KOLMAS LUKU.
Konsuli Buddenbrook kulki nopein askelin laajan alueensa läpi. Astuttuaan Bäckergrubelle kuuli hän takaansa askelia ja näki kaupanvälittäjä Goschin pitkään, maalaukselliseen viittaansa kiedottuna myös aikovan istuntoon tätä sivukatua pitkin. Nostaessaan toisella pitkällä, laihalla kädellään jesuiittahattuansa ja tehden toisella sulavan, nöyrän kunnioittavan liikkeen, lausui hän tukahtuneella, kireällä äänellä: »Herra konsuli… tervehdin teitä!»
Kaupanvälittäjä Gosch, noin neljänkymmenen ikäinen vanhapoika, oli ulkomuodostaan huolimatta maailman rehellisin ja hyväntahtoisin ihminen; hän oli vain kaunosielu, erikoisluontoinen mies. Hänen sileäksiajelluille kasvoilleen tunnusomaista oli kaareva nenä, suippo, ulkoneva leuka, terävät piirteet, leveä, alaspäin taipunut suu ja vihaisesti yhteen nipistyneet huulet. Hänen tarkoituksensa, — joka onnistui sangen hyvin — oli esittää kaunista, pirullista vehkeilijää, jotakin Mefistofeleen ja Napoleonin välimuotoa, joka pahuudessaan, ilkeydessään, peloittavuudessaan oli mieltäkiinnittävä… Hänen harmaantunut, silmille kammattu tukkansa teki synkän vaikutuksen. Hän oli sydämestään pahoillaan, ettei hänellä ollut kyttyrää. — Hän oli outo, rakastettava ilmiö tämän vanhan kauppakaupungin piirissä. Hän kuului kaupunkilaisiin, sillä hän harjoitti pientä, vakavaraista ja vaatimattomuudestaankin huolimatta kunniassa pidettyä välityskauppaa; mutta hänen ahtaassa, pimeässä konttorissaan oli suuri kirjakaappi, joka oli täynnä kaikenkielisiä runoteoksia, ja hänen huhuiltiin kaksikymmenvuotiaasta saakka puuhanneen Lope de Vegan koottujen teosten kääntämistä… Kerran hän oli näytellyt eräässä harrastelijain toimeenpanemassa näytelmätilaisuudessa Domingoa Schillerin Don Carloksessa. Tämä oli hänen elämänsä loistokohta. — Hänen huuliltaan ei oltu koskaan kuultu epäjaloa sanaa, ja kaupallisissakin keskusteluissa käytti hän yleistä puhekieltä, pinnistäen sen vain esiin hampaittensa välistä ja kasvojaan vääristellen aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Haa, senkin roisto! Kiroan sinut haudassakin!» Hän oli monella tapaa autuaasti kuolleen Jean Jacques Hoffsteden seuraaja ja perillinen; hänen olemuksensa oli vain synkempi ja mahtipontisempi. Hänessä ei ollut sitä leikillistä iloisuutta, jonka Johann Buddenbrook vanhemman ystävä oli perinyt edelliseltä vuosisadalta. — Kerran hävisi hän pörssissä yhdellä kertaa kuusi ja puoli taaleria arvopapereissa, jotka hän oli ostanut summakaupalla. Silloin saivat hänen mahtipontiset tunteensa hänessä täyden vallan, ja hän toimeenpani näytöksen. Hän lysähti penkille yhteen kasaan kuin olisi kärsinyt Waterloon tappion, iski nyrkin vasten otsaansa ja toisti useampaan kertaan, katsoen kohti taivasta herjaavin silmin: »Haa, kirous!» Pienet, tasaiset, varmat voitot, joita hänelle tuotti jonkun kiinteistön kauppa, ikävystyttivät häntä perinpohjin, siksi tämä tappio, tämä traagillinen isku, jolla taivas oli rangaissut häntä, kapinoitsijaa, tuotti hänelle nautintoa, onnea, jota kesti monta viikkoa. Toisten sanoessa: »Olen kuullut teidän kärsineen vahinkoa, herra Gosch. Sepä ikävä seikka…», vastasi hän: »Oi, arvoisa ystäväni! Uomo non educato dal dolore riman sempre bambino. Oliko se ote Lope de Vegasta? Ainakin oli varma, että Siegismund Gosch oli oppinut ja merkillinen mies.
»Elämmepä me aikoja!» sanoi hän konsuli Buddenbrookille astuessaan tämän rinnalla kumarassa asennossa keppiinsä nojaten katua ylös. »Myrskyn ja kuohunnan aikoja!»
»Olette oikeassa», vastasi konsuli. »Ajat ovat myrskyiset.
Tämänpäiväinen istunto tulee olemaan jännittävä. Sääty periaate…»
»Kuulkaahan!» jatkoi herra Gosch alkamaansa puhetta. »Minä olen ollut liikkeellä koko päivän ja tarkastanut tuota roskaväkeä. Siinä oli joukossa ihania poikia, joiden silmät hehkuivat intoa ja vihaa..»
Johan Buddenbrook rupesi nauramaan. »Jopa te nyt puhutte, ystäväni! Tunnutte olevan mieltynyt heihin! Ei, suokaa anteeksi… lapsellisuutta se on kaikkityynni! Mitä nuo Uimiset ovat ja tahtovat? Parvi kurittomia nulikoita, jotka käyttävät tilaisuutta hyväkseen saadakseen aikaan hiukan hälinää…»
»Aivan niin! Mutta ei voi kieltää… Olin läsnä, kun teurastajansälli Berkemeyer särki herra Benthienin ikkunaruudun… Hän oli kuin pantteri!» Viimeisen sanan lausui herra Gosch erityisen tiukasti yhteen purruin hampain ja jatkoi sitten: »Ei voi kieltää, että asialla on myös jalo puolensa! Se on kerrankin jotain uutta, tiedättekö, jotain epätavallista, väkivaltaista, myrskyistä, hurjaa… niinkuin ukkonen… Kansa on tietämätöntä, se on totta! Ja sittenkin on sydämeni, tämä sydämeni tässä, sen puolella…» He olivat jo tulleet yksinkertaisen, keltaisella öljyvärillä maalatun talon edustalle, jonka pohjakerroksessa oli porvariston kokoussali.
Tuo sali kuului erään Suerkringel nimisen lesken olut- ja tanssihuoneistoon, mutta oli muutamina päivinä »porvariston» herrojen käytettävänä. Kapeasta, kivillä lasketusta käytävästä, jonka oikealla puolella olivat ravintolahuoneet ja joista tuli oluen ja ruoan hajua, astuttiin sinne vasemmalla olevasta vihreäksimaalatusta lautaovesta, jossa ei ollut ripaa eikä lukkoa ja joka oli niin kaita ja matala, että ei kukaan olisi osannut olettaa sen takana olevan niin suurta huonetta. Sali oli kylmä, alaston ja asumattoman näköinen valkoiseksi kalkittuine kattoineen, jossa parrut näkyivät, ja valkaistuine seinineen. Kolmen ikkunan ristikkopuitteet olivat vihreäksi maalatut, eikä huoneessa ollut uutimia. Vastapäätä niitä olivat amfiteatterin tapaisesti kohoavat istuinrivit; niiden eteen alhaalle oli asetettu vihreällä kankaalla päällystetty, puheenjohtajalle, pöytäkirjurille ja läsnäoleville senaatin jäsenille tarkoitettu pöytä soittokelloilleen, papereineen ja kirjoitusneuvoineen. Ovia vastapäätä oli monta suurta vaatenaulakkoa, täynnä hattuja ja päällysvaatteita.
Kiihkeä äänten sorina kohtasi konsulia ja hänen seuralaistaan heidän astuessaan peräkkäin sisään kapeasta ovesta. He olivat nähtävästi viimeiset tulijat. Huone oli täynnä kaupungin porvareita, jotka kädet housuntaskuissa, selän takana tai ilmaa huitoen seisoivat ryhmissä, neuvotellen keskenään. Järjestön 120:stä jäsenestä oli ainakin 100 saapuvilla. Muutamat maaseudun edustajat olivat katsoneet parhaimmaksi jäädä kotiin vallitsevan rauhattomuuden tähden.
Lähinnä sisäänkäytävän ovea seisoi ryhmä vaatimattomampia porvareita: pari kolme liikkeenomistajaa, eräs kimnaasin opettaja, »orpojen isä» herra Mindermann ja herra Wenzel, suosittu parturi. Herra Wenzel, pieni, vankka, mustaviiksinen mies, jolla oli älykkäät kasvot ja punaiset kädet, oli ajanut samana päivänä konsulin parran; mutta täällä he olivat yhdenvertaisia. Hän oli parhaiden piirien parturi, ajoi melkein yksinomaan Möllendorpfin, Langhalsin, Buddenbrookin ja Överdieckin herrojen partoja, ja hänen kaikkitietäväisyytensä kaupungin asioissa, hänen seuramielisyytensä ja tottunut käytöksensä, jossa kaikesta alamaisuudesta huolimatta sentään aina tuntui oman arvon tunne, oli hankkinut hänelle pääsyn porvaristoon.
»Tietääkö herra konsuli viimeistä uutista?» huusi hän kiihkeästi katsoen vakavin silmin suosijaansa…
»Mitä minun pitäisi tietää, hyvä Wenzel?»
»Aamulla sitä ei vielä tiedetty… Herra konsuli suo anteeksi, mutta se on aivan viimeisin uutinen! Kansa ei aio raatihuoneelle eikä torille! Se tulee tänne ja aikoo uhata meitä! Toimittaja Rübsam on villinnyt heidät…»
»Onko se mahdollista!» sanoi konsuli. Hän tunkeutui etumaisten ryhmien välitse salin keskelle, niissä näki appensa läsnäolevien senaattoreiden Langhalsin ja James Möllendorpfin seurassa. »Onko se totta, hyvät herrat?» hän kysyi kätellen heitä…
Ja toden totta, koko salissa ei puhuttu muusta; metelöitsijät olivat tulossa tänne, saattoi jo kuulla heidän lähestyvän…
»Roistot!» sanoi Lebrecht Kröger kylmästi ja halveksien. Hän oli tullut tänne vaunuissaan. Tuon entisen à la mode-keikarin kookas, ylhäinen vartalo oli tavallisesti, kahdeksankymmenen vuoden painamana, hiukan kumara; tänään hän kuitenkin seisoi aivan suorassa, silmät puoleksi ummessa, suupielet, joiden yläpuolella valkoisten viiksien lyhyet sänget törröttivät, vihaisesti ja ylenkatseellisesti alasvedettyinä. Hänen mustilla samettiliiveillään välkkyi kaksi riviä jalokivinappeja…
Lähellä tätä ryhmää näkyi Heinrich Hagenström, jäntterä herra, jolla oli punertava, harmaantunut poskiparta ja siniruutuisista liiveistä riippuvat paksut kellonvitjat ja jonka yllä oli avonainen lievetakki. Hän seisoi liikekumppaninsa herra Strunckin kanssa keskustellen eikä tervehtinyt konsulia lainkaan.
Hiukan kauempana näkyi kangaskauppias Benthien, hyvinvoivan näköinen herra, ympärillään suuri joukko muita herroja, joille hän kertoi ikkunaruutunsa särkemisestä… »Siihen viskattiin tiilikivi, tiilikivenpuolikas, hyvät herrat! Räiskis… kivi lensi sisään ja putosi vihreälle ripsisilkkipakalle… Senkin roskaväki!… Mutta sehän on valtion asia…» Jostakin nurkasta kuului lakkaamatta herra Stuhtin ääni; hän oli saapunut Glockengiesserstrasselta musta takki villapaidan yllä ja otti nyt osaa kertomukseen toistamalla lakkaamatta: »Katalat! Katalat!»
Johan Buddenbrook kulki ympäri huonetta tervehtien muun muassa vanhaa ystäväänsä C.F. Köppeniä ja tämän kilpailijaa konsuli Kistenmakeria. Hän puristi tohtori Grabowin kättä ja vaihtoi pari sanaa pankinjohtaja Gieseken kanssa, rakennusmestari Voigtin, puheenjohtajan tohtori Langhalsin, senaattorin veljen kanssa, sekä kauppiaiden, opettajien ja asianajajien kanssa…
Istuntoa ei ollut aloitettu, mutta keskustelu oli erittäin vilkas. Kaikki herrat sadattelivat senkin tuhrustajaa, mokomaakin toimittajaa, tuota Rübsamia, jonka tiedettiin villinneen kansanjoukon… ja mitä varten? Oltiin tultu tänne päättämään, oliko kansanedustuksessa säilytettävä säätyperiaate vai muutettava se yleisen, yhtäläisen äänioikeuden pohjalle. Senaatti oli puoltanut jälkimmäistä. Mitä tuo rahvas siis tahtoi. Ravistella herroja kauluksesta, siinä koko juttu. Tämä oli, piru vieköön, mahdottomin asema, missä herrat koskaan olivat olleet! Keräännyttiin senaatin jäsenten ympärille, jotta saataisiin kuulla heidän mielipiteensä. Keräännyttiin myös konsuli Buddenbrookin ympärille, jonka oli saatava kuulla, miten pormestari Överdieck suhtautui asiaan. Sillä siitä pitäen kun senaattori, tohtori Överdieck, konsuli Justus Krögerin lanko, viime vuonna oli tullut senaatin puheenjohtajaksi, olivat Buddenbrookit sukua pormestarille, joka seikka oli kohottanut heidän julkista arvoaan huomattavasti…
Äkkiä kasvoi melu ulkona… Vallankumous oli saapunut istuntosalin ikkunoiden alle!
Kuin yhdellä iskulla taukosi kiihtynyt puhelu sisällä. Seisottiin kädet ristissä vatsan päällä, mykkinä kauhusta, tuijottaen toinen toistaan silmiin taikka ulos ikkunoista, joiden takaa kohosivat nyrkit ja kuului hillitöntä, järjetöntä, korviahuumaavaa huutoa ja ulvomista. Mutta sitten syntyi yhtä täydellinen hiljaisuus kuin salissa, aivan kuin mellastajat olisivat itsekin säikähtäneet menettelyänsä; ja sitten yleisen syvän äänettömyyden vallitessa kuului alimmilta riveiltä, minne Lebrecht Kröger oli istuutunut, yksi ainoa sana, kylmä, hitaasti lausuttu, voimakas sana; »Roistot!»
Heti tämän jälkeen lausuttiin jostakin nurkasta matalalla, järkytetyllä äänellä: »Katalat!»
Ja sitten pälpätti äkkiä kangaskauppias Benthienin kiireinen, vapiseva ja salaperäinen ääni:
»Hyvät herrat… Hyvät herrat… kuulkaa minua… Minä tunnen tämän talon. Kun menee ullakolle, on siellä kattoluukku… Minä olen poikana ammuskellut kissoja sieltä… Sieltä pääsee aivan hyvin naapurin katolle ja sitä tietä turvaan…»
»Viheliäistä raukkamaisuutta!» sihautti kaupanvälittäjä Gosch hampaittensa lomitse. Hän nojasi käsivarret ristissä puheenjohtajan pöytään ja tuijotti pää syvälle painettuna kauhuaherättävin silmin ikkunoihin.
»Raukkamaisuuttako, herra? Kuinka niin? Herra varjelkoon… ne heittävät tiilikiviä! Minä olen saanut tarpeekseni…»
Samassa yltyi taas ulkoa kuuluva melu, kasvamatta kuitenkaan alkuperäiseen kiihkeyteensä. Se kaikui nyt tasaisena, yhtämittaisena, melkeinpä tyytyväisenä muminana, ja joukosta erottui vain joku vihellys ja yksityinen ääni, joka huusi: »Periaate!» tai »Porvarioikeus!»… Porvariedustajat kuuntelivat tuota hartaasti.
»Hyvät herrat», lausui hetken kuluttua puheenjohtaja herra tohtori Langhals hillityllä äänellä kokouksen osanottajille. »Toivon tekeväni kaikkien mielen mukaisesti julistaessani istunnon alkaneeksi…»
Se oli asianmukainen ehdotus, joka ei kuitenkaan saavuttanut pienintäkään kannatusta.
»En minä kannata sitä», sanoi joku niin jyrkän päättäväisesti, ettei se sietänyt vastaväitteitä. Puhuja oli talonpoikainen mies nimeltä Pfahl, Ritzerauerin maalaiskunnasta, Klein-Schretstakenin kylän edustaja. Kukaan ei muistanut kuulleensa hänen ääntään tätä ennen; mutta tällä hetkellä älysivät yksinkertaisimmatkin aivot tuon sanan painavuuden… Pelottomasti ja varmalla valtiollisella vaistolla oli herra Pfahl lausunut julki kaikkien läsnäolevien ajatuksen.
»Herra varjelkoon meitä!» sanoi herra Benthien järkytettynä. »Tuolta ylhäältä penkeiltä näkyy ulos! Ne heittävät tiilikiviä! Oi, varjelkoon, minä olen saanut tarpeekseni…»
»Ja tuo kirottu ovikin on niin kaita!» sanoi viinikauppias Köppen epätoivoisesti. »Jos me pyrimme ulos, niin- puristumme kuoliaiksi!»
»Katalat», lausui herra Stuht kumeasti.
»Hyvät herrat», yritti puheenjohtaja jälleen pontevasti. »Pyydän, harkitkaa sittenkin asiaa… Minunhan on jätettävä kolmen päivän kuluessa tämänpäiväinen pöytäkirja valmiissa muodossa arvoisan pormestarin käytettäväksi… Sitäpaitsi odottaa kaupunki esityksen julkaisemista painettuna… Minä haluaisin siirtyä äänestykseen siitä, aloitetaanko istunto.»
Mutta muutamia harvoja porvareita lukuunottamatta, jotka kannattivat puheenjohtajaa, ei kukaan halunnut siirtyä päiväjärjestykseen. Äänestys olisi ollut tulokseton. Kansaa ei saanut ärsyttää. Kukaan ei tietänyt mitä se tahtoi. Sitä ei saanut loukata mihinkään suuntaan käyvällä päätöksenteolla. Täytyi odottaa ja pysyä hiljaa. Marian-kirkon kello löi puoli viisi…
Päätettiin odottaa kärsivällisesti. Alettiin tottua meluun, joka vuoroin paisui, hiljeni, vaikeni ja yltyi uudelleen. Alettiin rauhoittua, kotiutua, istuutua alemmille penkeille… Noiden kunnon porvarien toimeliaisuus alkoi herätä… Uskallettiin jo siellä täällä puhua kaupoista, yrittipä joku soimiakin niitä… Kaupanvälittäjät lähestyivät tukkukauppiaita… Vankeina istuvat herrat puhelivat keskenään kuin ihmiset, jotka istuvat yhdessä kovan ukkosen käydessä jutellen muista asioista ja kuunnellen vain silloin tällöin kunnioittavasti jatkuvaa jyrinää. Kello tuli viisi, puoli kuusi, alkoi hämärtää. Joskus virkahti joku huoahtaen, että hänen vaimonsa odotti kotona kahville, jolloin herra Benthien uskalsi jälleen muistuttaa kattoluukusta. Mutta useimmat ajattelivat kuten herra Stuht, joka sanoa tokaisi päätään pudistaen: »Minähän olen kuitenkin liian paksu mahtuakseni läpi!»
Johann Buddenbrook oli konsulittaren kehoituksen muistaen pysynyt appensa lähettyvillä ja katsoi tätä hiukan huolestuneen näköisenä kysyessään: »Ei kai tämä pieni seikkailu rasita teitä, isä?»
Lebrecht Krögerin lumivalkoisen tekotukan rajassa oli pari sinistä otsasuonta pullistunut levottomuutta herättävästi, ja hänen toisen kurtistuneen kätensä nypliessä liivien välkkyviä nappeja vapisi polvella toinen käsi, jossa säteili suuri hohtokivi.
»Vielä mitä, Buddenbrook!» sanoi hän hyvin väsyneesti. »Minä olen ikävystynyt, siinä kaikki». Mutta hän osoitti kuitenkin sanojensa teennäisyyden sähähdyttämällä yht'äkkiä hampaittensa välitse: »Parbleu, Jean! Nuo inhoittavat likakintut ansaitsisivat ruutia ja lyijyä!… Mokoma roskaväki…! Roistot!»
Konsuli tyynnytteli häntä. »Noo… noo… Olettehan te oikeassa, tämä on jokseenkin arvoton näytös… mutta niitä tehdä? Täytyy näyttää siltä kuin ei olisi millänsäkään. On ilta. He menevät pian pois…»
»Missä minun vaununi ovat?… Minä tahdon vaununi!» komensi Lebrecht Kröger aivan vimmoissaan. Hänen raivonsa purkautui, koko hänen ruumiinsa tärisi. »Olen tilannut ne kello viideksi!… Missä ne ovat?… Istuntoa ei pidetä… Mitä minä siis teen täällä?… En tahdo antautua narrattavaksi!… Tahdon vaununi!… Solvataanko minun kuskiani? Käykää katsomassa, Buddenbrook!»
»Rakas appi, rauhoittukaa, Jumalan tähden!… Kiihtymys on teille vaarallista! Luonnollisesti… minä menen katsomaan, miten teidän vaunujenne laita on. Olen itsekin kyllästynyt tähän tilaan. Koetan puhua noiden ihmisten kanssa, käskeä heitä kotiin…»
Ja vaikka Lebrecht Kröger pani vastaan, vaikka hän nyt äkkiä komensi kylmällä, halveksivalla äänellä:
»Seis, jääkää tänne! Ette mene minnekään, Buddenbrook!» astui konsuli kiireesti salin läpi.
Aivan pienen vihreän oven edessä pidätti hänet Siegismund Gosch, joka tarttui luisella kädellään häntä käsipuoleen ja kysyi kaameasti kuiskaten: »Minne matka, herra konsuli?…»
Kaupanvälittäjän kasvot olivat tuhansissa syvissä uurteissa. Hurjan päättäväisin ilmein työnsi hän suipon leukansa melkein kiinni nenään, hänen harmaa tukkansa lankesi peloittavana ohimoille ja otsalle, ja hänen päänsä oli niin syvällä olkapäiden välissä, että hänen todellakin onnistui näyttää kyttyräselkäiseltä, kun hän sanoi: »Olen valmis puhumaan kansalle.»
Konsuli sanoi: »Jättäkää se mieluummin minun tehtäväkseni, Gosch…
Minulla on luultavasti enemmän tuttavia siinä joukossa…»
»Olkoon niin!» vastasi kaupanvälittäjä soinnuttomasti. »Te olette tärkeämpi henkilö kuin minä.» Ja korottaen äänensä jatkoi hän sitten: »Mutta minä seuraan teitä, tahdon seisoa vieressänne, konsuli Buddenbrook! Repiköön kahleista päässeiden orjien raivo minut kappaleiksi…»
»Ah, mikä päivä! Mikä ilta!» sanoi hän heidän astuessaan ulos… Hän ei ollut varmaan koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi. »Haa, herra konsuli! Tuossa on kansa!»
He olivat kulkeneet käytävän läpi ja astuivat portaille, jääden seisomaan ylimmälle askelmalle. Jalkakäytävälle vei vain kolme kapeaa porrasta. Katu oli oudon näköinen. Se oli kuin kuollut, ja lähimpien talojen valaistuissa ikkunoissa näkyi uteliaita päitä, jotka tuijottivat porvarien kokoushuoneen edessä tungeksivaan tummaan kapinoitsijajoukkoon. Tuo joukko ei ollut luvultaan paljoa suurempi saliin kokoontuneiden lukua, ja siinä näkyi nuoria satama- ja varastotyömiehiä, kantajia, kansakoulupoikia, muutamia kauppalaivojen merimiehiä ja muuta väkeä, joka asui kaupungin köyhemmissä kortteleissa, kuten »Twietenissä», »Gängenissä», »Wischenissä» ja »Höfenissä». Mukana oli myös muutamia naisia, jotka kaiketi toivoivat yrityksestä samanlaisia seurauksia kuin Buddenbrookin keittiötyttö. Pari kapinallista oli väsyneenä seisomiseen istahtanut katukäytävän reunalle, jossa lie söivät voileipää.
Kello alkoi olla kuusi, mutta vaikka oli jo sangen pimeä, riippuivat öljylamput sytyttämättöminä kadun yllä. Tämä asianhaara, tämä julkinen ja kuulumaton järjestyksen rikkomus oli ensimmäinen seikka, joka vilpittömästi suututti konsuli Buddenbrookia, ja se oli myös syynä siihen, että hän alkoi puhua jotakuinkin tuikealla äänellä:
»Kuulkaa, mitä tuhmuuksia täällä nyt on oikein tekeillä?»
Metelöitsijät olivat hypähtäneet pystyyn jalkakäytävältä. Muutamat konsulin palveluksessa olevat satamamiehet ottivat lakin päästään. Tultiin tarkkaavaisiksi, jotkut töykkivät toisiaan kylkeen ja sanoivat hiljaa: »Se on konsuli Buddenbrook! Konsuli Buddenbrook tahtoo pitää puheen!»
»Pidä suusi, Krischan, se osaa olla riivatun vihainen…»
»Tuo on kaupanvälittäjä Gosch… katso!… Eikö se ole hiukan hassahtava?»
»Corl Smolt!» alkoi konsuli jälleen kiinnittäen pienet, syvällä olevat silmänsä erääseen noin 22:n vuoden ikäiseen varastotyömieheen, jolla oli väärät sääret ja joka seisoi lakki kädessä ja suu täynnä leipää aivan portaiden edessä. »No puhupas nyt, Corl Smolt! Mitä tämä on? Te olette mökisseet täällä koko iltapäivän…»
»Niin, herra konsuli…» sai Corl Smolt sanotuksi leipää pureskellen. »Se on nyt semmoinen asia… se on nyt sillä lailla… että meillä on nyt vallankumous.»
»Mitä roskaa sinä puhut. Smolt!»
»Niin, herra konsuli, niinhän te sanotte… mutta se on nyt sillä lailla… ettei me olla enää tyytyväisiä asioihin… Me tahdotaan toista meininkiä, tämä ei enää ole yhtään sellainen kuin olla pitää…»
»Kuulehan, Smolt, ja te muut. Olkaa nyt ymmärtäväisiä ja menkää kotiin älkääkä hourailko vallankumouksesta ja rikkoko järjestystä…»
»Pyhää järjestystä!» keskeytti herra Gosch kuiskaten…
»Järjestystä, sanon minä!» lopetti konsuli Buddenbrook. »Lyhdytkään eivät ole sytytetyt… Tämä vallankumous menee liian pitkälle!»
Corl Smolt oli nyt niellyt leipäpalasensa ja seisoi, kansanjoukko takanaan, hajasäärin paikallaan tehden vastaväitteitään…
»Niin, herra konsuli, niinhän te sanotte! Mutta se tapahtuu yleisen vaalioikeusperiaatteen tähden…»
»Voi sinä hölmö!» huusi konsuli unohtaen närkästyksissään puhua alasaksaa. »Sinä puhut paljasta pötyä…»
»Niin, herra konsuli», sanoi Corl Smolt vähän pelästyneenä, »tämä on nyt mitä on. Mutta vallankumous se olla pitää, se on varma. Joka paikassa on vallankumous, Berliinissä ja Parisissa…»
»Smolt, mitä te nyt oikein tahdotte! Sanokaapas nyt!»
»Niin, herra konsuli, minä sanon vaan: me tahdotaan tasavaltaa, sen minä vaan sanon…»
»Pöllöpää… Johan teillä on tasavalta!»
»Niin, herra konsuli, mutta me tahdotaan vielä toinen!»
Eräät ympärilläolevista, jotka olivat paremmin perillä asioista, alkoivat nauraa hohottaa sydämellisesti, ja vaikka vain muutamat olivat ymmärtäneet Corl Smoltin vastauksen, levisi iloisuus ympäriinsä, kunnes koko tasavaltalaisten joukko hytkyi valtavasta, hyväntahtoisesta naurusta. Porvarisalin ikkunoihin ilmestyi uteliaita herroja olutlasi kädessä… Ainoa, jolle tämä asiain käänne tuotti pettymystä ja tuskaa, oli Siegismund Gosch.
»Kuulkaahan nyt, hyvät ihmiset», sanoi konsuli Buddenbrook lopuksi, »eiköhän teidän nyt olisi parasta mennä kotiin!»
Corl Smolt, joka oli aivan ällistynyt aikaansaamastaan vaikutuksesta, vastasi: »No, herra konsuli, olkoon nyt sitten niin, että annetaan sitten asian olla, ja minä olen iloinen, ettei herra konsuli ole vihainen minulle, ja tuota, hyvästi nyt, herra konsuli…»
Joukko alkoi hajaantua mitä parhaimmalla tuulella.
»Smolt, odotapas vähän!» huusi konsuli. »Sanopas etkö ole nähnyt
Krögerin vaunuja, Burgtorin ajoneuvoja?»
»Kyllä, herra konsuli. Kyllä ne on tulleet. Ne on tuolla, ne ajoivat herra konsulin pihaan…»
»Hyvä, juokse sukkelaan sinne ja sano Jochenille, että hän tuo ne pian tänne; herra tahtoo kotiin.»
»Kyllä, herra konsuli!»… Ja nakattuaan lakin päähänsä ja vedettyään nahkalipan silmille lähti Corl Smolt harittavin säärin ja heiluvin askelin juoksemaan katua alas.