KYMMENES LUKU.
Tony oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa heti aterian jälkeen, sillä ruokaillessa oli konsulitar vahvistanut todeksi hänen otaksumansa, että Thomas tiesi hänen tulostaan… eikä hän tuntunut erittäin palavasti haluavan tavata veljeään.
Kello kuusi iltapäivällä tuli konsuli taloon. Hän lähti maisemahuoneeseen, jossa hänellä oli pitkä neuvottelu äitinsä kanssa.
»Missä tilassa hän on?» hän kysyi. »Miten hän käyttäytyy?»
»Voi, Tom, minä luulen, ettei hän suostu sovintoon… Hyvä Jumala, hän on niin kovin kiihtynyt… Ja sitten se sana… kunpa minä tietäisin sen sanan, jonka hänen miehensä on sanonut…»
»Minä menen hänen luokseen.»
»Tee se, Tom. Mutta koputa hiljaa, ettei hän pelästy, ja ole tyyni, kuuletko! Hänen hermonsa ovat epäkunnossa… Hän ei ole syönyt juuri mitään… Vatsa on taaskin levoton… Rauhoita häntä.»
Thomas meni toiseen kerrokseen, astuen tavallisuuden mukaan vain joka toiselle portaalle, ja punoi miettivästi viiksiään. Mutta ovea kolkuttaessa hänen kasvonsa kirkastuivat, sillä hän oli päättänyt suhtautua asiaan humoristisesti niin kauan kuin mahdollista.
Hän aukaisi oven kuultuaan sisältä kärsivän »sisään»-huudon ja löysi rouva Permanederin makaamassa täysissä vaatteissa vuoteella, jonka verhot olivat työnnetyt syrjään, höyhenhuisku selän takana ja vatsatippapullo vieressä yöpöydällä. Hän kääntyi hiukan, nojasi päätään käteen ja katsoi Thomakseen nyrpeästi hymyillen. Veli kumarsi hyvin syvään tehden kädellään laajan, kohteliaan liikkeen.
»Armollinen rouva… Mikä suo meille kunnian vastaanottaa pääkaupunkilaisvieraita…»
»Anna minulle suukko, Tom», sanoi Tony kohoten vuoteelta, tarjosi poskensa ja painui sitten jälleen makaamaan. »Hyvää päivää, poikaseni! Olet aivan samanlainen kuin viimeksi Münchenissä käydessäsi!»
»No, siitä sinä et taida voida sanoa mitään, rakas ystävä, näin suljettujen uutimien takana. Eikä sinun olisi tarvinnut sanoa minulle tuota kohteliaisuutta, joka tietysti tulee sinun osallesi…»
Thomas oli, pitäen sisarensa kättä omassaan, vetänyt tuolin vuoteen viereen ja käynyt istumaan. — »Sillä kuten sanottu: sinä ja Klothilde…»
»Hyi, Tom!… Mitä Thildalle kuuluu?»
»Hyvää, luonnollisesti! Madame Krauseminz pitää huolta hänestä ja ruokkii häntä niin, ettei hän kuole nälkään, josta huolimatta hän ahtaa itseensä ruokaa torstaisin aivan kuin koko seuraavan viikon varalta…»
Tony nauroi niin sydämellisesti, ettei Tom ollut kuullut hänen nauravan siten pitkiin aikoihin, mutta se päättyi huokaukseen ja hän kysyi: »Entä miten käyvät kauppahuoneen asiat?»
»Siinähän ne menevät. Täytyy olla tyytyväinen…»
»Jumalan kiitos, että täällä edes ovat asiat hyvin. En ole oikeastaan ollenkaan leikinlaskutuulella…»
»Sepä vahinko. Hyvä tuuli täytyy ihmisen säilyttää, oli miten oli.»
»Minulta se on loppunut, Tom. — Tiedätkö kaiken?»
»Tiedätkö kaiken…!» toisti Thomas päästäen hänen kätensä ja työntäen tuolin äkkiliikkeellä taapäin. »Taivaan Jumala, kuinka se kuuluu juhlalliselta! 'Kaiken!' Kuinka paljon tuo sana 'kaiken' sisältää. 'Mun rakkautein ja tuskain' niinhän? Kuulehan nyt…»
Tony oli vaiti. Hän loi veljeensä hämmästyneen ja syvästi loukkaantuneen katseen.
»Tuota ilmettä minä olen odottanutkin», sanoi Thomas, »sillä ilman tuota ilmettä sinä et olisi täällä. Mutta salli minun, hyvä Tony, ottaa asia yhtä kevyesti kuin sinä otat sen raskaasti, niin saat nähdä, että me täydennämme toisemme erinomaisesti…»
»Raskaasti, Thomas, raskaasti…?»
»Niin. Hyvänen aika, älkäämme näytelkö murhenäytelmää! Puhukaamme hiukan vaatimattomammin, älkäämme käyttäkö sellaisia sanoja kuin 'kaikki on lopussa', ja 'onneton Antonienne'! Ymmärrä minut oikein, Tony. Tiedät, ettei kukaan iloitse sinun tulostasi niinkuin minä. Olen jo kauan toivonut, että sinä tulisit kotona käymään, ilman miestäsi, niin että me kerran taas saisimme istua aivan en famille. Mutta se, että sinä tulet nyt ja näin, se on suuri tyhmyys, pardon, hyvä lapsi!… Niin… anna minun puhua loppuun! — Permaneder on käyttäytynyt hyvin moitittavasti, se on totta, ja minä olen myös puolestani antava hänen tietää asiasta, siitä voit olla varma…»
»Sen, miten hän on käyttäytynyt», keskeytti hänet Tony kohoten taas ylemmäksi ja pannen käden rinnalleen, »olen minä jo antanut hänen tietää liiankin hyvin! Ja enempiä neuvotteluja pidän minä hienotunteisuuteni kannalta mahdottomina!» Tämän sanottuaan hän painui taas vuoteelle ja katsoi ankarin ja liikkumattomin silmin kattoon.
Thomas lysähti kokoon aivan kuin hänen sanojensa vaikutuksesta ja katsoi hymyillen alas.
»No, minä en siis kirjoita hänelle karkeata kirjettä. Kuten itse tahdot. Sehän on sinun asiasi, ja riittää, kun itse väännät hänen päänsä paikoilleen. Hänen vaimonaan se onkin sinun tehtäväsi. Mutta tarkkaan katsoen on hänen puolellaankin lieventäviä asianhaaroja. Ystävä viettää nimipäiviään, hän joutuu juhlatuulelle, saapuu hiukan liian iloisena kotiin ja tekee itsensä syypääksi pieneen sopimattomaan hairahdukseen, syrjähyppäykseen…»
»Thomas», sanoi Tony, »minä en ymmärrä sinua. En ymmärrä sitä tapaa, jolla sinä puhut! Sinä… Sinä, jolla on periaatteita… Mutta sinä et nähnyt häntä! Miten hän piteli Babettea juovuspäissään, minkä näköinen hän oli…»
»Luultavasti hyvinkin hullunkurinen. Mutta siinähän se vika juuri on, Tony, ettet sinä ota asiaa tarpeeksi hullunkuriselta kannalta, mihin sinun vatsasi on syypää. Olet tavannut miehesi heikkona, nähnyt hänet hiukan naurettavana… mutta sen ei pitäisi kuohuttaa sinua niin kauheasti, vaan ennemminkin saattaa nauramaan ja tehdä hänet inhimillisesti läheisemmäksi… Minä sanon sinulle erään asian; et tietenkään voinut sivuuttaa hänen käyttäytymistään hymyillen ja vaitiollen, se on selvä. Olet lähtenyt pois: se oli mielenosoitus, tosin vähän liian valtava kenties, liian ankara rangaistus — sillä en tahtoisi olla näkemässä, miten murheissaan hän nyt istuu. Mutta se oli oikein. Nyt pyytäisin ainoastaan, että sinä tarkastaisit asiaa hiukan tyynemmin ja hiukan enemmän poliittiselta näkökannalta… mehän puhumme kahden kesken. En voi olla huomauttamatta, ettei avioliitossa ole suinkaan yhdentekevää kenen puolella on siveellinen oikeus… ymmärrä minut, Tony! Miehesi on paljastanut heikkoutensa, se on kieltämätöntä. Hän on häpäissyt itsensä ja tehnyt itsensä hiukan naurettavaksi… naurettavaksi siksi, että hänen hairahduksensa on niin vähäpätöinen ja vähän ajatuksen arvoinen… Mutta hänen arvokkuutensa ei siis enää ole moitteeton, tästälähin on sinulla eräänlainen yliote, ja jos osaat käyttää sitä viisaasti hyväksesi, on onnesi oleva varma. Jos nyt… sanokaamme kahden viikon jälkeen — niin, suo anteeksi, niin kauan täytyy sinun vähintään viipyä meidän vieraanamme! — jos nyt kahden viikon kuluttua palaat Müncheniin, niin saatpa nähdä…»
»Minä en palaa Müncheniin, Thomas.»
»Miten sanoit?» kysyi veli kääntäen kasvonsa syrjin, vieden käden korvan taa ja kumartuen eteenpäin…
Tony makasi selällään pää syvällä tyynyjen sisässä, ja leuka näytti työntyvän esiin ankaran näköisenä. »En koskaan», hän sanoi. Sitten hän veti syvään ja äänekkäästi henkeä ja rykäisi hitaasti ja painokkaasti. Se oli kuiva rykäisy, joka alkoi muuttua hermostuneeksi tottumukseksi ja joka oli luultavasti yhteydessä hänen vatsavaivansa kanssa. — Syntyi äänettömyys.
»Tony», sanoi Thomas äkkiä, nousten pystyyn ja laskien kätensä raskaasti empire-tuolin selustalle, »sinä aiot saada aikaan häväistysjutun!…»
Nopea katse ilmaisi Tonylle, että Thomas oli kalvennut ja hänen ohimonsa paisuneet. Sisaren maltti ei enää kestänyt. Hänkin joutui kiihdyksiin, ja salatakseen pelkonsa, jota hän tunsi veljeään kohtaan, hän alkoi puhua kovaa ja vihaisesti. Hän hypähti istualleen, antoi jalkansa liukua alas vuoteesta ja alkoi puhua posket hehkuen, kulmakarvat rypyssä ja päätään ja käsiään heitellen: »Häväistysjutun, Thomas…? Ja voitko sinä neuvoa, ettei minun pitäisi saada aikaan sellaista, vaikka minua on häväisty ja suorastaan syljetty silmilleni? Onko se veljen neuvo?… Saat suoda anteeksi tämän kysymyksen! Hienotunteisuus ja tahdikkuus ovat suositeltavia, luonnollisesti! Mutta elämässä on tapauksia, Tom, — minä tunnen elämän yhtä hyvin kuin sinä — jolloin häväistysjutun pelko vivahtaa raukkamaisuuteen! Ihmettelen, että minun on tarvis sanoa tämä sinulle, minun, joka olen vain hanhi ja tyhmeliini… Niin, olen sitä ja voin ymmärtää sen, ettei hän ehkä ole koskaan rakastanut minua, sillä olen vanha ruma nainen ja Babett on varmasti kauniimpi. Mutta se ei oikeuttanut häntä unohtamaan huomaavaisuutta, jonka hän on velkaa syntyperälleni ja kasvatukselleni ja tunteilleni! Sinä et nähnyt, Tom, miten hän tuon huomaavaisuuden unohti, ja se, joka ei ole sitä nähnyt, ei tiedä mitään, sillä on mahdoton kuvailla, miten inhoittava hän oli tuossa tilassaan… Etkä sinä kuullut sitä sanaa, jonka hän huusi minulle, sisarellesi, kun otin tavarani ja läksin huoneesta nukkuakseni arkihuoneen sohvalla… Niin! silloin minun täytyi kuulla hänen suustaan sana… sana…» sana…! Thomas! Tuo sana se vasta lopullisesti saattoi, pakotti minut pakkaamaan koko yön tavaroitani, herättämään Erikan aamulla ja lähtemään talosta, sillä miehen luona, joka saattoi käyttää sellaisia sanoja, en voinut enää viipyä, ja sellaisen miehen luo minä en palaa ikipäivinä… muuten sortuisin, enkä voisi enää kunnioittaa itseäni, eikä minulla olisi enää mitään tukikohtaa elämässä!»
»Tahdotko olla hyvä ja ilmaista minulle tuon mahdottoman sanan?
Tahdotko vai etkö?»
»En koskaan, Thomas! En koskaan ole päästävä sitä huuliltani! Tiedän mitä olen velkaa itselleni ja sinulle näiden seinien sisässä…»
»Sitten on turha puhua sinun kanssasi!»
»Olkoon; toivoisin, ettei meidän tarvitsisikaan puhua siitä enää…»
»Mihin aiot ryhtyä? Aiotko hakea eroa?»
»Aion, Tom. Se on luja päätökseni. Se on menettely, jonka olen velkaa itselleni ja lapselleni ja teille kaikille.»
»Tuo on turhaa puhetta», sanoi veli keveästi, pyörähti kantapäällään ja meni hänen luotaan, ikäänkuin asia olisi puhuttu loppuun. »Eronsaantiin tarvitaan kaksi henkilöä, hyvä lapsi, ja ajatus, että Permaneder suostuisi siihen noin vain ilman muuta, on ainoastaan huvittava…»
»Jätä se minun huolekseni», sanoi Tony säikähtämättä. »Luulet, että hän tulee panemaan vastaan 17.000 markan myötäjäisten! tähden; mutta ei Grünlichkään tahtonut suostua eroon, hänet pakotettiin siihen; on siis olemassa keinoja. Minä menen tohtori Gieseken puheille, hän on Christianin ystävä ja hän on auttava minua… Asia oli toinen silloin, tiedän sen, tiedän mitä sinä aiot sanoa. Syynä oli silloin miehen kykenemättömyys elättämään vaimoaan! Huomaat minun olevan hyvin perillä näistä asioista, vaikka sinä käyttäydyt aivan kuin minä ottaisin ensi kertaa eroa elämässä!… Mutta se on aivan samantekevä, Tom. Ehkä se ei käy päinsä, vaan on mahdotonta — olkoon. Voit olla oikeassa. Mutta se ei muuta asiaa, se ei muuta päätöstäni. Pitäköön silloin rahansa — elämässä on korkeampia asioita! Minua hän ei ole näkevä enää koskaan.»
Sitten hän rykäisi. Hän oli noussut vuoteesta, istuutunut nojatuoliin, asettanut kyynäräänsä käsinojaan ja painanut leukansa niin voimakkaasti kättään vasten, että neljä taivutettua sormea painui alahuuleen. Siitä hän, syrjittäin kääntyneenä, katsoi kiihtynein, punaisin silmin jäykästi ulos ikkunasta.
Konsuli käveli edestakaisin, huokasi, pudisti päätään ja kohautteli olkapäitään. Viimein hän jäi seisomaan sisarensa eteen käsiään vääntäen.
»Sinä olet lapsi, Tony!» sanoi hän arasti ja rukoilevasta »Jokainen sana, jonka sanot, on pelkkää lapsellisuutta! Etkö nyt suostu, kun pyydän sitä sinulta, katsomaan asiaa hetken aikaa täysikasvuisen ihmisen silmillä?! Etkö huomaa, että käyttäydyt aivan kuin olisit kokenut jotakin vakavaa ja raskasta, kuin miehesi olisi pettänyt sinua julmasti ja häväissyt sinut kaiken maailman edessä?! Mutta koetahan nyt ajatella, niinhän ei ole tapahtunut! Eihän yksikään ihminen tiedä tuosta teidän taivaanportaissanne sattuneesta tapauksesta! Et sinä tuota meille vähääkään häpeää, vaikka palaat kaikessa rauhassa, korkeintaan hiukan ivallisen näköisenä Permanederin luo… päinvastoin! Sitten vasta oikein vahingoitat nimeämme, jollet tee sitä, sillä silloin sinä teet tuosta joutavasta tapahtumasta asian ja saat aikaan häväistysjutun…»
Tony laski kätensä ja katsoi veljeään silmiin.
»Ole nyt vaiti, Thomas! Nyt on minun vuoroni puhua. Kuule sinä nyt, mitä minulla on sanomista! Kuinka tarkoitat? Onko elämässä häpeä ja häväistysjuttu vain se, joka tulee ihmisten kuuluville? Eihän toki! Salainen häpeä, joka kalvaa ihmistä ja hävittää hänen itsekunnioituksensa, on paljon pahempi! Olemmeko me Buddenbrookit ihmisiä, jotka ovat päältä katsoen 'tip-top', kuten täällä sanotaan, mutta nielevät talon seinien sisällä nöyryytyksiä. Tom, en voi olla ihmettelemättä sinua! Koeta kuvitella, miten isä suhtautuisi asiaan, ja arvostele asiaa hänen mielessään! Ei, selvää ja rehellistä peliä meidän tulee pelata… Voit näyttää milloin hyvänsä maailmalle kauppakirjasi ja sanoa: 'Tuossa on, katsokaa'… Toisin ei saa olla muidenkaan asioittemme laita. Tiedän, minkälaiseksi Jumala on minut luonut, enkä pelkää ollenkaan! Menköön vain Julchen Möllendorpf tervehtimättä ohitseni! Ja istukoon Pfiffi Buddenbrook täällä torstaisin heilutellen itseään vahingoniloisesti sanoessaan: 'No, tämä on valitettavasti toinen kerta, mutta syy on kummallakin kerralla ollut tietysti miehessäsi!' Minulle tuo ei merkitse mitään, Thomas. Tiedän tehneeni sen mukaan, minkä tunsin oikeaksi. Mutta sen sijaan minusta olisi arvotonta ja häpeällistä, jos peläten Julchen Möllendorpfia ja Pfiffi Buddenbrookia sietäisin loukkauksia ja juomakielellä lausuttuja raakuuksia ja jäisin kaupunkiin, jossa minun täytyisi kuunnella sellaisia sanoja, tottua sellaisiin kohtauksiin, kuin taivaanportaissamme tapahtunut oli, ja paikkaan, jossa minun täytyisi oppia kieltämään syntyperäni, kasvatukseni, koko olemukseni ainoastaan siksi, että näyttäisin onnelliselta…»
Hän vaikeni, painoi taas leuan käteensä ja tuijotti ikkunaruutuun. Tom seisoi hänen edessään ruumiinpaino toisen jalan varassa, kädet housuntaskuissa, ja katsoi Tonyyn ajatuksissaan huojuttaen hiljaa päätään. »Tony», hän sanoi, »sinä et osaa erottaa asioita. Olen tiennyt jo tätä ennen, mutta viimeisten sanojesi jälkeen tiedän yhä paremmin, mikä tässä on pääasia. Vika ei olekaan miehessä. Se on kaupungissa. Kysymys ei ole lainkaan taivaanportaista, se on kaikessa yhteensä. Sinä et ole voinut mukautua oloihin. Enkö ole oikeassa, vastaa suoraan?»
»Sinä olet oikeassa, Thomas!» huudahti Tony. Hän ponnahti oikein seisomaan sitä sanoessaan ja osoitti sormellaan Thomaksen kasvoja. Hän oli punainen. Hän jäi seisomaan sotilaalliseen asentoon toinen käsi tuolin selustalla toisen tehdessä kuvailevia liikkeitä. Hän piti puhetta, kiihkoisaa puhetta, joka pursui hänen suustaan ehtymättömänä. Konsuli katsoi häntä kummissaan. Tony malttoi tuskin vetää henkeä, kun jo uudet sanat ryöppysivät koskena esiin. Hän löysi sanoja, ilmaisuja kaikelle, mitä näinä vuosina oli kerääntynyt hänen sisälleen. Se oli hiukan sekavaa ja järjestymätöntä, mutta siitä tuli selvä. Se oli purkaus, joka oli täynnä epätoivoista rehellisyyttä… purkaus, joka ehkäisi kaikki vastaväitteet, luonnonvoima, jolle ei enää löytynyt patoa…
»Sinä olet oikeassa, Thomas! Sano se vielä kerran! Haa, huomautan sinulle nimenomaan, etten enää ole tyhmeliini, vaan tiedän mitä ajattelen elämästä. En enää ihmettele kuullessani, ettei kaikki käy niin puhtaasti kuin pitäisi. Olen tuntenut itku-Trieschken kaltaisia miehiä ja ollut naimisissa Grünlichin kanssa ja tunnen tämän kaupungin hummaajat. En ole enää mikään maalaistyperikkö, eikä Babetten asia olisi sellaisenaan, toisessa yhteydessä karkoittanut minua sieltä! Mutta asian laita on se, Thomas, että se sai mitan täyttymään… siihen ei tarvittu paljoa, sillä se oli jo kauan ollut melkein täysi! Pieninkin seikka olisi riittänyt, ja nyt tuli tämmöinen asia! Tieto, etten minä edes siinä suhteessa voinut luottaa Permanederiin! Se oli kaiken huippu! Se sai pohjan irti astiasta! Se teki yhdellä iskulla selväksi, että minun oli lähdettävä Münchenistä, vaikka olin hautonut sitä jo kauan. Sillä, Tom, minä en voi elää siellä etelässä, kautta Jumalan ja kaikkien pyhien! Et tiedä, kuinka onneton minä olen ollut siellä, sillä silloinkin, kun sinä tulit käymään, en antanut sinun huomata mitään, en vähäisintäkään. Minulla on hienotunteisuutta, en tahdo rasittaa toisia valituksilla ja purkaa sydäntäni kaikille. Minulla on sulkeutunut luonne. Mutta olen kärsinyt, Tom, kärsinyt koko olemuksellani, koko persoonallisuudellani, niin sanoakseni. Kuin kasvi, kukka, joka on istutettu vieraaseen maaperään, käyttääkseni vertausta… vaikka se voi sinusta olla sopimatonta, sillä minä olen ruma nainen… mutta vieraassa maaperässä minä en voinut viihtyä, ennen olisin mennyt vaikka Turkin maalle! Meidän pohjoissaksalaisten ei pitäisi milloinkaan mennä pois seudultamme! Meidän pitäisi pysyä merenlahtiemme rannoilla elättäen itseämme kunniallisesti… Te olette joskus tehneet pilkkaa minun aatelin-ihailustani… olen näinä vuosina usein ajatellut sitä, mitä eräs viisas mies kerran sanoi. 'Te olette myötätuntoinen aatelille… sanonko mistä syystä? Siksi että itse olette aatelia! Isänne on suuri herra, ja te olette prinsessa. Syvä kuilu erottaa teidät meistä muista, jotka emme kuulu teidän piirinne hallitseviin perheisiin…' Niin, Tom, me tunnemme itsemme aatelisiksi ja me tunnemme tuon kuilun, eikä meidän pitäisi koettaa elää missään, missä meitä ei tunneta eikä osata antaa arvoa avuillemme, sillä muuten tulemme kohtaamaan vain nöyryytyksiä ja meitä tullaan pitämään naurettavan ylpeinä. Minulle ei ole sanottu sellaista, mutta olen tuntenut sen joka hetki ja kärsinyt siitä. Haa! Maassa, jossa syödään torttua veitsellä ja jossa prinssit puhuvat virheellistä saksankieltä ja jossa sallitaan herran kurkistaa naisen viuhkan taakse, sellaisessa maassa näyttää helposti ylpeältä, Tom! Mukautua oloihin? Ei, kuinka voisin mukautua oloihin, joissa ihmiset ovat vailla arvokkuutta, siveyttä, kunnianhimoa, hienoutta ja ankaruutta, jossa he ovat karkeita, epäkohteliaita ja tapoja vailla; samalla laiskoja ja kevytmielisiä, hidasverisiä ja pintapuolisia… en voi mukautua semmoisiin oloihin enkä oppisi siihen ikinä, niin totta kuin olen sinun sisaresi! Eva Ewers on oppinut… hyvä! Mutta Ewers ei ole samaa kuin Buddenbrook; ja hänellähän sitäpaitsi on mies, joka pystyy johonkin. Mutta miten minun laitani on ollut? Koeta ajatella, Tom, ajattele kaikkea alusta asti! Minä tulin täältä, tästä talosta, jossa tahdotaan jotakin, jossa toimitaan ja jossa pyritään johonkin, Permanederin luo, joka asettui lepoon minun myötäjäisilleni… haa, se oli rehellistä peliä, todellakin luonteenomaista, mutta se olikin ainoa ilahduttava puoli asiassa. Entä sitten? Odotin lasta. Kuinka iloitsinkaan siitä! Se olisi korvannut minulle kaiken! Mutta miten käy? Se kuolee. Se on poissa. Ei se ollut Permanederin syy, ei suinkaan. Hän teki kaikkensa ja oli pari kolme päivää poissa Hofbräuhausistakin. Se oli jo jotakin! Mutta lapsi kuoli siis, Thomas. Eikä se tehnyt minua iloisemmaksi, vai mitä! Kestin sen nurkumatta. Kuljin yksin ja väärinymmärrettynä ja ylpeäksi huudettuna sanoen itselleni: Sinä olet antanut hänelle myöntymyksesi koko elämän ajaksi. Hän on hiukan kömpelö ja laiska ja on pettänyt toiveesi, mutta hän ei tarkoita pahaa ja hänellä on puhdas sydän. Kunnes minun täytyi kokea tuo kauhea kohtaus ja nähdä hänet tuolla inhoittavalla hetkellä. Silloin tunsin: noin hyvin hän ymmärtää minut, noin paljon hän kunnioittaa minua, että voi huutaa minulle sanan, sanan, jollaista ei yksikään meidän varastomiehistämme huutaisi edes koirille! Ja silloin tiesin, ettei minua pidättänyt enää mikään ja että olisi ollut häpeä jäädä. Ja minun ajaessani nyt Holstenstrassea pitkin kotiin asemalta kulki kantaja Nielsen ohi, otti lakkinsa päästään ja kumarsi syvään, ja minä vastasin tervehdykseen. Eikä se tapahtunut ollenkaan ylpeästi, vaan kuten isä tervehti rahvasta… näin… kädellä. Ja nyt olen täällä. Ja vaikka toisit eteeni kaksitoistavaljakon, en minä lähde takaisin Müncheniin. Huomispäivänä minä menen Gieseken luo! —»
Näin päätti Tony puheensa, jonka jälkeen hän vaipui jokseenkin uupuneena tuoliin, painoi leuan kättään vasten ja tuijotti ikkunaruutuun.
Ällistyneenä, pelästyneenä, melkein suunniltaan poissa seisoi konsuli hänen edessään sanaakaan sanomatta. Sitten hän hengähti, kohotti käsivartensa olkapään korkeudelle ja antoi niiden sitten pudota reisiään vasten.
»Ei sille sitten mahda mitään!» sanoi hän hiljaa, käännähti hiljaa kantapäillään ja lähti ovea kohti.
Tony katsoi hänen jälkeensä samoin kuin hänen sisään tullessaankin: kärsivästi ja nyreästi hymyillen.
»Tom?» kysyi hän. »Oletko vihainen?»
Thomas teki raukeasti torjuvan liikkeen kädellään, pidellen toisella pitkulaista ovenripaa, ja sanoi: »En suinkaan.»
Tony ojensi kätensä häntä kohti ja painoi pään olkaa vasten.
»Tule tänne, Tom… sinun sisarestasi ei tunnu helpolta, kaikki kääntyy pahoin päin… Eikä hänellä ole tällä hetkellä turvaa kenestäkään…»
Veli palasi ja tarttui hänen käteensä, syrjäkarin hiukan välinpitämättömästi ja väsyneesti, katsomatta häneen.
Äkkiä alkoi Tonyn ylähuuli väristä…
»Sinun täytyy nyt ponnistaa eteenpäin yksin», sanoi sisar. »Christianista ei taida tulla mitään kunnollista, ja minä olen lopussa… olen menettänyt kaiken… en voi enää toimittaa mitään… minun täytyy jo syödä teidän armoleipäänne, minun, hyödyttömän naisen. En olisi luullut, että olin epäonnistuva niin täydellisesti tahtoessani olla sinun apunasi, Tom! Nyt sinun täytyy näyttää aivan yksin, että me Buddenbrookit emme hellitä… Jumala olkoon kanssasi.»
Kaksi isoa, kirkasta lapsenkyyneliä vieri hänen poskiaan pitkin, joiden ihossa alkoi näkyä pieniä epätasaisuuksia.