KUUDES LUKU.
»Tonyn me lähetämme täysihoitolaan, neiti Weichbrodtin opistoon», sanoi konsuli niin varmasti, että asia oli sillä päätetty.
Kuten jo aikaisemmin on huomautettu, ei hän voinut näet olla yhtä tyytyväinen Tonyyn ja Christianiin kuin Thomakseen, joka eläytyi älykkäästi liikkeen asioihin, ja Klaraan, joka varttui kodin piirissä, sekä Klothilde-parkaan, jonka ruokahalu ei voinut olla herättämättä hyvää tuulta jokaisessa. Mitä Christianiin tulee, oli hänen aikaansaannoksistaan vähäisintä se, että hän sai melkein joka iltapäivä juoda kahvit herra Stengelin luona — vaikka konsulitar, josta tuo jo meni liian pitkälle, eräänä päivänä lähetti herra opettajalle sievän pienen kirjelipun, jossa kutsui tämän luokseen neuvotteluun. Herra Stengel saapui sunnuntaitekotukassaan, korkein kohokaulus kaulassaan, yllään liivit, joissa joka suunnalta törrötti esiin keihäsmäisesti teroitettuja lyijykyniä, ja istui konsulittaren kera maisemahuoneessa, Christianin kuunnellessa salaa keskustelua ruokasalin oven takaa. Tuo mainio kasvattaja ilmitoi mielipiteensä laajasanaisesti, joskin jossakin määrin hämillään, puhui tärkeästä erosta, joka on olemassa »viivan» ja »vaon» välillä, kertoi metsän siimeksestä ja hiililaatikosta, toistaen muuten tämän vierailun aikana lakkaamatta sanoja »jonka johdosta», mikä luultavasti tuntui hänen mielestään parhaiten soveltuvan tähän hienoon ympäristöön. Neljännestunnin kuluttua ilmestyi konsuli ruokasaliin, ajoi pois Christianin ja ilmaisi herra Stengelille mitä syvimmän pahoittelunsa sen johdosta, että hänen poikansa oli antanut tälle aihetta tyytymättömyyteen… »Oi, pyydän, herra konsuli! Oppilas Buddenbrook on teräväpäinen, iloinen veitikka… Jonka johdosta… Vain hieman liian vallaton, jos saan luvan lausua ajatukseni, hm… jonka johdosta…» Konsuli näytteli hänelle kohteliaasti taloa, minkä jälkeen herra Stengel lausui jäähyväiset… Mutta tämä kaikki ei ollut vielä pahinta.
Pahinta oli, että kävi ilmi seuraavaa: Oppilas Christian Buddenbrook oli eräänä iltana saanut luvan mennä erään hyvän ystävänsä kanssa teatteriin, jossa näyteltiin Schillerin »Wilhelm Telliä». Teliin pojan Walterin osaa näytteli muuan nuori neiti, demoiselle Meyer de la Grange, jolla oli eräs omituisuus. Hän käytti nimittäin aina näyttämöllä esiintyessään, sopipa se osaan taikka ei, timanttirintaneulaa, joka tiedettiin oikeaksi, sillä sen oli antanut nuori konsuli Peter Döhlmann, entisen puutavaratukkukauppias Döhlmannin poika Erste Wallstrassen varrelta, Holstentorin luota. Konsuli Peter kuului niihin herroihin, joita kaupungissa nimitettiin »seurasankareiksi» — sellainen oli myös esimerkiksi Justus Kröger — se merkitsi, että hänen elämänsä oli vähän epävakainen. Hän oli naimisissa ja hänellä oli pieni tytärkin, mutta hän oli jo pitemmän aikaa elänyt epäsovussa puolisonsa kanssa ja vietti täydellistä nuorenmiehen elämää. Omaisuus, jonka hän oli perinyt isältään — hän oli jatkavinaan liikettä — oli ollut aika suuri, mutta sanottiin hänen käyttävän jo pääomaa. Hän oleskeli enimmäkseen »klubissa» tai kaupunginkellarissa, jossa hän söi aamiaisen, vetelehti joka aamu neljän aikaan kaduilla ja teki taajoja liikematkoja Hampuriin. Mutta ennen kaikkea hän oli innokas teatterin ystävä, ei ollut poissa yhdestäkään näytännöstä ja henkilökohtaista mielenkiintoa esiintyjä kohtaan. Demoiselle Meyer de la Grange oli viimeinen nuorista taiteilijattarista, joille hän viime vuosina oli lahjoittanut jalokiviä…
Mutta siirtykäämme asiaan. Tuo nuori neiti näytti erittäin viehättävältä Walter Tellinä ja näytteli niin liikuttavasti, — hänellä oli tuossakin osassa timanttirintaneulansa näkyvissä — että oppilas Buddenbrookille nousi vedet silmiin syvästä ihastuksesta ja hän sen johdosta tuli menetelleeksi tavalla, joka osoitti hänen toimineen ylen voimakkaan tunteen johtamana. Eräällä väliajalla osti hän näet teatteria vastapäätä olevasta kukkakaupasta yhdellä markalla 8 1/2 killingillä kukkavihon, jota kantaen tuo neljätoistavuotias naskali suurine nenineen ja pienine, syvällä olevine silmineen marssi näyttämön puolelle, ja koska häntä ei kukaan pidättänyt, kohtasi neiti Meyer de la Grangen erään pukuhuoneen ovella, jossa tämä seisoi jutellen konsuli Peter Döhlmannin kanssa. Konsuli nauroi katketakseen nähdessään Christianin lähestyvän kukkavihko kädessä; mutta uusi »seurasankari» ilmaisi totisena ihailunsa Walter Teliin johdosta sanoen äänellä, joka oli melkein tukahtunut vilpittömästä kunnioituksesta:
»Neiti, te näyttelitte niin hyvin!»
»Katsopas Krischan Buddenbrookia!» huusi konsuli Döhlmann leveällä tavallaan. Mutta neiti Meyer de la Grange kohotti kauniita kulmakarvojaan ja kysyi:
»Konsuli Buddenbrookin poikako?» Minkä jälkeen hän silitti nopeasti uuden ihailijansa poskea.
Tällainen oli se tapahtuma, josta konsuli Döhlmann kertoi samana iltana »klubissa»; asia tuli hirveän nopeasti tunnetuksi kaupungilla ja joutui viimein koulun rehtorinkin korviin. Sitä seurasi uusi neuvottelu konsuli Buddenbrookin huoneessa. Mitenkä tämä sitten suhtautui asiaan? Hän ei ollut enää vihainen, hän oli järkytetty, aivan kuin salaman iskemä… Kerrottuaan konsulittarelle asiasta istui hän melkein murtuneena maisemahuoneessa.
»Ja tämä on meidän poikamme. Sellainen hänestä on tullut…»
»Hyvä Jumala, Jean, sinun isäsi olisi nauranut koko asialle… Ja jos kerrot sen ensi torstaina vanhempieni luona, on se huvittava isää rajattomasti…»
Nyt kavahti konsuli seisoalleen. »Haa! Aivan niin! Se tulee varmasti huvittamaan häntä, Bethsy! Hän on iloitseva siitä, että hänen liikkuva verensä ja paheksuttavat taipumuksensa eivät esiinny ainoastaan Justuksessa, tuossa… seurasankarissa, vaan myöskin hänen tyttärensäpojassa… peijakas, — sinä pakoitat minut lausumaan näin voimakkaan sanan! Hän on käynyt tuota naista tapaamassa! Hän käyttää taskurahansa tuon tyttöletukan hyväksi —! Hän ei itse ymmärrä asiaa, se on totta, mutta taipumukset näkyvät jo! Taipumukset näkyvät!…»
Tämä oli paha tapaus, oli toki. Ja konsuli oli sitä enemmän kiihtynyt, kun ei Tonykaan, kuten sanottu, käyttäytynyt mallikelpoisesti. Tosin hän vuosien kuluessa jätti rauhaan kalpean tanssivan miehen eikä käynyt enää Nukke-Liisan ovella; mutta hän nakkasi yhä päättävämmin niskojaan ja hänessä ilmeni, varsinkin hänen palattuaan kesän jälkeen isovanhempien luota, vahva taipumus kopeuteen ja turhamaisuuteen.
Eräänä päivänä yllätti konsuli hänet surukseen lukemassa Claurensin »Mimiliä» yhdessä mamsseli Jungmannin kanssa: hän selaili kirjaa, oli vaiti ja sulki sen ainiaaksi. Pian tämän jälkeen selvisi, että Tony — Antonie Buddenbrook — oli ollut kävelemässä erään kimnasistin, veljiensä ystävän, kanssa kahdenkesken Burgtorin edustalla. Rouva Stuht, sama, joka seurusteli parhaimmissa piireissä, oli huomannut heidät ja lausunut, ollessaan vaatteen ostossa Möllendorpfilla, että nyt näkyi jo myöskin mamsseli Buddenbrook olevan siinä iässä, jolloin… ja senaattorin rouva oli kertonut tästä konsulille hilpein mielin. Sitten huomattiin myös, että mademoiselle Tony haki ja vei pieniä kirjeitä Burgtorin takana kasvavien vanhojen, onttojen puiden koloihin, kirjeitä, joita sama kimnasisti oli kirjoitellut hänelle taikka hän kimnasistille. Kun tämä oli tullut ilmi, huomattiin tarpeelliseksi panna viisitoistavuotias Tony ankaramman valvonnan alaiseksi ja toimittaa hänet neiti Weichbrodtin omistamaan täysihoitohan Mühlenbrinckin 7:ään.