NELJÄS LUKU.
Kun konsuli Buddenbrook palasi Siegismund Goschin kanssa istuntosaliin, oli se hauskemman näköinen kuin neljännestunti sitten. Sitä valaisi kaksi suurta parafiinilamppua, jotka seisoivat puheenjohtajan pöydällä, ja niiden keltaisessa valossa istuivat ja seisoskelivat herrat kaataen toisilleen pullo-olutta kirkkaisiin seideleihin, kilistellen ja tarinoiden mitä hilpeimmällä mielellä. Rouva Suerkringel, leskirouva, oli käynyt sisällä ja puhellut vankeina istuvien vieraittensa kanssa niitä herttaisimmin, arvellut, että piiritystä saattoi kestää vielä kauankin ja ehdottanut mielevästi pientä sydämen vahvistusta; hän käytti hyväkseen kuohunnan aikoja saadakseen menemään melkoisen määrän kirkasta, jotakuinkin alkoholisisältöistä oluttansa. Rauhanneuvottelijan astuessa sisään raahasi talon renki parhaillaan paitahihasillaan, naama hyväntahtoisessa hymyssä, heidän ohitseen uutta pullokoria, ja vaikka ilta oli pitkälle kulunut, vaikka oli liian myöhä enää aloittaa lakiasetuksen käsittelyä, ei ketään haluttanut vielä keskeyttää yhdessäoloa ja lähteä kotiin. Kahviaika oli joka tapauksessa jo ohi…
Saatuaan runsaasti kädenpuristuksia ja onnitteluja konsuli lähti viipymättä appeaan kohti. Lebrecht Kröger näytti olevan ainoa, jonka mieliala ei ollut parantunut. Suorana, kylmänä ja luotaantorjuvana istui hän paikoillaan, ja konsulin ilmoittaessa vaunujen tuossa tuokiossa ajavan esiin hän vastasi pilkallisella äänellä, joka vapisi katkeruudesta enemmän kuin vanhuudesta: »Salliiko roskaväki minun palata kotiin?»
Jäykin liikkein, jotka eivät pienimmässäkään määrässä olleet hänen tavallisen siloitellun käytöksensä mukaiset, antoi hän auttaa turkin hartioilleen ja työnsi, konsulin tarjoutuessa saattamaan, käsivartensa vävypoikansa kainaloon ja lausui välinpitämättömästi: »Merci».
Mahtavat vaunut, joiden etuistuimen kummallakin puolen oli suuri lyhty, pysähtyivät oven eteen, jossa ne konsulin tyytyväisyydeksi sytytettiin: sitten molemmat astuivat sisään. Jäykkänä, äänettömänä, selustaan nojaamatta istui Lebrecht Kröger silmät puoliummessa konsulin oikealla puolella, vaunupeite polvilla, vaunujen vieriessä kaupungin katuja, ja hänen lyhyiden, valkoisten viiksiensä alla riippuvat suupielet jatkuivat kahtena syvänä kohtisuorana viivana alas leukaan asti. Raukeasti ja kylmästi tuijotti hän vastassaan olevaan tyhjään istuimeen.
Kaduilla oli vilkkaampaa kuin sunnuntai-iltana. Vallitsi yleinen juhlahenki. Kansa kuljeskeli katuja pitkin hyvillään vallankumouksen onnellisesta ratkaisusta. Joku yritti laulaakin. Pojat huusivat eläköötä vaunujen vieriessä ohi ja heittelivät lakkejaan ilmaan.
»Minusta näyttää, isä, että te otatte asian liian raskaasti», sanoi konsuli. »Koko juttuhan oli vain narripeliä… ilveilyä…» Ja saadakseen vanhuksesta irti jonkunlaisen vastauksen tai mielenilmaisun alkoi hän puhua eloisasti vallankumouksista yleensä… »Jospa tuo omistamaton joukko ymmärtäisi, miten vähän se edistää omaa asiaansa… Oi hyvä Jumala, juttu on kaikkialla sama. Tänään olin hiukan keskustelussa kaupanvälittäjä Goschin, tuon merkillisen miehen kanssa, joka katselee kaikkea vain runoilijan, näytelmänkirjoittajan silmin… Nähkääs, appi, vallankumous on järjestetty kaunotieteellisten teepöytäin ympärillä Berliinissä… Kansa on sitten ottanut pohtiakseen asiaa ja pannut nahkansa peitottavaksi… Onko siitä lähtevä hyötyä?»
»Olisi hyvä, jos avaisitte sillä puolella olevan ikkunan», sanoi herra
Kröger.
Johann Buddenbrook loi häneen nopean katseen ja laski kiireesti alas lasiruudun.
»Ettekö voi hyvin, rakas isä?» kysyi hän huolissaan.
»En. En ensinkään», vastasi Lebrecht Kröger ankarasti.
»Tarvitsette ruokaa ja lepoa», sanoi konsuli järjestäen, jotakin tehdäkseen, nahkapeitteen paremmin appensa polvien ympärille.
Äkkiä, vaunujen rätistessä Burgstrassea pitkin, sattui peloittava tapaus. Vaunujen tultua noin viidenkymmenen askeleen päähän hämärässä häämöttävästä portista ja ajaessa meluavan, iloisen katupoikaparven ohi, lensi avoimesta ikkunasta sisään kivi. Se oli aivan vaaraton mukulakivi, tuskin kananmunan kokoinen, joka oli lennähtänyt vallankumouksen kunniaksi jonkun Krischan Snutin tai Heine Vossin tapaisen miehen kädestä, luultavasti aivan viattomassa mielessä ja varmaankin ollenkaan vaunuja tarkoittamatta. Äänettömästi lensi se ikkunasta sisään, ponnahti äänettömästi Lebrecht Krögerin paksun turkin peittämää rintaa vasten, vieri yhä yhtä äänettömästi vaununpeitettä alas ja pysähtyi lattialle.
»Kaiken näköisiä kujeita!» sanoi konsuli suutuksissaan. »Onko kaikki tänä iltana sijoiltaan?… Ei kai se satuttanut teitä, appi?»
Vanha Kröger oli äänetön, peloittavan äänetön. Vaunuissa oli niin pimeä, ettei voinut erottaa hänen ilmettään. Hän istui vielä entistäänkin suorempana, kookkaampana, jäykempänä paikallaan, selustaan nojaamatta. Viimein sanoi hän vaivaloisesti, hitaasti, kylmästi ja matalalla äänellä yhden ainoan sanan: »Roistot!»
Konsuli ei vastannut mitään peläten muuten kiihdyttävänsä appeaan yhä enemmän. Vaunut vierivät kolisten portista ja saapuivat kolmen minuutin kuluttua leveään kujaan, kultaisilla kärjillä varustetun ristikkoaidan kohdalle, josta alkoi Krögerien alue. Molemmin puolin leveää puutarhaporttia, josta lähti portaiden eteen johtava kastanjakuja, paloi kaksi kirkasta kultapousisin suojuksin koristeltua lyhtyä. Konsuli kauhistui nähdessään nyt appensa kasvot. Ne olivat keltaiset ja velttojen poimujen runtelemat. Kylmä, ankara, halveksiva ilme, joka oli ympäröinyt tähän asti hänen suutaan, oli muuttunut heikoksi, vääräksi, riippuvaksi, tylsämieliseksi ukon-irveeksi. Vaunut pysähtyivät parvekkeen eteen.
»Auttakaa minua», sanoi Lebrecht Kröger, vaikka konsuli, joka oli astunut ensiksi alas vaunuista, oli jo työntänyt syrjään nahkapeitteen ja tarjonnut hänen tuekseen olkapäänsä ja käsivartensa. Hän talutti appeaan hitaasti hiekkakäytävää pitkin muutaman askeleen päässä oleville valkoisille ulkoportaille, jotka johtivat ylös ruokasaliin. Portaiden edessä kyykähti ukko polvilleen. Pää vaipui niin raskaasti rinnalle, että riippuva alaleuka loksahti kalahtaen hampaita vasten. Silmät kääntyivät nurin ja sammuivat…
Lebrecht Kröger, a la mode-keikari, oli päässyt isiensä luo.