YHDEKSÄS LUKU.
Oli päivä marraskuun lopulla, kylmä syyspäivä pilvisine taivaineen, joka melkein jo ennusti lumen tuloa, ja sakeine sumuhattaroineen, joiden välistä aurinko joskus pääsi pilkistämään esiin — sellainen päivä, jolloin pureva koillistuuli vinkui satamakaupungin jykevien kirkkojen nurkissa ja jolloin helposti voi saada keuhkotulehduksen.
Kun konsuli Thomas Buddenbrook astui keskipäivän aikaan, »aamiaishuoneeseen», tapasi hän äitinsä kumartuneena pöydän ääreen silmälasit nenällä.
»Tom», sanoi konsulitar katsahtaen häneen ja pitäen paperia molemmin käsin syrjässä ikäänkuin tahtoen sen peittää… »Älä säikähdä… on tapahtunut ikävää… En käsitä… Se on Berliinistä… On täytynyt tapahtua jotakin…»
»Kerro!» sanoi Thomas lyhyesti. Hän kalpeni ja hänen ohimolihaksensa liikahtivat, sillä hän puri hampaat yhteen. Sitten hän ojensi hyvin päättävästi kätensä kuin sanoakseen: »Pian, pian, asiaan, ei mitään valmisteluja!»
Seisoaltaan luki hän paperin kohottaen toista vaaleaa kulmaansa ja vetäen hitaasti pitkien viiksiensä päitä sormiensa lomitse. Se oli sähkösanoma, joka kuului: »Älkää säikähtäkö. Palaan ensi tilassa Erikan kanssa. Kaikki on lopussa. Onneton Antonienne.»
»Ensi tilassa… ensi tilassa», sanoi hän kiihtyneenä katsoen konsulittareen ja pudistaen päätään. »Mitä merkitsee ensi tilassa…»
Se on vain sellainen puhetapa, Toni, ei se merkitse mitään. Hän tarkoittaa »heti» tai jotakin sen tapaista…
»Ja Berliinistä? Mitä tekemistä hänellä on Berliinissä? Miten hän on tullut Berliiniin?»
»En tiedä, Toni, en ymmärrä sitä vielä; tämä tuli kymmenen minuuttia sitten. Mutta on täytynyt tapahtua jotakin, meidän täytyy odottaa, kunnes saamme tietää mitä se on. Jumala suokoon, että kaikki kääntyisi hyväksi. Istu, poikani, käy syömään.»
Thomas istuutui ja kaatoi koneellisesti portteria paksuun korkeaan lasiin.
»Kaikki on lopussa», toisti hän. Ja sitten: »'Antonie'. —
Lapsellisuuksia…»
Sen jälkeen hän söi ja joi vaieten.
Hetken kuluttua uskalsi konsulitar huomauttaa: »Voisikohan asia koskea
Permanederia, mitä luulet, Tom?»
Thomas kohautti olkapäitään, katsettaan nostamatta.
Ulosmennessään, seisoessaan käsi ovenrivassa, sanoi hän: »Niin, äiti, meidän täytyy odottaa. Koska hän luultavasti ei aio hyökätä taloon myöhään yöllä, tapahtuu se kai huomisen päivän kuluessa. Ilmoittakaa minulle…»
Konsulitar odotti tunnin toisensa jälkeen. Hän nukkui hyvin huonosti yöllä, soitti luokseen Ida Jungmannin, joka nyt nukkui välikerroksen viimeisessä huoneessa hänen huoneensa vieressä, antoi tämän valmistaa sokerivettä ja istui pitkän aikaa käsityötä tehden vuoteessaan. Seuraava aamu kului myös huolestuneen jännityksen vallassa. Aamiaisella sanoi konsuli, että jos Tony tulisi, saattoi hän tulla vain Büchenistä tulevalla junalla kello kolme ja kolmekymmentäkolme iltapäivällä. Sanottuun aikaan istui konsulitar »maisemahuoneessa» ikkunan luona koettaen lukea kirjaa, jonka mustissa nahkakansissa oli kultainen palmun oksa.
Oli samanlainen päivä kuin eilen: kylmä, sumuinen ja tuulinen; kirkkaan takorautaisen uuninristikon takana räiskyi tuli. Vanha rouva rupesi vapisemaan ja katsoi ulos joka kerran kun kuului pyörien rätinää. Ja sitten tasan kello neljä, kun hän ei enää ajatellut koko asiaa, vaan oli melkein unohtanut tyttärensä, syntyi talon edustalla liikettä… Hän kääntyi äkkiä ikkunaan päin, pyyhki pitsinenäliinallaan huurun ikkunasta, näki, että alhaalla seisoivat vaunut, ja kuuli samassa jo ääntä portaista. Hän tarttui tuolin käsipuihin noustakseen ylös, mutta muutti mieltä, vaipui takaisin ja käänsi melkein luotaantyöntävän näköisenä päänsä tytärtään kohti, joka tuli sisään syöksyen, Erika Grünlichin jäädessä seisomaan Ida Jungmannin kanssa ovelle.
Rouva Permaneder oli puettu turkisreunaiseen kauhtanaan ja pitkulaiseen huopahattuun, jossa oli harso. Hän oli kalpea ja rasittuneen näköinen, hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen ylähuulensa vapisi, kuten ennen lapsena hänen itkiessään. Hän kohotti käsivartensa, antoi niiden taas vaipua ja luhistui sitten polvilleen äitinsä eteen kätkien kasvonsa vanhan rouvan liepeisiin ja alkaen katkerasti itkeä. Tämä kaikki vaikutti siltä kuin olisi hän tullut yhteen hengenvetoon Münchenistä — ja saavuttanut vihdoin pakonsa päätekohdan viimeisin voimin, pelastuneena. Konsulitar oli hetken aikaa vaiti.
»Tony!» sanoi hän sitten lempeästi nuhdellen, veti varovasti esiin pitkän neulan, joka kiinnitti rouva Permanederin hatun hiuksiin, laski hatun ikkunalaudalle ja silitti hellästi ja rauhoittaen tyttärensä paksua, vaaleanruskeata tukkaa.
»Mikä sinun on?… Mitä on tapahtunut, lapseni?»
Mutta nyt häneltä vaadittiin kärsivällisyyttä, sillä kesti jotakuinkin kauan ennenkuin tuohon kysymykseen tuli vastaus.
»Äiti», sai rouva Permaneder sanotuksi… »Äiti!» Mutta siihen sekin katkesi.
Konsulitar kohotti päänsä lasiovea kohti ja kietoen toisen kätensä tyttärensä ympärille ojensi hän toisen tyttärentytärtään kohti, joka seisoi hämillään ovella, etusormi huulella.
»Tule tänne lapsi; tule sanomaan päivää. Sinusta on tullut iso tyttö ja sinä olet terveen näköinen, Jumalan kiitos. Miten vanha sinä nyt oletkaan, Erika?»
»Kolmentoista, isoäiti…»
»Hyvänen aika! Iso neiti…»
Ja hän suuteli Tonyn pään yli pikku tyttöä ja sanoi sitten: »Mene Idan kanssa yläkertaan, lapseni, pian rupeamme syömään. Me puhelemme nyt ensin äidin kanssa.»
He jäivät kahden.
»No, rakas Tony! Etkö voisi lakata itkemästä. Kun Jumala lähettää meille koettelemuksen, on meidän kestettävä se tyynin mielin. Kanna ristisi, on sanottu… Mutta etkö sinäkin tahdo ensin mennä ylös, levätä vähän, virkistyä ja sitten tulla alas? Hyvä Idamme on laittanut kuntoon sinun huoneesi… Kiitän sähkösanomasta. Se säikäytti meidät pahanpäiväisesti…» Hän keskeytti puheensa, sillä hänen helmoistaan kuului väristen ja tukahtuneesti: »Hän on kelvoton mies… kelvoton… kelvoton mies…»
Rouva Permaneder ei päässyt eroon tuosta voimakkaasta sanasta. Se näytti täyttävän koko hänen olemuksensa. Hän painoi kasvonsa entistä lujemmin konsulittaren helmaan ja puristi tuolilla olevan kätensä nyrkkiin.
»Tarkoitatko sillä miestäsi, rakas lapsi?» kysyi vanha rouva pienen vaitiolon jälkeen. »Minun ei pitäisi ajatella näin, tiedän sen, mutta en voi ajatella muuta, Tony. Onko Permaneder tehnyt sinulle pahaa? Onko sinulla valittamista?»
»Babett…!» nyyhkytti rouva Permaneder… »Babett…!»
»Babette?» toisti konsulitar kysyvästi… Sitten hän nojautui taapäin, ja hänen vaaleat silmänsä harhailivat ympäri huonetta. Nyt hän tiesi mistä oli kysymys. Syntyi vaitiolo, jonka keskeyttivät vain Tonyn yhä harvemmat nyyhkytykset.
»Tony», sanoi konsulitar hetken kuluttua, »huomaan, että sinulla on todellakin huolen aihetta… valituksen syytä… Mutta oliko tarpeellista ilmaista tuo valitus näin kiihkeästi? Oliko matka Münchenistä tänne välttämätön, lisäksi Erikan kanssa? Ihmiset, jotka ovat meitä kahta ymmärtämättömämmät, voivat luulla, ettet sinä aio koskaan palata miehesi luo…?»
»En minä aiokaan!… En koskaan…!» huusi rouva Permaneder kohottaen äkkiä päänsä, katsoen hurjistuneesti äitiinsä itkettyneillä silmillään ja painaen taas yhtä nopeasti päänsä alas tämän helmoihin. Konsulitar ei ollut kuulevinaan tuota huudahdusta.
»— Mutta mikä on tehty, se on tehty», jatkoi hän äänekkäämmin, kääntäen hitaasti päätään… »Ja nyt sinä voit keventää sydämesi ja kertoa minulle kaiken. Saamme sitten nähdä mitä rakkaus, anteeksianto ja viisaus voivat aikaansaada asian parantamiseksi.»
»En koskaan!» sanoi Tony uudestaan. »En koskaan!» Mutta sitten hän alkoi kertoa. Ja vaikka kaikesta ei voinut saada selvää, koska hän puhui konsulittaren avaran villapuvun laskoksiin ja koska hänen sanansa tulivat sysäyksittäin, äärimmäisen vihan huudahdusten keskeyttäminä, ymmärsi konsulitar kuitenkin, asian laidan olleen tällaisen:
Kuluvan kuukauden 24:n ja 25:n päivän välisenä yönä keskiyön aikaan oli madame Permaneder, jolla päivällä oli ollut vatsahermohäiriöitä ja joka oli mennyt hyvin myöhään levolle, herännyt keveästä unesta. Syy siihen oli portaista kuuluva jatkuva melu, hillitty, salaperäinen melu, jonka synnytti portaiden narina, yskivä naurunkikatus, tukahtuneet torjuvat sanat ja merkilliset ähkyvät ja korisevat äänet… Ei saattanut olla hetkeäkään epätietoinen tuon nielun laadusta. Rouva Permaneder oli tuskin unenpöpperöstä selvittyään ymmärtänyt asian, tuntenut veren pakenevan poskiltaan ja syöksähtävän sydämeen, joka puristui kokoon ja alkoi lyödä raskaasti ja ahdistavasti.
Pitkän, julman minuutin oli hän maannut kuin tajuttomana ja halvattuna paikallaan, mutta kun ei tuo häpeällinen melu lakannut, oli hän sytyttänyt kynttilän vapisevin käsin, noussut epätoivon, inhon ja suuttumuksen valtaamana vuoteestaan, temmannut oven auki ja mennyt kynttilä kädessä, paljaat tohvelit jalassa portaiden läheisyyteen, noiden »taivaanportaiden», jotka johtivat kadulta suoraan ensimmäiseen kerrokseen. Ja siellä, taivaanportaiden ylimmillä askelmilla, oli hän nähnyt omin silmin kohtauksen, jonka hän jo edeltäpäin makuuhuoneessa maatessaan oli aavistanut kuunnellessaan tuota epäilemätöntä melua kauhun laajentamin silmin… Se oli ollut painiskelua, luvatonta, epäsiveellistä vääntelehtimistä keittäjätär Babetten ja herra Permanederin välillä. Tyttö, jolla oli avainkimppu ja kynttilä kädessä, sillä hänellä oli myöhäisestä ajasta huolimatta ollut jotakin toimittamista talossa, oli rimpuillut sinne tänne koettaen vastustaa talon herraa, joka, lakki takaraivolla, oli pitänyt häntä syleilyssään koettaen painaa hylkeenviiksensä hänen kasvoihinsa, mikä pari kertaa onnistuikin… Antonien ilmestyessä oli Babette huutanut: »Jesses, Maria. Joseph!» jonka herra Permaneder oli toistanut päästäen tytön irti — ja samassa kun tyttö oli hävinnyt, oli mies, käsivarret, pää ja hylkeen viikset riippuen seisonut vaimonsa edessä höpisten järjettömästi: »Mikä jahti!… Voi sun vietävä!»…
Kun vaimo viimein rohkeni nostaa katseensa, ei hän ollut enää näkyvissä. Mutta makuukamarissa mies oli löytänyt vaimonsa puoleksi istuvassa, puoleksi makaavassa asennossa vuoteella ja kuullut tämän hokevan epätoivoisesti nyyhkyttäen: »häpeä, häpeä». Hän oli jäänyt velttona oven suuhun, nojaten sen pieleen, nytkäytellyt hartioitaan eteenpäin kuin töytäistäkseen Tonya rauhoittavasti kylkeen ja sanonut: »Mitä joutavia! Äh, mitä joutavia, Tonerl! Näetkös, Ramsaun Franzl vietti nimipäiviä… ja me oltiin kaikki vähän humalassa… Mutta hänestä leviävä väkevä alkoholin haju oli saanut Tonyn inhon kohoamaan huippuunsa. Hän ei enää nyyhkinyt, hän ei ollut enää heikko ja neuvoton, vaan oli koko luontonsa voimalla ja epätoivon vimmalla syytänyt miehensä silmille inhonsa, syvimmän halveksumisensa… Herra Permaneder ei ollut jäänyt sanattomaksi. Hänen päänsä oli ollut kuuma, sillä hän ei ollut kallistanut ystävänsä Ramsaun Franzl'in kunniaksi vain monta 'kannua' olutta, vaan juonut samppanjaakin, ja maksoi nyt takaisin vihasta puhkuen. Siitä oli syntynyt metakka, ja se oli paljon hirveämpi sitä kohtausta, joka oli syntynyt silloin, kun herra Permaneder oli ilmoittanut tahtovansa asettua liiketoimista rauhaan. Rouva Antonie oli kääräissyt kokoon vaatteensa ja vetäytynyt arkihuoneeseen… Mutta hänen jälkeensä oli kaikunut sana, sana, jota hän ei tahtonut toistaa, joka ei milloinkaan ollut tuleva hänen huuliensa yli, sana… sana…»
Tämä oli sen tunnustuksen pääsisältö, jonka rouva Permaneder purki äitinsä helmoihin. Mutta tuota »sanaa», »sanaa», joka oli juuttunut hänen sisimpäänsä tuona kauhun yönä, ei hän voinut unohtaa enempää kuin myöskään toistaa, ei vaikka mikä olisi ollut, vakuutti hän inttäen, vaikka konsulitar ei edes koettanut pakottaa häntä ilmaisemaan sitä, huojutti vain hitaasti ja miettivästi päätään katsoen alas Tonyn kauniiseen ruskeaan tukkaan.
»Vai niin», hän sanoi, »minun on täytynyt kuulla ikäviä asioita, Tony. Ja ymmärrän kaiken aivan hyvin, pikku tyttö-parkani, sillä minä en ole ainoastaan sinun äitisi, vaan myös nainen kuten sinä… Huomaan nyt, kuinka oikeutettu sinun tuskasi on, kuinka suuresti miehesi on hetken heikkoudessa unohtanut velvollisuutensa sinua kohtaan…»
»Hetken heikkoudessa?» huusi Tony. Hän hypähti pystyyn, astui pari askelta taaksepäin ja kuivasi kuumeisesti silmiään. »Sanoitko: hetken heikkoudessa, äiti?… Hän on unohtanut kaiken, mitä hän on velkaa meidän nimellemme… hän ei ole ymmärtänyt sitä alusta alkaenkaan! Onko sellainen mikään mies joka asettuu laiskuuteen saatuaan haltuunsa vaimonsa omaisuuden! Onko se mies, jolla ei ole kunnianhimoa, pyrkimystä, päämäärää, jonka suonissa ei juokse veri, vaan paksu mallas- ja humalapuuro… niin, se on aivan varma!… ja joka sen lisäksi antautuu sellaisiin alhaisuuksiin kuin hänen kohtauksensa Babetten kanssa oli ja joka voi kehnouttaan moitittaessa sanoa sanan… sanan…»
Hän oli taas muistanut tuon sanan, jota hän ei tahtonut toistaa. Mutta äkkiä hän astui askeleen eteenpäin ja sanoi odottamattoman rauhallisella ja ihailevalla äänellä: »Miten sievä. Mistä tuo on tullut?»
Hän osoitti leuallaan pientä punottua koppaa, atlassinauhoin koristettua asetinta, jossa konsulitar viime aikoina oli säilyttänyt käsitöitään.
»Olen hankkinut sen», vastasi vanha rouva, »tarvitsen sellaista.»
»Se on hieno!…» sanoi Tony katsellen asetinta kallella päin. Konsulitarkin antoi katseensa viipyä siinä, mutta huomaamattaan, syviin ajatuksiin vaipuneena.
»No, rakas Tony», sanoi hän viimein ojentaen vielä kerran kätensä tytärtään kohti, »olkootpa asiat miten hyvänsä, sinä olet kotona ja olet sydämellisesti tervetullut, lapseni. Tyynin mielin on helpompi puhua asioista… Riisu päällysvaatteet, mene huoneeseesi ja ole rauhallinen… Ida?!» huusi hän ääntään korottaen ruokasaliin. »Katso, että madame Permanederille ja Erikalle katetaan paikka pöydässä, ole hyvä!»