ENSIMMÄINEN LUKU
Gustav Aschenbach eli von Aschenbach, kuten hänen nimensä hänen viidennenkymmenennen syntymäpäivänsä jälkeen virallisesti kuului, oli eräänä kevätiltapäivänä vuonna 19 joka kuukausimääriä esiintyi mannermaallemme niin uhkaavin elein, lähtenyt asunnostaan Münchenin Prinzregenten-kadun varrelta yksinään pitkähkölle kävelyretkelle. Aamupäivätuntien vaikean ja vaarallisen, juuri silloin mitä suurinta varovaisuutta, kaukonäköisyyttä ja tahdon tehokkuutta ja tarkkuutta vaativan työn ärsyttämänä kirjailija ei ollut kyennyt edes päivällisen jälkeen hillitsemään sisäisen, tuotteliaan koneistonsa puhtia, sitä molus animi continuus, joka Ciceron mukaan on kaunopuheisuuden olemus, eikä päässyt vaipumaan siihen vapauttavaan uneen, joka voimien lisääntyvän kulutuksen vuoksi oli hänelle päivittäin tuiki välttämätön. Niinpä hän olikin heti teen jälkeen lähtenyt ulos toivoen ulkoilman ja liikunnon parantavan hänet ennalleen ja auttavan häntä saamaan virkistävän illan.
Toukokuu oli alullaan, ja kosteankylmien viikkojen jälkeen oli tullut petollinen sydänkesä. Englantilainen puutarha, vaikka vasta hennosti lehdessä, oli ollut autereinen kuin elokuussa ja lähempänä kaupunkia täynnä ajoneuvoja ja jalankulkijoita. Puutarhurin asunnolla, jonne yhä hiljenevät tiet olivat hänet opastaneet, hän oli jonkun hetken silmäillyt kansanomaisen eloisaa »Wirtsgartenia», jonka luo pysähtyi ajurinvaunuja ja yksityisten ajoneuvoja. Hän oli jo auringon laskiessa kääntynyt täältä kotimatkalle pitkin puiston reunaa ketoaukeaman yli ja odotteli, koska tunsi itsensä väsyneeksi ja Föhringiltä päin uhkasi rajuilma, pohjoisen hautuumaan kupeella raitiovaunua, joka veisi hänet suorinta tietä takaisin kaupunkiin.
Sattumalta oli pysäkki ja sen lähitienoo autio. Ei kivetyllä Ungerer-kadulla, jonka kiskoraiteet yksinäisinä ja kiiltävinä johtivat Schwabingille päin, eikä Föhringin viertotiellä näkynyt ainoitakaan ajoneuvoja. Kivenhakkaamojen aitausten takana, missä myytävänä olevat ristit, muistotaulut ja hautapatsaat luovat silmien eteen ikäänkuin toisen asumattoman kalmiston, ei mikään liikkunut, ja vastapäinen bysantilaismallinen hautakappeli seisoi äänettömänä mailleen vaipuvan päivän kajossa. Sen kreikkalaisristien ja kirkasväristen, kirkollisaiheisten kuvausten koristamassa päätysivussa näkyi sitäpaitsi sopusuhtaisesti järjestettyjä, kultakirjaimin piirrettyjä otsikkolauseita, kuten: »Te käytte sisälle Jumalan asuntoon» tai »Ikuinen valo loistakoon teille».
Odottelija oli saanut muutamaksi hetkeksi vakavaa ajanvietettä lukiessaan näitä mietelauseita ja antaessaan sielunsa silmien upota niiden kuultavaan mystiikkaan, kun hän haaveiluistaan valveutuen huomasi pylväskäytävässä, ulkoportaita vartioivien molempien ilmestyskirjan petojen yläpuolella miehen, jonka tavallisuudesta poikkeava ulkoasu johti hänen ajatuksensa uudelle ladulle.
Epätietoiseksi jäi, oliko mies tullut kappelin sisältä pronssiportista vai oliko hän päässyt ulkoa tullen huomaamatta nousemaan portaille. Syventymättä tarkemmin tätä kysymystä harkitsemaan Aschenbach oli taipuvainen hyväksymään edellisen vaihtoehdon.
Mies oli melko kookas, laiha, parraton ja silmäänpistävän nykerönenäinen, sitä punatukkaista, lajia, jolla on maidonvalkoinen ja kesakkoinen hipiä. Hän ei näköjään ollut ensinkään baijerilaista rotua: ainakin hänen päässään oleva leveä ja suoralierinen olkihattu antoi hänelle vierasmaalaisen ja jostakin kaukaa saapuneen matkamiehen leiman. Tosin hänellä oli selässä riippumassa maakuntalaiselle ominainen reppu ja yllään kellahtava, vyöllä sitaistu, nähtävästi sarasta valmistettu puku, harmaa sadevaippa vasemmalla käsivarrellaan, jota hän tuki kuvettaan vasten, ja oikeassa kädessä rautakärkinen, vinosti maahan työnnetty keppi, jonka ponteen hän jalat ristissä nojasi lonkkaansa.
Pää pystyssä, niin että hänen väljästä urheilupaidasta esiintyöntyvässä laihassa kaulassaan näkyi aataminomena selvänä ja paljaana, hän katseli värittömin punaripsisin silmin, joiden välissä, merkillisen hyvin hänen lyhyeen typykkänenäänsä sopien, oli kaksi pystysuoraa tarmokasta vakoa, terävästi tähystellen etäisyyteen. Siten — ja ehkäpä hänen korotettu ja korottava asemapaikkansa oli omiaan tehostamaan sitä vaikutusta — hänen asennossaan oli jotakin hallitsevan kauaskantavaa, rohkeaa tai suorastaan hurjaa; olkoonpa sitten, että hän sokaistuna tuijotti laskevaa aurinkoa tai että syynä oli pysyvä, vääntynyt ilme, hänen huulensa näyttivät liian lyhyiltä, ne olivat työntyneet kokonaan hampaitten edestä, jopa niin, että nämä ikeniin saakka paljastuneina kiilsivät kauas valkoisina ja pitkinä.
Oli hyvinkin mahdollista, että Aschenbach oli esiintynyt tahdittomasti silmäillessään vierasta osittain hajamielisenä osittain tutkivana, sillä äkkiä hän havaitsi, että mies vastasi hänen katseeseensa ja lisäksi niin sotaisesti, niin läpitunkevasti, niin selvästi ilmaisten aikovansa ajaa asian veitsenterälle asti ja pakottaa toisen katseen väistymään, että Aschenbach kääntyi kiusaantuneena ja lähti liikkeelle aitauksen viertä pitkin, päättäen olla välittämättä miehestä sen enempää. Seuraavassa tuokiossa hän olikin jo unohtanut vieraan.
Mutta lieneekö tuo miehen olemuksessa ilmennyt vaeltajan näköisyys tai jokin muu ruumiillinen tai sielullinen syy vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa, kuinka tahansa, hän tunsi yllättävästi sisässään kummallista laajentumista, eräänlaista ailahtelevaa levottomuutta, nuorekkaan janoista etäisyyskaipuuta. Se tunne oli niin elävä, niin uusi tai ainakin jo niin kauan sitten kirvoitettu ja unhossa ollut, että hän kädet selän takana, katse maahan luotuna, jäi kahlehdittuna seisomaan tutkiakseen tämän aistimuksen olemusta ja päämäärää.
Se tiesi matkustushalua, ei muuta, mutta todellisesti mielijohteena syntyen ja paisuen intohimoksi, jopa suorastaan harha-aistimukseksi. Hänen himonsa yltyi näkeväksi, hänen mielikuvituksensa, joka ei ollut vielä rauhoittunut työhetkien jälkeen, loihti kuvan monisäikeisen maakamaran kaikista ihmeistä ja kauhuista, joita se koetti yhtaikaa esittää itselleen.
Hän näki — edessä oli maisema, tiheäusvaisen taivaan kattama etelämainen suotienoo, kosteanrehevä ja kammottava, eräänlainen alkumaailma, jossa oli saaria ja soita ynnä liejua kuljettavia jokia — hän näki vehmaasta sanajalkatiheiköstä, lihavan, paisuneen ja oikullisen helokukkaisen kasviston peittämästä maakamarasta kohoavan karvapintaisia palmurunkoja lähellä ja kaukana, näki omituisen muodottomien puiden upottavan juuriaan ilman kautta maahan, tunkkaisiin, vihertävinä välkkyviin vuolteihin, missä maidonvalkoisten ja lautasen kokoisten kelluvien kukkien välissä seisoi matalikossa liikkumattomina sivulleen tuijottavia oudonnäköisiä lintuja, joilla oli korkeat hartiat ja epämuotoinen nokka, näki bamburyteikön solmuisten ruokorunkojen lomasta vaanivan tiikerin silmien välkähtävän hehkun — ja tunsi sydämensä sykkivän kauhua ja arvoituksellista halua. Sitten näky katosi, ja päätänsä ravistaen Aschenbach jatkoi kulkuaan hautakivihakkaamojen aitausten vieritse.
Hän ei ollut, ainakaan siitä alkaen, jolloin hänellä oli ollut varoja nauttiakseen mielin määrin yleismaailmallisen yhdysliikenteen eduista, pitänyt matkustamista muuna kuin terveydellisenä toimenpiteenä, johon silloin tällöin vastoin halua ja taipumusta oli täytynyt turvautua. Liian paljon työssä mukana, oman persoonallisuutensa eurooppalaisen sielun vaatimissa tehtävissä ahertaen, tuotannon velvoituksen liiaksi raskauttamana, huvitukseen liian vastahakoisena voidakseen kelvata ulkomaailman harrastelijaksi hän oli kokonaan tyytynyt siihen käsitykseen, jonka kuka tahansa, liikkumatta pitkälle omasta piiristään, voi saada maakamarasta, eikä ollut kertaakaan edes yrittänyt lähteä Euroopan ulkopuolelle.
Varsinkin senjälkeen kun hänen elämänsä alkoi hitaasti kallistua loppuaan kohden, siitä alkaen, jolloin hänen taiteilijapelkonsa, se ajatus, ettei ehtisi saada valmiiksi — se huoli, että aika loppuisi kesken, ennenkuin hän olisi täyttänyt velvollisuutensa ja antanut itsensä kokonaan, ei enää ollut pelkkänä päähänpistona karkoitettavissa, oli hänen ulkonainen olemassaolonsa rajoittunut melkein yksinomaan siihen kauniiseen kaupunkiin, josta oli tullut hänen kotiseutunsa, ja jylhään maa-asuntoon, jonka hän oli itselleen rakentanut vuoristoon ja jossa hän vietti sateiset kesät.
Niinpä sekin mielijohde, joka juurikään oli niin myöhään ja äkkiä häneen iskenyt, hyvin pian hillittiin järkisyiden ja nuoresta pitäen kehitetyn itsekurin avulla, jolloin se sai oikean valaistuksensa. Hänellä oli ollut aikomus kehittää muuan teos, jota varten hän eli, erääseen tiettyyn kohtaan, ennenkuin hän muuttaisi maalle, ja tuo ajatus ruveta maankiertäjäksi, mikä kuukausiksi riistäisi hänet työn äärestä, oli liian kevytmielinen ja niin vastoin kaikkia suunnitelmia, ettei sitä kannattaisi edes vakavasti pohtia.
Ja silti hän tiesi liiankin hyvin, mistä syystä tuo ahdistus niin äkkiarvaamatta oli johtunut. Pakokauhua se oli, tunnusti hän itselleen, tuo etäisyyden ja uuden kaipuu, tuo vapautuksen, helpotuksen ja unohduksen himo — halu päästä pois työn äärestä, jäykän, kylmän ja intohimoisen raatamisen arkiympäristöstä. Tosin hän rakasti sitä, rakasti jo melkein hermoja kuluttavaa ja päivittäin uudistuvaa taistelua sitkeän ja ylpeän, niin useasti koetellun tahdon ja yhä lisääntyvän väsymyksen välillä, josta kukaan ei saisi tietää mitään ja jota tuotanto ei saisi millään lailla ilmaista, ei merkilläkään paljastaa voimien pettäneen tai veltostuneen. Mutta järkevältä tuntui olla jännittämättä jousta liiaksi, itsepintaisesti tukahduttamatta niin elävästi tuntuvaa tarvetta.
Hän ajatteli työtään, ajatteli sitä kohtaa, johon hänen jälleen tänään, kuten eilenkin, oli täytynyt pysähtyä ja joka ei näyttänyt mukaantuvan kärsivälliseen sommitteluun eikä ripeään sivallukseen. Hän tutki sitä uudelleen, koetti murtaa tai purkaa esteen ja luopui hyökkäyksestä, väristen vastenmielisyydestä. Tässä ei ollut mikään tavaton vaikeus voitettavana, mutta häntä lamauttivat haluttomuuden tuottamat epäilykset ja se paisui niin valtavaksi tyytymättömyydeksi, ettei mikään enää voinut sitä vaimentaa.
Tyytymättömyys oli tosin jo nuorukaiselle merkinnyt kyvyn olemusta ja sisintä luonnetta, ja siksi hän oli hillinnyt ja viilentänyt tunnetta, koska hän tiesi sen olevan taipuvaisen tyytymään iloiseen likimääräisyyteen ja puoleen täydellisyyteen. Kostiko siis nyt tuo kahlehdittu aistimus jättämällä hänet ja kieltämällä hänen taiteeltaan kannatuksensa ja siivittämisensä ja viemällä mukanaan kaiken halun, muodon ja ilmaisun viehätyksen?
Ei niin, että hän olisi luonut huonoa: se ainakin oli vuosien tuottama etu, että hän voi joka hetki olla tyynen varma mestaruudestaan. Mutta kansan, sitä kunnioittaessa hän itse ei siitä iloinnut, ja hänestä tuntui, että hänen työstään puuttuivat ne tulisesti räiskyvän mielen tunnusmerkit, joilla ilon synnyttäminä enemmän kuin millään sisäisellä arvolla on se tärkeämpi etu, että niistä tulee nauttivan maailman ilonaihe.
Hän pelkäsi viettää kesää maalla yksinään pienessä talossa palvelustytön kanssa, joka valmisti hänen ruokansa, ja miespalvelijan kera, joka toi sen hänelle pöytään. Hän pelkäsi tuttuja maisemia vuorenhuippuineen ja -seinämineen, jotka jälleen ympäröisivät hänen tyytymätöntä hitauttaan. Ja näin ollen oli vaihtelu tuiki tarpeen, hiukan tilapäiselämää, tyhjäntoimittamista, kaukoilmaa ja uutta verta, niin että kesästä tulisi hyödyllinen ja tuottava. Matkoille siis — hän oli siihen tyytyväinen. Ei kovin kauas, ei juuri tiikerien luo. Makuuvaunussa yö ja kolmen, neljän viikon lepotovi jossakin kaiken maailman lomapaikassa, lempeässä etelässä.
Näin hän mietti kuullessaan Ungerer-katua lähestyvän sähköraitiovaunun jyminän, ja vaunuun noustessaan hän päätti käyttää illan tutkimalla karttaa ja aikataulua. Vaununsillalla hänen päähänsä pälkähti etsiskellä olkihattuista miestä, joka oli ollut hänen toverinsa tämän kutakuinkin kohtalokkaan viivähdyksen aikana. Mutta vieraan häviäminen jäi selittämättömäksi: häntä ei näkynyt entisellä paikallaan, ei seuraavalla pysäkillä eikä vaunussakaan.