VIIDES LUKU.
Eräs seikka tuotti konsulille surua: se, ettei isä ollut saanut nähdä vanhimman pojanpoikansa liittymistä liikkeen palvelukseen, mikä tapahtui pääsiäisen aikaan samana vuonna.
Thomas oli kuusitoistavuotias päättäessään koulunsa. Hän oli kasvanut paljon viime aikoina ja kulki, käytyään rippikoulun, jossa pastori Kölling oli kehottanut häntä innokkaasti kohtuullisuuteen, aikamiehen puvussa, joka sai hänet näyttämään vielä suuremmalta. Hänen kaulassaan riippui pitkät kultaiset kellonvitjat. Isoisä oli määrännyt hänelle nämä vitjat medaljonkeineen, jossa oleva perheen vaakuna, surullisen näköinen raapiutunut vaakunakilpi, kuvasi alavaa vetelikköä rannalla seisovine yksinäisine pajuineen. Vielä tätäkin vanhempi sinettisormus vihreine kivineen, joka oli luultavasti ollut jo ennenmainitun »hyvin hyviin varoihin päässeen» rostockilaisen räätälin kädessä, oli, samoin kuin raamattu, joutunut konsulin omaksi.
Thomas oli tullut yhtä paljon isoisänsä näköiseksi kuin Christian isänsä; varsinkin hänen pyöreä, kiinteä leukansa ja hienomuotoinen, suora nenänsä olivat isoisän perua. Hänen sivujakaukselle kammattu tukkansa, joka väistyi kahdeksi syväksi lahdelmaksi kapeilta, suonikkailta ohimoilta, oli ruskea, ja pitkien ripsien ja kulmakarvain vaaleampi väri näytti sen rinnalla omituisen valjulta ja värittömältä. Hänen oli muuten tapana pitää toisen silmän yläpuolella kulmakarvojaan hiukan kohotettuna. Hänen liikkeensä, puheensa, jopa naurunsakin, joka paljasti jokseenkin viallisen hammasrivin, olivat levolliset ja älykkäät. Hän antautui tehtäväänsä vakavin ja innokkain mielin…
Päivä, jolloin konsuli vei hänet aamueineen jälkeen kanssaan konttoriin ja esitti hänet prokuristille, herra Marcukselle, kassanhoitajalle, herra Havermannille, ja muulle henkilökunnalle, joiden kaikkien kanssa hän oikeastaan oli jo hyvä tuttu entisestään, oli juhlapäivä Thomakselle; oli myös komeata ensi kertaa istua kiertotuolillaan pulpettinsa ääressä uutterasti leimaten, järjestellen ja jäljennellen, mennä isän kanssa iltapäivällä Traven rannalle rakennettuihin varastohuoneisiin, »Lindeen», »Eicheen», »Löween» ja »Walfischiin», joissa Thomas samoin jo kauan oli liikkunut kuin kotonaan, mutta jossa hänet nyt esitettiin uutena työtoverina…
Hän teki hartaasti tehtävänsä koettaen noudattaa isänsä hiljaista, sitkeää uutteruutta, isänsä, joka teki työtä huulet tiukkoina ja sivulleen katsomatta ja kirjoitti päiväkirjaansa monta avunrukousta; sillä hänen täytyi saada peitetyksi ne huomattavat menot, jotka vanhuksen kuolema oli tuottanut »kauppahuoneelle», tuolle jumaloidulle käsitteelle… Myöhään eräänä iltana teki hän maisemahuoneessa jotakuinkin tarkasti selkoa asiain tilasta konsulittarelle.
Kello oli puoli kaksitoista ja lapset ja mamsseli Jungmann nukkuivat käytävän varrella olevissa huoneissa; toinen kerros oli nykyään tyhjänä, paitsi milloin tuli vieraita. Konsulitar istui keltaisessa sohvassa puolisonsa vieressä, joka silmäili »Kaupungin Sanomien» kurssikuulumisia sikari suussa. Rouva oli kumartunut silkkikutimensa ääreen ja liikutteli hiljaa huuliaan, sillä hän laski parastaikaa puikolla silmukkarivin silmiä. Hänen vieressään sirolla, kultaornamentein koristetulla ompelupöydällä paloi kuusi kynttilää haarajalassa. Katosta riippuvaa kynttiläkruunua ei käytetty.
Johann Buddenbrook, joka alkoi olla neljänkymmenen ja viidenkymmenen keskipaikkeilla, oli vanhentunut viime vuosina silminnähtävästi. Hänen pienet, pyöreät silmänsä olivat painuneet vieläkin syvemmälle, suuri, kaareva nenä ja poskiluut pistivät entistä terävämmin esiin, ja näytti siltä kuin puuteriruisku olisi sipaissut pari kertaa aivan keveästi hänen vaaleata, huolellisesti jakaukselle kammattua tukkaansa ohimoiden kohdalta. Konsulitar ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänen loistava, joskaan ei kaunis ulkomuotonsa oli säilynyt nuorekkaana, ja hänen hohtavanvalkoinen ihonsa muutamine kesakkoineen ei ollut kadottanut vähääkään, tuoreudestaan. Hänen punertava, taidokkaasti käherretty tukkansa välkkyi kynttilän valossa. Kääntäen haaleansiniset silmänsä hiukan sivuun sanoi hän:
»Minä pyytäisin sinua miettimään erästä asiaa, rakas Jean. Eikö meidän sopisi palkata miespalvelijaa?… Olen tullut huomaamaan, että se olisi tarpeellista. Kun ajattelen vanhempiani…»
Konsuli antoi sanomalehden vaipua polvelleen. Hän otti sikarin suustaan, ja hänen silmiinsä ilmestyi valpas ilme, sillä oli kysymys rahan menosta.
»Rakas, kunnioitettu vaimoni», sanoi hän vitkaan, sillä hänen täytyi ensin miettiä valmiiksi vastaväitteensä. »Miespalvelijaa? Mehän olemme pitäneet vanhempiemme kuoltua kaikki kolme palvelustyttöä talossa, mamsseli Jungmannia lukuunottamatta, ja minusta tuntuu…»
»Meidän talomme on niin suuri, Jean, että se on aivan onnetonta! Minun on usein sanottava: 'Lina, menepäs takarakennukseen, sitä ei ole pitkään aikaan siivottu! Mutta en tahtoisi rasittaa palvelijoitamme, heillä on jo yllin kyllin tekemistä etupuolen kunnossa pitämisessä… Maalta voisi saada jonkun vaatimattoman kelpo miehen… Nytpä muistan, Jean, että Louise Möllendorf panee pois Antoninsa; olen nähnyt hänen tarjoilevan varmasti ja taitavasti…»
»En voi kieltää», virkkoi konsuli liikahdellen hieman kiusaantuneesti paikallaan, »ettei tuo ajatus miellytä minua. Emme käy nykyään pidoissa, emmekä itse ole pitäneet sellaisia…»
»Niin, niin. Mutta käyhän meillä silti vieraita useinkin, eikä se ole minun syyni, rakas Jean, vaikka iloitsenkin siitä suuresti, kuten tiedät. Tulee joku sinun kaukainen liikeystäväsi, sinä kutsut hänet aterialle, hän ei ole vielä tilannut yösijaa majatalossa, ja sinä pyydät hänet meille. Sitten saattaa tulla joku lähetyssaarnaaja, joka jää meille viikoksi… Sitä seuraavalla viikolla odotamme pastori Mathiasta Kannstattista… Ja suoraan sanoen, palkathan ovat niin pienet…»
»Mutta niitä on maksettava niin monelle taholle, Bethsy! Meillä on neljä palkollista talossa ja monta miestä liikkeen palveluksessa, minkä sinä nähtävästi unohdat!»
»Eikö meidän todellakaan kannata pitää miespalvelijaa?» kysyi konsulitar katsoen miestään hymyillen pää kallellaan. »Kun ajattelen vanhempieni palveluskuntaa…»
»Vanhempiesi, rakas Bethsy! Mutta oletkohan sinä oikeastaan selvillä meidän asioistamme…»
»En, Jean, minulla ei kai ole aivan selvää käsitystä…»
»Se on pian autettu», sanoi konsuli. Hän asettui mukavampaan asentoon, heitti jalan polvensa yli, veti sauhun sikaristaan ja ryhtyi silmiään sipristäen esittämään laveasti lukuja ja laskelmia…
»Kuulehan nyt: Isälläni oli ennen sisareni naimisiinmenoa pyörein luvuin laskettuna 900 000 markkaa, lukuunottamatta tietysti maaomaisuutta ja liikkeen arvoa. 80 000 meni myötäjäisinä Frankfurtiin ja 100 000 Gottholdille, jäännös tekee 720 000. Sen jälkeen tuli tämän talon osto, johon meni 100 000, kun otetaan lukuun korjaukset ja uudistukset, huolimatta entisen, Alfstrassen varrella sijaitsevan pienen talon tuottamasta tulosta; jälelle jää 620.000. Frankfurtiin maksettiin korvaussummana 25 000: jäännös 595 000, ja sellaiset olisivat asiat olleet isän kuollessa, ellei kaikkia noita menoja olisi tasoittanut vuosien kuluessa saatu 200 000 markan voitto. Kokonaissumma oli siis 795 000. Myöhemmin maksettiin Gottholdille 100 000 ja vielä kerran 267 000 Frankfurtiin; se tekee, kun lasketaan pois parintuhannen markan lahjoitukset, jotka isä oli tehnyt testamentissaan Pyhän-Hengen-Sairaalalle, Kauppiaanleskien-rahastolle j.n.e., noin 420000, eli, sinun myötäjäissummasi mukaanluettuna, 100 000 markkaa enemmän. Sellaiset ovat asiat nykyään pyörein luvuin laskettuina, ellei ota lukuun kaikenlaisia pienempiä heilahteluja omaisuuden arvossa. Emme me ole niin mahdottoman rikkaita, rakas Bethsy, ja sitäpaitsi tulee muistaa, että liike on käynyt pienemmäksi, mutta liikemenot ovat entiset, koska liikkeen laatu ei salli vähentää liikekustannuksia… Oletko voinut seurata?»
Konsulitar nyökkäsi hiukan viivähtäen, käsityö sylissään. »Hyvä on, rakas Jean», sanoi hän, vaikkei hän ollut käsittänyt kaikkea ja vaikka hän ei voinut kuolemakseen ymmärtää, minkä tähden kaikkien noiden suurten lukujen tuli estää häntä miespalvelijan palkkaamisesta.
Konsuli päästi sikarinsa sammumaan, puhalsi savun suustaan päätään taakse taivuttaen ja jatkoi sitten:
»Arvelet, että voimmehan me kerran, sinun rakkaiden vanhempiesi muutettua Jumalan luokse, odottaa vielä melkoisia summia, ja niinhän kyllä on. Mutta kuitenkin… meidän ei pidä tehdä liian varomattomia laskelmia siihen nähden. Tiedän isäsi saaneen kestää Justuksen takia kiusallisia vahinkoja, ikävä kyllä. Justus on erittäin rakastettava ihminen, mutta hän ei ole mikään loistava liikemies, ja hän on myös joutunut kärsimään syyttömästi. Hän on saanut kestää raskaita tappioita ostajapiirissään, liikekapitaalin heikkenemisestä on ollut seurauksena rahan kalleus, ja sinun isäsi on täytynyt useat kerrat auttaa häntä huomattavilla määrillä, jottei kävisi hullusti. Sellainen saattaa uudistua ja uudistuukin, pahasti pelkään, sillä — suo anteeksi Bethsy, että puhun suoraan — tuo iloinen huolettomuus, joka vaikuttaa niin hauskalta isässäsi, jolla ei enää ole mitään tekemistä kauppa-asioiden kanssa, on haitallinen veljesi liikkeenhoidossa… Ymmärrätkö… hän ei ole kyllin varovainen, vaan hiukan liian reima ja pintapuolinen… Muutenhan eivät vanhempasikaan liikaa kitsastele, mikä ilahduttaa minua, vaan elävät sellaista elämää, joka soveltuu heidän asemaansa…»
Konsulitar hymyili ymmärtävästi; hän tunsi miehensä ennakkoluulot heidän sukunsa ylellisyystaipumuksia kohtaan.
»No niin», jatkoi konsuli laskien sikarinpätkän tuhkakuppiin, »minä puolestani toivon pääasiallisesti, että Herra on suova minulle työkykyä, niin että saan Hänen avullaan kohotetuksi liikkeen sen aikaisemmalle tasolle. Toivon, että nyt tunnet paremmin asioittemme tilan, Bethsy —?»
»Täydellisesti, Jean, täydellisesti!» riensi konsulitar vastaamaan, sillä hän jätti tänä iltana miespalvelijan mielestään. »Mutta emmekö mene levolle? On jo niin myöhä…»
Kun konsuli parin päivän perästä palasi hyvällä tuulella konttorista päivällispöytään, päätettiin kuitenkin palkata Möllendorpfin Anton.