TOINEN LUKU.
»Mikä sinua vaivaa, Bethsy?» kysyi konsuli nostaessaan pöytään tultuaan lautasen, joka oli pantu hänen liemilautasensa peitoksi. »Voitko pahoin? Minusta sinä olet niin kärsivän näköinen.»
Avaran ruokasalin pöytä oli kutistunut hyvin pieneksi. Paitsi vanhempia istui siinä tavallisesti vain mamsseli Jungmann, kymmenvuotias Klara ja laiha, nöyrä ja hiljaa aterioiva Klothilde. Konsuli katsoi ympärilleen… kaikkien kasvot olivat surkeat ja huolestuneet. Mitä oli tapahtunut? Hän oli itsekin hermostunut ja huolien painama, sillä pörssissä oli levotonta tuon sotkuisen schleswig-holsteinilaisen selkkauksen vuoksi… Ja ilmassa oli toinenkin levottomuuden aihe. Antonin mentyä huoneesta noutamaan paistia sai konsuli kuulla, mitä talossa oli tapahtunut. Trina, keittäjätär, tyttö, joka tähän asti oli osoittanut pelkkää uskollisuutta ja nöyryyttä, oli odottamatta noussut ilmi kapinaan. Konsulittaren suureksi mieliharmiksi oli hän jonkun aikaa ylläpitänyt eräänlaista ystävyyttä, jonkunlaista henkistä kumppanuutta erään teurastajasällin kanssa, ja tuo alati verinen mies oli varmaan vaikuttanut mitä turmiollisimmin hänen valtiollisten mielipiteittensä kehitykseen. Kun konsulitar kerran nuhteli häntä epäonnistuneen Chalotten-kastikkeen johdosta, oli Trina vastannut paljaat käsivarret puuskassa seuraavasti: »Odottakaahan, rouva konsulinna, ei kestä kauan enää ennenkuin tulee toinen järjestys; silloin minä istun tuolla sohvassa silkkileningissä ja te palvelette minua…» Hän oli tietysti heti saanut lähtöpassit.
Konsuli pudisti päätään. Hänen oli itsensä viime aikoina täytynyt havaita monenlaisia levottomuutta herättäviä oireita. Vanhemmat lastaajat ja varastomiehet olivat siksi taattua väkeä, etteivät antaneet panna päätään pyörälle; mutta nuorten miesten keskuudessa oli yksi ja toinen osoittanut käytöksellään, että uusi kapinan henki oli päässyt salaa valtaamaan alaa… Keväällä oli sattunut katumeteli, vaikka suunniteltiin parast'aikaa uutta asetusta, joka oli enemmän uuden ajan vaatimusten mukainen ja joka, huolimatta Lebrecht Krögerin ja muutamien toisten uppiniskaisten vanhain herrain vastustuksesta, oli senaatin päätöksellä tehty perustuslakisäännökseksi. Valittiin kansanedustajat, jotka kerääntyivät porvarikokoukseen. Mutta rauhaa ei vaan syntynyt. Maailma oli sekaisin. Jokainen tahtoi muuttaa aikaansaatua asetusta ja vaalioikeutta, ja porvarit riitelivät. »Säätyperiaate voimaan,» vaativat toiset; myöskin Johann Buddenbrook, konsuli, kuului näihin. »Yleinen vaalioikeus!» vaativat toiset; Heinrich Hagenström kuului heihin. Eräät huusivat vielä: »Yleiset säätyvaltiopäivät!» ja luulivat ehkä myös tietävänsä mitä niillä tarkoitettiin. Sitten pyöri ilmassa sellaisiakin aatteita kuin porvarien ja muiden kansalaisten eriarvoisuuden poistaminen ja porvarisoikeuksien laajentaminen myöskin ei-kristittyjä koskevaksi… Eipä ihme, että Buddenbrookin Trina alkoi puhua sohvasta ja silkkileningistä! Saattoi pelätä vielä pahempaa. Asiat uhkasivat kärjistyä pelottaviksi…
Oli lokakuun alku vuonna neljäkymmentäkahdeksan, taivas oli sininen, ja sen yli liiti keveitä pilviä, jotka hohtivat hopeankarvaisina auringon ohi kulkiessaan. Auringon voima oli jo niin vähäinen, että Buddenbrookin maisemahuoneessa räiskyi takkavalkea korkean, välkkyvän uuniristikon takana.
Pikku Klara, ruskeatukkainen lapsi, jolla oli tuikeat silmät, istui ompelupöydän ääressä ikkunan luona neuloen, kun taas Klothilde istui sohvassa konsulittaren vieressä samanlainen käsityö sylissään. Vaikka Klothilde Buddenbrook ei ollut paljon vanhempi naimisissa olevaa serkkuaan, siis vasta kahdenkymmenen yhden ikäinen, alkoi hänen pitkähköissä kasvoissaan jo huomata teräviä viivoja. Hänen sileä, jakaukselle kammattu tukkansa, joka ei ollut milloinkaan ollut vaalea, vaan alusta alkaen epämääräisen harmahtava, vaikutti myös siihen, että ikäneidon kuva oli valmis. Ehkä hänellä oli tarve pian tulla vanhaksi, päästäkseen pikemmin epätietoisuudesta ja toiveista. Kun ei hänellä ollut yhtään hopeagroschenia, tiesi hän, ettei kukaan koko avarassa maailmassa tahtoisi naida häntä, ja hän katsoi alistuen tulevaisuuteen, jossa häämötti pieni kamari ja pienen pieni eläke, jonka hänen mahtava setänsä toimittaisi hänelle jostakin arvossapidettyjen perheiden varattomia tyttäriä varten perustetusta hyväntekeväisyyskassasta.
Konsulitar istui pari kirjettä sylissään. Tony kertoi pienen Erikan varttumisesta, ja Christian kuvaili innokkaasti Lontoon elämää ja hyörinää, tekemättä kuitenkaan yksityiskohtaisesti selkoa työstään Mr. Richardsonin palveluksessa… Konsulitar, joka alkoi olla puolivälissä viittäkymmentä, valitti katkerasti vaaleiden naisten aikaista vanhenemista. Punaiseen tukkaan kuuluva hieno iho käy siinä iässä huolellisesta hoidosta huolimatta värittömäksi; onneksi voi käyttää muuatta pariisilaista voidetta, joka aluksi saa sen säilymään. Konsulitar oli päättänyt, ettei hänen tukkansa ollut saava milloinkaan harmaantua. Ellei väriaine enää osoittautuisi kyllin tehokkaaksi, laittaisi hän itselleen tekotukan nuoruudenaikaisista hiuksistaan… Hänen taidokkaan tukkalaitteensa päällä oli nyt pieni, valkoisten pitsien reunustama silkkiröyhelö: myssyn ensimmäinen alkumuoto. Silkkinen hame ympäröi häntä leveänä ja pöyheänä; hänen kellonmuotoiset hihansa olivat sisustetut kankealla kovikekankaalla. Kuten ennen, kilisi hänen ranteessaan nytkin pari kultarengasketjua. — Kello oli kolme.
Äkkiä alkoi kadulta kuulua huutoja ja melua, hoilotusta, vihellystä ja askelten töminää, hälyä, joka lähestyi ja kasvoi…
»Äiti, mitä tuo on?» kysyi Klara, joka oli katsonut ulos katupeilistä.
»Noin paljon ihmisiä… Mitä ne tahtovat? Mistä ne iloitsevat?»
»Herra Jumala!» huudahti konsulitar heittäen kirjeet luotaan, kavahti pelästyneenä pystyyn ja riensi ikkunan luo. »Voisiko se olla… Oi, hyvä Jumala, nyt on vallankumous… Kansa on liikkeellä…»
Asia oli sellainen, että kaupungissa oli koko päivän ollut levotonta. Breitestrassella oli aamulla rikottu kangaskauppias Benthienin näyte-ikkuna; herra tiesi mitä tekemistä herra Benthienin ikkunalla oli valtiollisten asiain kanssa.
»Anton?!» huusi konsulitar vapisevalla äänellä ruokasaliin päin, missä
Anton liikutteli hopea-astioita… »Anton, mene alas! Sulje portti.
Pane kaikki ovet lukkoon! Kansa on liikkeellä…»
»Kyllä, rouva konsulitar!» sanoi Anton. »Mutta miten minä uskallan?
Minä olen herraspalvelija… Jos he näkevät minun livreani…»
»Ne ovat pahoja ihmisiä», sanoi Klothilde surullisesti, keskeyttämättä työtään — Samassa näkyi konsuli pylväskäytävässä. Hän astui sisään lasiovesta. Hänellä oli hattu kädessä ja päällystakki käsivarrella.
»Aiotko mennä kadulle, Jean?» kysyi konsulitar kauhistuen…
»Aion, rakas ystävä, minun täytyy mennä porvariston istuntoon…»
»Mutta entä nuo ihmiset, Jean, nyt on vallankumous…»
»Ei se ole niin vaarallista, hyvä Bethsy… Kohtalomme on Herran kädessä. He ovat jo menneet talon ohi. Minä menen takaovesta…»
»Jean, jos rakastat minua, älä mene… Tahdotko panna itsesi vaaranalaiseksi ja jättää meidät yksin tänne… Voi, minä pelkään, minä pelkään!»
»Rakkahin, älä kiihoitu noin… he aikovat mellastaa hiukan raatihuoneen edessä tai torilla… Se tulee kenties maksamaan vielä pari ikkunaruutua valtiolle, siinä kaikki.»
»Minne sinä menet, Jean?»
»Istuntoon… Taidan jo myöhästyä, liikeasiat ovat viivästyttäneet minua. Olisi häpeä olla poissa sieltä tänään. Luuletko isäsikään jäävän pois, vaikka hän on niin vanha…»
»Mene sitten Jumalan nimeen, Jean… Mutta ole varovainen, minä rukoilen sinua, ole varovainen. Ja pidä silmällä minun isääni. Jos hänelle tapahtuisi jotakin.—»
»Ole huoleti, rakas ystävä…»
»Milloinka sinä tulet takaisin?» huusi konsulitar hänen jälkeensä…
»Puoli viiden, viiden tienoissa… milloin pääsen. Päiväjärjestykseen kuuluu tärkeitä asioita, se riippuu siitä…»
»Voi, minä pelkään, minä pelkään!» toisti konsulitar kulkien edestakaisin katse neuvottomasti harhaillen.