SEITSEMÄS LUKU.
Therese Weichbrodt oli kyttyräselkäinen, niin kauhean kyttyräselkäinen, ettei hän ollut paljon pöytää korkeampi. Hän oli 41:n vuoden ikäinen, mutta koska hän ei ollut koskaan pannut huomiota ulkonaiseen viehättävyyteen, kulki hän puettuna 60-, 70-vuotiaan tavoin. Hänen harmaiden, täytettyjen korvakiharoittensa päällä oli myssy, jonka vihreät nauhat riippuivat hänen kapeilla lapsen-olkapäillään, eikä hänen köyhässä, mustassa puvussaan ollut milloinkaan nähty minkäänlaista koristusta… lukuunottamatta suurta soikeata porsliinista rintaneulaa, johon oli maalattu hänen äitinsä kuva.
Pienellä neiti Weichbrodtilla oli viisaat, terävät, ruskeat silmät, hienosti kaartuva nenä ja kapeat huulet, jotka hän saattoi puristaa kiinni mitä ankarimmin… Yleensä kuvasti hänen vähäinen olentonsa ja jokainen hänen liikkeensä pontevuutta, joka vaikutti hullunkuriselta, mutta myöskin kunnioitustaherättävältä. Siihen oli osaltaan myös syynä hänen puhetapansa. Hän liikutti puhuessaan vilkkaasti ja sysäyksittäin alaleukaansa, ravisti painokkaasti päätään ja käytti muuten virheetöntä kieltä, lausuen joka konsonantin selvästi, varmasti ja huolellisin korostein. Vokaalien sointua hän jopa liioitteli; hän ei esimerkiksi sanonut »leipäpala», vaan »läipäpala» tai melkein »laipapala», eikä huutanut itsepintaisesti haukuskelevalle koiralleen »Bobby», vaan »Babby». Ja kun hän sanoi jollekin oppilaalle: »Lapsi, älä ole tohma!» napahuttaen samalla koukistetulla etusormellaan kaksi kertaa pöytään, ei se ollut tekemättä vaikutusta. Ja kun mademoiselle Popinet, ranskatar, otti kahvia juotaessa liian paljon sokeria, katsoi neiti Weichbrodt niin merkitsevästi kattoon, rummuttaen sormillaan pöytää ikäänkuin pianoa soittaen, ja sanoi: »Minä ottaisin koko astian!», että mademoiselle Popinet punastui korviaan myöten…
Lapsena — oi hyvä Jumala miten pikkuruikkuiselta hän olikaan mahtanut näyttää lapsena! — oli Therese Weichbrodt nimittänyt itseään »Sesemiksi», ja tuon ristimänimensä väännöksen hän oli säilyttänyt, sallien parhaiden ja ahkerimpien oppilaiden, niin sisä-, kuin ulko-oppilaiden, kutsua häntä siksi. »Sano minua Sesemiksi, lapsi», sanoi hän heti ensi päivänä Tony Buddenbrookille, suudella napsahuttaen tätä kevyesti otsalle… »Minä pidän siitä nimestä.» Hänen vanhemman sisarensa madame Kethelsenin nimi oli Nelly.
Madame Kethelsen, noin 48 vuoden ikäinen nainen, oli jäänyt miehensä kuoltua aivan varattomaksi, asui sisarensa luona pienessä huoneessa toisessa kerroksessa ja söi yhteisessä pöydässä Hän kävi puettuna samoin kuin Sesemi, mutta oli, päinvastoin kuin hänen sisarensa, tavattoman pitkä; hänen laihoissa ranteissaan oli villaiset kalvokkaat. Hän ei ollut opettajatar eikä osannut olla ankara; hänen olemuksensa säteili hyvänsuopuutta ja hiljaista iloa. Jos joku neiti Weichbrodtin hoidokeista oli tehnyt kepposen, purskahti hän hyväntahtoiseen, sydämellisyydessään melkein valittavaan nauruun, kunnes Sesemi kopautti pöytään ja huudahti »Nelly!» niin tuimasti että se kaikui melkein kuin »Nally», jolloin sisar vaikeni arasti.
Madame Kethelsen totteli nuorempaa sisartaan, antautui tämän toruttavaksi kuin lapsi, ja totta puhuen Sesemi halveksi häntä sydämensä pohjasta. Therese Weichbrodt oli lukenut, voipa miltei sanoa oppinut nainen, jonka oli täytynyt kestää pienet vakavat ottelunsa voidakseen säilyttää lapsenuskonsa, uskonnollisuutensa ja luottamuksen siihen, että hän ylhäällä saa kerran korvauksen ankarasta, kieltäymyksellisestä elämästään. Madame Kethelsen sitävastoin oli oppimaton, viaton ja yksinkertainen ihminen. »Nelly on niin hyvä!» sanoi Sesemi. »Hyvä Jumala, hän on aivan kuin lapsi; hän ei ole milloinkaan tuntenut epäilystä, ei milloinkaan taistellut; onnellinen ihminen…» Tämäntapaiset arvostelut sisälsivät yhtä paljon halveksimista kuin kateutta, ja tuo oli heikko, joskin anteeksiannettava puoli Sesemin luonteessa.
Puutarhan ympäröimän tiilisen pienen etukaupunkirakennuksen ensi kerros sijaitsi korkealla, ja siinä olivat opetushuoneet ja ruokasali: toisessa kerroksessa ja ylisillä olivat makuu huoneet. Neiti Weichbrodtin holhokkeja ei ollut monta, sillä täysihoitolaan otettiin vain isompia tyttöjä, eikä siinä ollut ulko-oppilaitakaan varten muuta kuin kolme ensimmäistä luokkaa; Sesemi valvoi myös tarkoin, että hänen taloonsa tuli vain ensiluokkaisten perheiden tyttäriä… Tony Buddenbrook oli, kuten jo mainitsimme, otettu avosylin vastaan; illalliseksi oli Therese tuonut pöytään »bischofia», punaista, imelää punssia, joka juotiin kylmänä ja jonka valmistamisessa hän oli mestari… »Vielä tilkka beschafia?» kysyi hän ravistaen päätään sydämellisesti… ja se kuulosti niin viekoittelevalta, ettei kukaan pannut vastaan.
Neiti Weichbrodt istui kahden sohvatyynyn päällä pöydän yläpäässä ohjaten aterian kulkua toimekkaasti ja valppaasti; hän saattoi oikaista viallisen vartalonsa suoraksi, napauttaa varoittaen pöytään, huudahtaen »Nally!» tai »Babby!» taikka nujertaa m:lle Popinet'n yhdellä ainoalla katseella, jos tämä oli ollut aikeissa siirtää lautaselleen kaiken hyytelön kylmänä syötävän vasikanpaistin ympäriltä. Tonyn paikka oli kahden toisen sisäoppilaan välissä, Armgard von Schillingin, vaalean, rotevan, mecklenburgilaisen tilanomistajan tyttären, ja Gerda Arnoldsenin, joka oli kotoisin Amsterdamista ja oli hienon ja vierasmaalaisen näköinen paksuine kuparinruskeine hiuksineen, lähellä toisiaan olevine ruskeine silmineen ja valkoisine, kauniine, hiukan ylpeine kasvoineen. Häntä vastapäätä lörpötteli ranskatar, joka oli neekerin näköinen ja jolla oli suuret kultaiset korvarenkaat. Pöydän toisessa päässä istui laiha englannitar, miss Brown, joka myös asui talossa.
Tutustuminen kävi pian Sesemin bischofin avulla. M:lle Popinet kertoi, että häntä taas viime yönä oli vaivannut painajainen… Ah, quel horreur! Hän huusi silloin tavallisesti: »Apuu, apuu! Varkaat, varkaat!» säikyttäen kaikki toiset vuoteista. Saatiin myös tietää, ettei Gerda Arnoldsen soittanut pianoa kuten toiset, vaan viulua, ja että hänen isänsä — hänen äitinsä ei ollut enää elossa — oli luvannut hänelle oikean stradivariuksen. Tony ei ollut soitannollinen; vain harva Buddenbrookeista oli. Krögereistä ei kukaan. Hän ei edes osannut koraaleja, joita soitettiin Marian-kirkossa… Oi, Amsterdamin Nieuve Kerkin uruissa oli aivan vox humana, ihmisäänen sointu, joka kuului ihanalta! — Armgard von Schilling taas kertoi kotitalonsa lehmistä.
Armgard oli ensi hetkestä tehnyt syvimmän vaikutuksen Tonyyn, ja tämä oli myös ensimmäinen aatelistyttö, jonka kanssa hän oli joutunut tekemisiin. Mikä onni saada olla nimeltään von Schilling! Tonyn vanhemmat omistivat kaupungin kauneimman vanhan talon, ja hänen isovanhempansa olivat hyvin hienoa väkeä; mutta heidän nimensä oli siitä huolimatta vain »Buddenbrook» ja »Kröger», ja se oli suuri vahinko. Hienon Lebrecht Krögerin tyttärentytär ihaili palavasti Armgardin aateliutta, miettien usein itsekseen, että tuo mainio »von» olisi oikeastaan sopinut paljon paremmin hänelle — sillä Armgard ei, herra paratkoon, edes osannut antaa arvoa onnelleen, vaan kulki pitkä palmikko niskassaan, hyväntahtoinen ilme sinisissä silmissään, puhuen leveää mecklenburgilaista murrettaan ollenkaan ajattelematta koko asiaa; hän ei ollut ensinkään hieno, ei koettanutkaan olla, ei piitannut koko asiasta. Sana »hieno» oli juurtunut hämmästyttävän lujasti Tonyn pieneen päähän, ja hän kohdisti sen nyt tässä suhteessa suurta tunnustusta ansaitsevaan Gerda Arnoldseniin.
Gerda oli hieman erikoinen, hänessä oli jotakin ulkomaalaista ja vierasta; hän tahtoi kammata komean punaisen tukkansa, Sesemin vastalauseesta huolimatta, hiukan silmiinpistävällä tavalla, ja monesta hän oli olevinaan viulunsoitostaankin — huomattakoon, että tuo sana merkitsi sangen voimakasta paheksumista. Mutta siinä asiassa täytyi jokaisen kuitenkin yhtyä Tony Buddenbrookiin, että hän oli hieno tyttö. Hänen iässään harvinainen ruumiillinen kypsyys, hänen tottumuksensa, hänen kapineensa kaikki oli hienoa: esimerkiksi norsunluiset pariisilaiset pukupöytätarpeet, joille Tony tiesi antaa arvoa, koska hänenkin kodissaan oli kaikenlaisia pariisilaisia kapineita, joita hänen vanhempansa tai isovanhempansa olivat tuoneet mukanaan ja joita he pitivät hyvin suuressa kunniassa.
Nuo kolme tyttöä solmivat nopeasti ystävyysliiton, he olivat samalla opetusluokalla ja asuivat kaikki kolme yläkerroksen suurimmassa makuuhuoneessa. Miten hauskoja ja miellyttäviä hetkiä olivatkaan riisuutumishetket illalla kello kymmenen nukkumaan ruvetessa, kun sai puhella keskenään mielin määrin — tosin vain puoliääneen, sillä viereisessä huoneessa alkoi m:lle Popinet uneksia varkaista… Hän nukkui pienen Eva Ewersin, erään hampurittaren kanssa, jonka isä, muuan taiteentuntija ja kokoilija, oli muuttanut Müncheniin.
Ruskearaitaiset käärekaihtimet olivat suljetut, matala punakupuinen lamppu paloi pöydällä, vieno orvokin ja puhtaiden liinavaatteiden tuoksu täytti ilman, ja huoneessa vallitsi epämääräinen uupumuksen, suruttomuuden ja haaveilun tunnelma.
»Voi hyvä Jumala», sanoi Armgard, joka istui puoleksi riisuutuneena vuoteensa reunalla, »miten laajasti tohtori Neumann puhuu! Tulee luokkaan, asettuu pöydän viereen ja puhuu loppumattomiin Racinesta…»
»Hänellä on kaunis korkea otsa», huomautti Gerda kammaten hiuksiaan ikkunain välisen peilin edessä kahden kynttilän valossa.
»Niin on», vastasi Armgard nopeasti.
»Ja sinä rupesit puhumaan hänestä vain siksi, Armgard, että saisit kuulla hänestä lisää, sillä sinä katselet häntä lakkaamatta sinisillä silmilläsi aivan kuin…»
»Rakastatko sinä häntä?» kysyi Tony. »Minä en saa kengännauhaani auki millään, hyvä Gerda, etkö auttaisi… sillä lailla, hyvä on! Rakastatko sinä häntä, Armgard? Ota hänet, niin teet hyvät kaupat. Hänestä tulee varmasti kimnaasin opettaja.»
»Hyi, kuinka te olette inhoittavia. En rakasta häntä yhtään. Enkä minä mene naimisiin minkään opettajan, vaan jonkun tilanomistajan kanssa…»
»Aatelisenko?» Tony antoi kädessään olevan sukan vaipua alas ja katsoi miettivästi Armgardiin.
»Sitä minä en vielä tiedä; mutta suuri maatila hänellä pitää olla… Voi, kuinka se tulee olemaan hauskaa, lapsukaiset! Minä nousen ylös kello viideltä ja ryhdyn taloustoimiin…» Hän veti peiton ylleen ja katsoi uneksien kattoon.
»Hän näkee sielunsa silmillä viisisataa lehmää», vakuutti Gerda tarkastaen ystävätärtään peilistä.
Tony ei ollut vielä valmis, mutta hän antoi päänsä vaipua tyynyille, kietoi kätensä niskan alle ristiin ja tarkasti nyt vuorostaan miettivästi kattoa.
»Minä menen tietysti naimisiin jonkun kauppiaan kanssa», sanoi hän. »Hänellä pitää tietysti olla hyvin paljon rahaa, että voimme elää hienosti; siten, että se soveltuu yhteen sukuni ja nimemme kanssa,» lisäsi hän vakavasti. »Saattepa nähdä, että niin käy.»
Gerda oli lopettanut yökampauksensa ja puhdisti nyt leveitä valkoisia hampaitaan, käyttäen tässä toimessa apunaan norsunluista käsipeiliä.
»Minä en luultavasti mene ollenkaan naimisiin», sanoi hän hiukan vaivaloisesti, sillä piparmynttijauhe haittasi puhetta. »En ymmärrä miksi menisin. Minulla ei ole minkäänlaista halua siihen. Minä lähden Amsterdamiin, jossa soitan duettoja isän kanssa, ja asetun myöhemmin naimisissa olevan sisareni luo…»
»Mikä vahinko!» huudahti Tony vilkkaasti. »Mikä vahinko, Gerda! Sinun pitäisi mennä naimisiin täällä ja jäädä tänne iäksi… Kuule, sinä voisit esimerkiksi ottaa jommankumman minun veljistäni…»
»Senkö, jolla on niin pitkä nenä?» kysyi Gerda vetäen haukotuksen, joka päättyi pieneen, siroon, huolimattomaan huoahdukseen; tätä tehdessään hän piti käsipeiliä suunsa edessä.
»Sama se kumman heistä… Hyvänen aika, miten komeaksi te laittaisitte kaiken! Teidän pitäisi antaa Jakobsin sisustaa asuntonne, Jakobsin, joka asuu Fischstrassen varrella, sillä hänellä on hyvä maku. Ja minä tulisin joka päivä vierailulle…»
Mutta nyt kuului m:lle Popinet'n ääni seinän takaa:
»Ah! voyons, mesdames! sänkyyn, s'il vous plait! Ette te tänä iltana enää mene naimisiin!»
Pyhäpäivät ja lomat vietti Tony kuitenkin Mengstrassen varrella tai isovanhempiensa luona maalla. Mikä onni, kun pääsiäissunnuntaina sattui olemaan kaunis ilma, niin että sai etsiä pääsiäismunia ja marsipaanijäniksiä Krögerien äärettömän suuresta puutarhasta! Mikä ihana aika meren rannalla, kun sai asua kylpylaitoksella, syödä à la table d'hôte, uida ja ratsastaa aasilla! Muutamia laajempia matkoja tehtiin myös parina vuonna, konsulin solmittua onnistuneita kauppasopimuksia. Miten verrattoman hauska olikaan joulu-ilta kolminkertaisine viettoineen: ensin kotona, sitten isovanhempien luona ja viimein Sesemin talossa, jossa tuona iltana bischof valui virtoina… Ihaninta oli kuitenkin joulunvietto kotona, sillä konsuli pani painoa siihen, että pyhä joulujuhla muodostui siunatuksi, loistavaksi ja tunnelmalliseksi. Kun istuttiin hartain juhlamielin maisemahuoneessa, palvelijoiden ja kaikenlaisten vanhojen köyhien ihmisten tungeksiessa pylväikössä, jossa konsuli kävi puristamassa heidän vilusta sinisiä käsiään, kajahteli äkkiä ulkoa neliääninen laulu, Marian-kirkon kuoripoikain laulu; aivan sydän alkoi tykkiä, niin juhlallista se oli. Sitten luki konsulitar vanhasta perheraamatusta, jonka kirjaimet olivat mahdottoman suuria, hitaasti joulutekstin, kuusenhajun tunkeutuessa valkoisen, korkean kaksoisoven raoista. Kun ulkoa oli kajahtanut vielä yksi laulu, viritettiin yhteisesti »Joulupuu on rakennettu» ja astuttiin juhlallisesti pylväikön kautta saliin, suureen avaraan saliin, jonka seinäpapereissa oli veistokuvahahmoja ja joissa valkoisin liljoin koristettu joulupuu seisoi välkkyvänä, kynttilöistä säteilevänä ja tuoksuvana, joulupöydän ulottuessa ikkunoiden luota ovelle asti. Mutta ulkona, jäätyneillä, lumisilla kaduilla väänsivät italialaiset posetiivinsoittajat soittimiaan, ja torilta kuului joulumarkkinain melu. Pientä Klaraa lukuunottamatta saivat lapsetkin ottaa osaa myöhäiseen ateriaan, jossa ei säästetty karppeja eikä täytettyjä kalkkunoita…
Mainittakoon vielä, että Tony noina vuosina kävi kahdella mecklenburgilaisella maatilalla. Pari kesäistä viikkoa vietti hän ystävättärensä Armgardin kera herra von Schillingin kartanossa, joka sijaitsi merenrannalla vastapäätä Travemündeä, lahden toisella puolen. Ja toisen kerran matkusti hän serkkunsa Thildan kanssa tämän isän, herra Bernhard Buddenbrookin hoitamalle maatilalle. Tuon tilan nimi oli »Ungnade», eikä se tuottanut yhtään helleriä voittoa; mutta lomanviettopaikkana se kyllä meni mukiin.
Niin kuluivat vuodet toinen toisensa jälkeen, ja Tonyn nuoruus oli aika onnellinen.