YHDESTOISTA LUKU.
Tony ei vitkastellut, vaan ryhtyi heti ajamaan asiaansa. Toivoen, että hän rauhoittuisi, tulisi järkiinsä ja muuttaisi mieltään, oli konsuli vaatinut häneltä tähän asti vain yhtä: että hän pysyisi tyynenä eikä liikkuisi talosta, enempää kuin pikku Erikakaan. Kaikki saattoi vielä kääntyä hyväksi… Kaupungilla ei aluksi tullut saada tietää mitään. Sukukokouspäivä, torstai, peruutettiin.
Mutta jo toisena päivänä rouva Permanederin tulosta sai tohtori Gieseke hänen kädestään lähteneen kutsun saapua Mengstrasselle. Tony otti hänet vastaan yksin ensimmäisen kerroksen käytävän keskihuoneessa, jonne oli tehty tuli ja jonne hän oli järjestänyt varalta mustepullon, kirjoitusvehkeet ja aika pakan konttorista tuomaansa kaksitaitteista paperia. He istuutuivat nojatuoleihin…
»Herra tohtori!» sanoi Tony vieden kädet rinnalleen, taivuttaen päänsä taapäin ja tuijottaen kattoon. »Te olette mies, joka tunnette elämän sekä ihmisenä että virkanne puolesta. Pyydän saada puhua teille vapaasti!» Ja sitten hän kertoi tohtorille koko porras- ja makuuhuonekohtauksen, mihin tohtori Gieseken täytyi mielipahoin vastata, ettei kohtaus Babetten kanssa enempää kuin tuo hänen osakseen tullut häväistyssanakaan, jota Tony ei tahtonut ilmaista, ollut riittävä eron aihe.
»Hyvä», sanoi Tony. »Kiitän teitä».
Sitten hän pyysi saada tietää riittävät oikeudelliset eronaiheet ja kuunteli valppaana ja erittäin suurella mielenkiinnolla pitkää yleisoikeudellista esitelmää, jonka jälkeen hän sanoi toistaiseksi ystävälliset hyvästit tohtori Giesekelle.
Hän lähti alakertaan ja pyysi konsulia tämän yksityiskonttoriin.
»Thomas», hän sanoi, »pyydän, että kirjoittaisit tuolle miehelle viipymättä… en mainitse mielelläni hänen nimeänsä. Rahoihin nähden minulla on tarkat tiedot. Hänen on selitettävä kantansa. Mutta tapahtuipa niin tai näin, hän ei näe minua enää. Jos hän suostuu lailliseen eroon, niin toimitamme tilivahvisteen ja maksukorvauksen minun omaisuudestani. Jos hän ei suostu, ei meidän silti tarvitse epätoivoon joutua, sillä Tom, vaikka Permanederillä on laillinen oikeus minun omaisuuteeni, on minulla kuitenkin myös aineelliset oikeuteni, Jumalan kiitos..»
Konsuli kulki kädet selän takana ympäri huonetta nytkäytellen hermostuneesti olkapäitään, sillä sisar oli lausunut nuo oikeudelliset termit sanomattoman mahtipontisesti.
Tomilla ei ollut aikaa tähän. Hänellä oli työtä korvia myöten. Oli paras ajatella asiaa moneen kertaan ja pysyä kärsivällisenä. Hänen täytyi aluksi, jo huomispäivänä, lähteä käymään Hampurissa, jossa odotti eräs kiusallinen neuvottelu. Christian oli pyytänyt apua, avustusta, joka konsulittaren oli täytynyt luovuttaa hänen tulevasta perinnöstään. Hänen asiansa olivat surkeassa tilassa, ja vaikka hän oli alituisessa ahdingossa, näytti hän kuitenkin käyvän ahkerasti ravintoloissa, sirkuksessa ja teattereissa sekä elävän, päättäen esiintulleista veloista, joita hän oli voinut tehdä hyvän nimensä perusteella, paljon yli varojensa. Mengstrassella tiedettiin, »klubissa» tiedettiin, koko kaupungissa tiedettiin, kuka siihen oli syypää. Muuan naishenkilö nimeltä Aline Puvogel, jolla oli kaksi yksinäistä lasta. Hampurin kauppaherroista ei Christian ollut ainoa, joka oli läheisessä ja kalliiksikäyvässä suhteessa häneen…
Paitsi Tonyn erohankkeita oli siis muitakin ikäviä asioita, ja käynti Hampurissa oli välttämätön. Oli muuten luultavaa, että Permaneder antaisi itse jotakin tietoa itsestään…
Konsuli matkusti ja palasi vihaisin ja synkin mielin. Mutta kun ei Münchenistä vieläkään kuulunut mitään, katsoi hän asiakseen ottaa ensi askeleen. Hän kirjoitti. Kirjoitti kylmästi, asiallisesti ja hiukan yliolkaisesti: Hänen sisarensa Antonie oli kieltämättä kokenut pahoja pettymyksiä aviollisessa elämässään… hän ei muutenkaan yksityiskohdista puhumatta, ollut löytänyt avioliitossaan toivomaansa onnea… ja hänen halunsa liiton purkamiseen oli siis oikeamielisesti ajatellen oikeutettu… valitettavasti tuntui hänen päätöksensä olla palaamatta Müncheniin järkähtämättömältä…» Sitten seurasi kysymys, miten Permaneder suhtautui näihin tosiasioihin..
Muutamia jännityksen päiviä!… Sitten vastasi herra Permaneder. Hän vastasi tavalla, jollaista ei tohtori Gieseke, ei konsulitar, ei Thomas eikä edes Antonie ollut osannut ajatella. Hän suostui yksinkertaisin sanoin eroon.
Hän kirjoitti katuvansa syvästi tapahtunutta, mutta suostui samalla Antonien tahtoon, koska oli huomannut, »etteivät he oikein koskaan olleet sopineet yhteen». Jos hän oli tuottanut Antonielle vaikeita vuosia, pyysi hän tätä unohtamaan ne ja suomaan hänelle anteeksi… Koska hän arvattavasti ei ollut näkevä enää Erikaa ja vaimoaan, toivotti hän heille kaikkea hyvää elämässä… Alois Permaneder. — Hän tarjoutui nimenomaan jälkikirjoituksessa suorittamaan heti takaisin myötäjäissumman. Itse hän saattoi elää huoletonna omillaan. Hän ei tarvinnut odotusaikaa, koska asiat olivat selvät, talo jäi hänen huolekseen ja rahat olivat luovutuskunnossa. —
Tony oli melkein hämillään ja näytti ensi kerran hyväksyvän herra
Permanederin vähäisen harrastuksen raha-asioihin.
Nyt astui tohtori Gieseke toisen kerran etualalle, asettui yhteyteen aviomiehen kanssa eron syiden perusteluun nähden, joiksi havaittiin »molemminpuolinen voittamaton vastenmielisyys», ja oikeudenkäynti alkoi — Tonyn toinen oikeudenkäyntijuttu, jonka vaiheita hän seurasi vakavasti, asiantuntemuksin ja sanomattoman innokkaasti. Hän puhui siitä kaikkialla, niin että konsulia monta kertaa suututti. Hän ei ensinkään tuntenut konsulin huolestumista. Hänen päässään pyörivät vain sellaiset sanat kuin: »naimaosa», »pesävarat» j.n.e., jotka tulivat hänen suustaan luistavan arvokkaasti hänen selittäessään asiaa pää pystyssä ja hartiat hiukan kohotettuina. Syvimmän vaikutuksen kaikista tohtori Gieseken selityksistä teki häneen kuitenkin eräs pykälä, jossa puhuttiin mahdollisesta myötäjäisvaroista löydetystä »aarteesta», joka oli luovutettava avioliiton purkautumistapauksessa takaisin. Vaikka se ei ollenkaan kuulunut tähän, kertoi hän kaikille siitä: Ida Jungmannille, Justus-sedälle, Klothilde-paralle Breitestrassen Buddenbrookin naisille: viimeksimainitut olivat muuten tapauksesta kuultuaan lyöneet kätensä yhteen ja katsoneen toisiinsa aivan ymmällä ihmetyksestä, kun tämäkin ilo lankesi heille vielä!… Hän kertoi siitä Therese Weichbrodtille, jonka opetusta Erika Grünlich jälleen nautti, jopa kunnon madame Kethelsenille, joka useammasta kuin yhdestä syystä ei ymmärtänyt siitä tämän taivaallista….
Tuli sitten päivä, jolloin ero sai lopullisen, laillisen vahvistuksen ja jolloin Tony suoritti välttämättömän muodollisuuden pyytäessään Thomakselta sukupaperit ja merkitessään niihin omakätisesti uuden tapahtuman… sitten täytyi tottua asiain tilaan.
Hän teki sen urheasti. Hän sivuutti järkkymättömän arvokkaasti Buddenbrookin naisten ihmeteltävän häijyt pienet pistokset, hän katsoi kadulla sanomattoman jäisesti Hagenströmien ja Möllendorpfien päiden yli näiden tullessa häntä vastaan, ja pysyi täydelleen syrjässä seuraelämästä, joka muuten jo vuosia sitten oli siirtynyt kotitalosta hänen veljensä taloon. Hänellä oli lähimmät omaisensa: konsulitar, Thomas ja Gerda: hänellä oli Ida Jungmann, Sesemi Weichbrodt, äidillinen ystävä, ja Erika, jonka hienosta kasvatuksesta hän huolehti mitä tarkimmin ja jonka onnellinen tulevaisuus oli ehkä hänen viimeinen salainen toiveensa… Niin hän sitten eleli, ja aika kului.
Myöhemmin, jollakin ikuisesti selittämättömällä tavalla saivat perheen jäsenet tietää sen »sanan», sen hirmuisen sanan, jonka herra Permaneder oli antanut luiskahtaa suustaan tuona kohtalokkaana yönä. Miten se kuului? — »Mene helvettiin, sontapompeli!»
Näin päättyi Tony Buddenbrookin toinen avioliitto.