kaiken ajan! Herätessäni muistan heti kaksikymmentä asiaa, jotka täytyy tehdä päivän kuluessa, ja illalla maata pannessa on neljäkymmentä vielä tekemättä…»
»Onhan sinulla kaksi palvelustyttöä. Noin nuori rouva…»
»Kaksi palvelustyttöä, aivan niin. Thinka pesee astiat, siistii, puhdistaa ja tarjoilee. Keittäjättärellä on työtä korvia myöten. Sinä syöt jo varhain aamulla kyljyksiä… Ajattele toki. Grünlich! Erikan täytyy pian saada oma hoitajatar, kasvattajatar…»
»Olosuhteemme eivät salli sitä, että hänelle jo näin pian hankitaan hoitajatar.»
»Olosuhteemme.. Hyvä Jumala, sinä olet tahallasi naurettava! Olemmeko me siis kerjäläisiä? Onko meidän pakko kieltäytyä välttämättömimmästä? Minä olen tietääkseni tuonut kahdeksankymmentä tuhatta markkaa taloon…»
»Mitä sinun kahdeksankymmentätuhatta markkaasi merkitsevät!»
»Mitäkö?… Sinä puhut halveksien niistä… Ne eivät muka ole mitään… Sinä nait minut rakkaudesta… Hyvä. Mutta rakastatko sinä minua vielä? Et suostu oikeutettuihin toivomuksiin!. Lapsi ei tarvitse hoitajatarta. Vaunuista, jotka olisivat meille yhtä välttämättömät kuin jokapäiväinen leipä, ei ole enää puhettakaan… Miksi tahdot siis, että aina asumme maalla, jollei kerran ole olosuhteittemme mukaista pitää vaunuja, joissa voisimme muitten ihmisten tavoin ajaa kaupunkiin kutsuihin? Miksi et tahdo antaa minun milloinkaan käydä kaupungissa?… Sinun tahtosi näkyy olevan, että hautautuisimme tänne ikuisiksi ajoiksi ja etten minä saisi nähdä enää yhtään ihmistä. Sinä olet mörökölli!»
Herra Grünlich kaatoi punaviiniä lasiinsa, kohotti kristallikuppia ja siirtyi juustoon. Hän ei vastannut halaistua sanaa.
»Rakastatko minua vielä?» toisti Tony… »Sinun vaikenemisesi on niin säädytöntä, että voin huoleti palauttaa mieleesi erään kohtauksen, joka tapahtui maisemahuoneessa… Silloin sinä esiinnyit vähän toisin!… Ensi päivästä asti olet istunut minun luonani ainoastaan iltaisin, ja silloinkin sanomalehti kädessä. Alussa sentään hiukan koetit täyttää toiveitani, mutta pitkään aikaan et ole tehnyt sitäkään enää. Sinä et välitä minusta!»
»Entä sinä? Sinä saatat minut vararikkoon.»
»Minä?… Minä saatan sinut vararikkoon…»
»Niin. Sinä saatat minut vararikkoon toimettomuudellasi ja ylellisyyden halullasi…»
»Oh! älä muistuta minua saamastani hyvästä kasvatuksesta! Minun ei ole ollut tarvis liikuttaa yhtään sormea vanhempieni luona. Vasta nyt on minun pitänyt vaivalla perehtyä taloudenhoitoon, mutta minulla on oikeus vaatia, ettet sinä kiellä minulta alkeellisimpia apukeinoja. Isä on rikas mies; hän ei luullut minun koskaan tarvitsevan olla liian vähillä palvelijoilla…»
»Siirrä siis kolmannen palvelijan palkkaaminen siihen asti kunnes tuo rikkaus tulee meidän hyödyksemme.»
»Toivotko isän kuolemaa!?… Minä sanon, että me olemme varakkaita ja että minä en ole tullut sinun taloosi tyhjin käsin…»
Vaikka herra Grünlich paraikaa pureskeli juustoa, hymyili hän tietävästi, alakuloisesti ja äännähtämättä. Se sai Tonyn ymmälle.
»Grünlich», sanoi hän rauhallisemmin… »Hymyilet, puhut olosuhteistamme… Onko minulla väärä käsitys asioiden tilasta? Oletko tehnyt huonoja kauppoja? Oletko…»
Samassa kuului kolkutus, lyhyt rummunpärrytys eteisen oveen, sitten astui huoneeseen herra Kesselmeyer.