NELJÄS LUKU.
Vanhuudenheikkous ei ollut ainoana syynä siihen, että vanhan madame Antoinette Buddenbrookin eräänä kylmänä tammikuun päivänä, noin kuusi vuotta perheen muuton jälkeen Mengstiassen varrelle, oli lopullisesti kallistuttava korkeaan uudinsänkyyn välikerroksen makuukamarissa. Vanha rouva oli ollut reipas viimeiseen asti ja kantanut kunnialla paksut valkoiset korvakiharansa; hän oli käynyt puolisoineen ja lapsineen kaupungin tärkeimmissä päivälliskutsuissa ja ollut mukana Buddenbrookien kotona toimeenpannuissa kemuissa, edustaen kunniakkaasti taloa hienon miniänsä kera. Mutta eräänä päivänä oli hän aivan äkkiarvaamatta tuntenut epämääräistä pahoinvointia. Se oli ollut aluksi vain vaaratonta suolikatarria, jota tohtori Grabow oli koettanut parantaa kyyhkyspaistilla ja ranskanleivällä, ähkyyn yhtynyttä oksetusta, mutta sitä seurasi käsittämättömän nopea heikkeneminen, voimattomuuden tila, joka herätti levottomuutta.
Kun sitten tohtori Grabow oli pitänyt lyhyen, vakavan neuvottelun konsulin kanssa portaissa, ja kun talossa alkoi käydä myös toinen, vasta paikalle muuttanut lääkäri, vanttera, mustapartainen, synkän näköinen mies, muuttui koko talon muoto. Siellä kuljettiin varpaisillaan, huokailtiin huolestuneesti, eivätkä tavaravaunut saaneet vieriä liian läheltä taloa. Kotiin oli ilmaantunut jotakin uutta, vierasta, outoa, salaperäistä, jonka kukin luki toisensa katseesta. Kuoleman ajatus oli vaatinut itselleen sijaa ja hallitsi nyt äänettömästi noissa avaroissa huoneissa.
Melua ei saanut syntyä yhtään, vaikka tuli vieraita. Sairaus kesti neljä-, viisitoista päivää. Viikon kuluttua saapui vanha senaattori Duchamps, kuolevan veli, tyttärineen Hampurista, ja pari päivää tämän jälkeen konsulin sisar puolisonsa pankkiirin kanssa Frankfurtista. Vieraat asuivat talossa, ja Ida Jungmannilla oli täysi tekeminen makuuhuoneiden järjestämisessä ja maukkaiden aamiaisten valmistamisessa, joihin kuuluivat muun muassa kravut ynnä portviini. Keittiön puolella paistettiin ja leivottiin myös lakkaamatta…
Ylhäällä makuuhuoneessaan istui Johann Buddenbrook sairasvuoteen ääressä tuijottaen ääneti eteensä, pidellen vanhan Nettensä kättä, kulmat koholla ja alahuuli hiukan lerpallaan. Seinäkello naksutti kumeasti ja harvaan, mutta vielä harvemmin kuului sairaan lyhyt, heikko hengitys… Mustapukuinen sisar puuhaili pöydän luona lääketeetä, jota vielä koetettiin ojentaa kuolevalle; väliin ilmestyi joku perheenjäsenistä sisään, kadoten jälleen.
Vanhus muisti, miten hän oli istunut 46 vuotta sitten ensimmäisen puolisonsa kuolinvuoteen ääressä, eikä voinut olla vertaamatta hurjaa epätoivoa, joka silloin oli kuohunut hänen sisällään, siihen miettivään alakuloisuuteen, jonka vallassa hän nyt, itse näin korkeaan ikään eläneenä, katsoi tuon vanhan naisen muuttuneisiin, ilmeettömiin, pöyristyttävän välinpitämättömiin kasvoihin, naisen, joka ei ollut koskaan tuottanut hänelle suurta iloa tai suurta tuskaa, mutta joka oli vuosikymmenet elänyt hänen rinnallaan viisaana toverina ja joka nyt hiljalleen siirtyi pois.
Hän ei ajatellut paljoa, ihmetteli vain herkeämättä, hiljaa päätään heilutellen, elämäänsä ja elämää yleensä, joka hänestä näytti äkkiä niin kaukaiselta ja kummalliselta — koko tuo meluisa hyöriskely, jonka keskessä hän oli seisonut, joka oli huomaamatta etääntynyt hänestä, kaikuen nyt vain kaukaisena huminana hänen korvissaan… väliin lausahti hän puoliääneen:
»Kummallista! Kummallista!»
Ja kun madame Buddenbrook veti viimeisen, lyhyen ja taisteluttoman henkäyksensä, kun sitten kantajat nostivat hartioilleen kukilla peitetyn arkun ruokasalissa, jossa siunaaminen oli toimitettu, ja lähtivät viemään sitä verkalleen pois — ei hänen mielialansa muuttunut eikä hän edes itkenyt, heilutti taaskin vain hiljaa päätään, ja tuo miltei hymyillen lausuttu »Kummallista!» oli sen jälkeen tavantakaa hänen huulillaan.
Alaspäin meni myöskin Johann Buddenbrook, siitä ei ollut epäilystä.
Hän istui tästä lähtien vaiti ja hajamielisenä perheensä piirissä, ja nostaessaan joskus pikku Klaran polvelleen laulaakseen hänelle jonkun vanhoista, hullunkurisista lauluistaan, esimerkiksi tällaisen:
»Postimies nyt saapuvi»
tahi
»Hyppää soma otsonen»
saattoi hän äkkiä vaieta kesken kaiken ja laskea pikku lapsenlapsen takaisin lattialle, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten päätään keikuttaen »kummallista!» ja kääntyen poispäin… Eräänä päivänä hän sanoi:
»Jean, — assez, eikö niin?»
Ja kohta alkoi kaupungissa kierrellä siististi painettuja, kaksin allekirjoituksin varustettuja julistuksia, joissa Johann Buddenbrook senior pyysi saada ilmoittaa, että lisääntyvä ikä saattoi hänet luopumaan tähänastisesta liiketoiminnastaan sekä että hän sen johdosta jätti isävainajansa anno 1768 perustaman Johann Buddenbrook-nimisen kauppaliikkeen tästä päivästä alkaen pojalleen ja tähänastiselle kumppanilleen Johann Buddenbrookille määräten hänet sen ainoaksi haltijaksi ja toivoen, että hänen osakseen runsain mitoin tullut luottamus kohdistuisi myös hänen poikaansa… Kunnioittaen — Johann Buddenbrook senior, jonka nimikirjoituksen merkitseminen tästälähin lakkaa.
Mutta kun tämä oli tiedoksi tehty ja vanhus kieltäytyi pistämästä jalkaansa konttoriin, lisääntyi hänen tylsyytensä hirvittävässä määrässä, ja maaliskuun keskivaiheilla, vain pari kuukautta hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, riitti pieni kevätnuha painamaan hänet vuoteeseen — kunnes eräänä yönä saapui hetki, jolloin perhe seisoi hänen vuoteensa ympärillä ja hän lausui konsulille:
»Onnea ja menestystä, Jean. Muista aina: courage!»
Ja Thomakselle:
»Auta isääsi!»
Ja Christianille:
»Laita niin, että sinusta tulee jotakin!» — minkä jälkeen hän vaikeni, katsoi kaikkiin, virkahti vielä viimeisen kerran »kummallista!» ja kääntyi seinään päin…
Gottholdista hän ei puhunut mitään koko aikana, ja konsulin kirjeelliseen pyyntöön, että velipuoli saapuisi isänsä kuolinvuoteelle, ei vanhin poika ollut lähettänyt mitään vastausta. Mutta varhain seuraavana aamuna — kuolinilmoituksia ei ollut vielä ehditty lähettää — konsulin astuessa alas portaita mennäkseen konttoriin suorittamaan välttämättömimmät tehtävät, tapahtui sellainen ihme, että Gotthold Buddenbrook, Breitestrassen varrella sijaitsevan Siegmund Stüwing & Kumpp.-nimisen liinatavarakaupan omistaja, astui ripein askelin eteisen poikki. Hän oli neljänkymmenenkuuden vuoden ikäinen, pieni ja paksu, ja hänellä oli tuuhea, vaaleanruskea poskiparta, jossa jo oli valkoisia säikeitä. Hänellä oli lyhyet jalat ja säkkimäisen leveät, karkeat, ruudulliset housut. Hän tuli portaita ylös konsulia vastaan kohottaen kulmat melkein harmaan hatun lierin tasalle.
»Johann», hän sanoi kirkkaalla, miellyttävällä äänellä, ojentamatta kättä veljelleen, »miten ovat asiat?»
»Hän kuoli yöllä!» sanoi konsuli liikutettuna tarttuen veljensä käteen, jossa oli sateenvarjo. »Hän oli niin hyvä isä!»
Gotthold painoi kulmakarvat niin syvään, että hänen luomensa sulkeutuivat. Vähän aikaa vaiettuaan hän sanoi painokkaasti:
»Eikö mikään muuttunut sitä ennen, Johann?»
Samassa päästi konsuli irti hänen kätensä, astuipa vielä askeleen taaksepäin, ja pyöreiden syvälläolevien silmien käydessä läpitunkeviksi hän sanoi:
»Ei mikään.»
Gottholdin kulmakarvat kohosivat jälleen hatunlaidan tasalle ja hän katsoi ahdistetusti veljeensä.
»Mitä sinun oikeudentuntosi sanoo?» kysyi hän alentaen ääntään.
Nyt painoi konsuli vuorostaan katseensa maahan; mutta sitten teki hän, katsettaan kohottamatta, kädellään ratkaisevan liikkeen ja vastasi hiljaa, mutta varmasti:
»Ojensin sinulle tällä vaikealla ja vakavalla hetkellä käteni kuten ainakin veli veljelle; mutta liikeasioissa olen edessäsi ainoastaan sen arvossapidetyn kauppaliikkeen johtaja, jonka omistajaksi olen tänään tullut. Et voi odottaa minulta mitään sellaista, joka on ristiriidassa tätä asemaani koskevien velvollisuuksien kanssa. Muiden tunteitteni täytyy vaieta.»
Gotthold lähti… Mutta hautajaistilaisuuteen, jossa lukemattomat tuttavat, sukulaiset, liikeystävät, lähetystöt, viljankantajat, konttoristit ja varastotyömiehet täyttivät huoneet, portaat ja käytävät, ja kaikki kaupungin vuokrarattaat seisoivat rivissä Mengstrassea pitkin, saapui hän uudelleen konsulin vilpittömäksi iloksi, toipa hän kerallaan puolisonsakin, entisen mamsseli Stüwingin, ja kolme täysikasvuista tytärtään: Friedericken ja Henrietten, jotka molemmat olivat hyvin pitkiä ja laihoja, ja Pfiffin, nuorimman, joka oli kahdeksantoistavuotias ja liian pieni ja lihava.
Ja kun sitten haudalla, Buddenbrookien perintöhaudalla, joka sijaitsi Burgtor'in ulkopuolella, hautuumaan puisen aidan vieressä, Pyhän Marian-kirkon pappi, pastori Kölling, vankkarakenteinen, isopäinen ja karheasanainen mies, oli kiittänyt vainajan kohtuullista, jumalaapelkääväistä elämää, joka ei ollut kulunut »hekumassa, ylönsyömisessä ja ylönjuomisessa» — hän käytti juuri noita sanoja, jolloin moni, muistaen vasta kuolleen vanhan Wunderlichin hienotunteisuuden, pudisti hiljaa päätään — kun sitten kaikki juhlamenot ja muodollisuudet oli täytetty ja 70 tai 80 vuokravaunua alkoi vieriä takaisin kaupunkia kohti… tarjoutui Gotthold Buddenbrook konsulia saattamaan, ilmoittaen haluavansa puhua tämän kanssa kahdenkesken. Ja istuessaan velipuolensa vieressä korkeiden, leveiden, kömpelötekoisten vaunujen takaistuimella, lyhyt, paksu jalka toisen samanlaisen yli heitettynä, hän ilmaisi sovinnolliset ja lempeät ajatuksensa. Hän sanoi ymmärtävänsä yhä selvemmin, että konsulin täytyi toimia, kuten tämä oli toiminut, eikä hän tahtonut muistella isäänsä katkerana. Hän lupasi luopua vaatimuksistaan, sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli ajatellut vetäytyä syrjään kaikista liikeasioista elääkseen perinnöllään ja sillä, mikä muuten jäi yli, sillä liinatavarakauppa ei tuottanut paljon iloa, vaan kävi siksi keskinkertaisesti, ettei hän aikonut sijoittaa siihen enää rahojaan…
»Tottelemattomuus isää vastaan ei ole tuottanut hänelle siunausta!» ajatteli konsuli luoden häneen syvän, hurskaan katseen. Ja Gotthold näytti ajattelevan samoin.
Mengstrasselle saavuttuaan seurasi hän veljeään aamiaishuoneeseen, missä nuo molemmat herrat nauttivat lasillisen vanhaa konjakkia pitkän seisomisen jälkeen frakkipukuisina kylmässä kevätilmassa, jolloin heitä oli palellut. Ja kun Gotthold sitten oli vaihtanut pari kohteliasta ja vakavaa sanaa kälynsä kanssa sekä silitellyt lasten päitä, lähti hän talosta ja näyttäytyi seuraavan kerran »sukupäivillä» Krögereiden huvilassa…