TOINEN LUKU
Gustav Aschenbach, »Preussin Fredrikin» elämäkertaa kuvaavan, selvän ja valtavan proosaeepoksen tekijä, kärsivällinen taiteilija, joka niin kauan ja uutterasti kutoi »Maja»-nimistä rikaskuvioista, erään aatteen varjossa niin monenlaista ihmiskohtaloa yhteenkeräävää romaanimattoa, sen väkevän tarinan luoja, jonka nimeksi oli pantu »Muuan kurja» ja joka osoitti kokonaiselle kiitolliselle nuorisolle, että mitä syvimmän tiedon toisella puolen on siveellisen päättäväisyyden mahdollisuus, ja vihdoin (ja näin onkin lueteltu hänen kypsyyskautensa teokset) »Henkeä ja taidetta» käsittelevän intohimoisen tutkielman laatija, joka siinä ilmenevän järjestävän kyvyn ja vastakohtiin perustuvan kaunopuheisuuden nojalla sai vakaat arvostelijat panemaan sen välittömästi Schillerin koruttomasta ja hentomielisestä runoudesta lausumien mietteiden rinnalle, oli syntynyt Slesian maakunnan piirikaupungissa L:ssä arvokkaan oikeusvirkamiehen poikana. Hänen esi-isänsä olivat olleet upseereita, tuomareita, hallintovirkamiehiä, henkilöitä, jotka kuninkaan ja valtion palveluksessa olivat viettäneet ryhdikästä, moitteettoman karua elämää. Syvempää henkisyyttä oli kerran heidän joukossaan Ilmennyt eräässä saarnamiehessä, vilkkaampaa, aistillisempaa verta oli perheeseen tuonut edellisen sukupolven aikana runoilijan äiti, böömiläisen kapellimestarin tytär. Häneltä periytyivät pojan ulkomuodossa ilmenevät vieraan rodun tuntomerkit. Virkatoimen selväpiirteisen tunnollisuuden ja tummempien, tulisempien vaistojen avioliitossa saattoi syntyä taiteilija, jopa tällainen erikoinen taiteilija.
Koska hänen koko olemuksensa rakentui maineen pohjalle, osoittautui hän, ellei varsinaisesti varhaiskypsäksi, niin ainakin jo varhain julkisuudelle kypsäksi ja taidokkaaksi äänensävynsä päättäväisyyden ja persoonallisen ytimekkyyden nojalla. Miltei jo koulupoikana hänellä oli tunnettu nimi. Kymmentä vuotta myöhemmin hän oli oppinut edustamaan kirjoituspöytänsä äärestä, hoitamaan mainettaan, olemaan sävyisä ja tärkeä kirjetyylissään, jonka tuli olla lyhyttä (sillä menestyvän ja luotetun osalle tulee monia ahdistelevia vaatimuksia). Nelikymmenvuotiaana, varsinaiseen työhön kuuluvien rasitusten ja vaihtelujen uuvuttamana, hänen täytyi päivittäin selviytyä kirjeistä, joissa oli kaikkien mahdollisten maiden postimerkkejä.
Yhtä kaukana kaikesta arkipäiväisestä kuin eriskummaisesta hänen kykynsä oli sitä laatua, että se valloitti samalla haavaa sekä suuren yleisön uskon että valikoivien ihailevan ja vaativan hyväksymisen. Siten jo nuorukaisena tuntien kaikkien vaatimuksesta velvollisuudekseen luoda jotakin — jopa jotakin suurenmoista — hän ei ollut milloinkaan kokenut joutenoloa eikä nuorten huoletonta toimettomuutta.
Kun hän viidenneljättä ikäisenä sairastui Wienissä, lausui muuan terävä tarkkailija hänestä seurapiirissä: »Nähkääs, Aschenbach on alati elänyt näin» — ja puhuja puristi vasemman kätensä sormet tiukasti nyrkkiin — »eikä milloinkaan näin» — ja hän päästi avatun käden rennosti vaipumaan nojatuolin käsinojalta. Se osui oikeaan. Ja urhean siveellistä siinä oli se, että hän oli rakenteeltaan kaikkea muuta kuin vankkaa tekoa ja että alituinen ponnistelu oli hänelle ainoastaan kutsumusta eikä varsinaisesti synnynnäistä.
Lääkärin huolenpito oli kieltänyt pojalta koulunkäynnin ja pakottanut turvautumaan kotiopetukseen. Hän oli kasvanut eristettynä ilman toveripiiriä ja kuitenkin aikaisin tullut huomaamaan, että hän kuului sukupolveen, jonka keskuudessa ei kyky ollut harvinainen, mutta kyllä ruumiillinen pohja, jota kyky vaati kehittyäkseen — siihen sukupolveen, joka aikaisin antaa parhaimpansa ja jossa taito harvoin jaksaa kestää vuosia. Mutta hänen mielilauseensa oli »kestää loppuun asti». Fredrik-romaanissaan hän ei nähnyt muuta kuin tämän komennuksen ylistystä; näihin sanoihin hänestä näytti sisältyvän kärsimysten uhallakin toimivan hyveen olemus. Hän toivoikin hartaasti saavansa elää vanhaksi, sillä hän oli alati ollut sitä mieltä, että vain sellaista taiteellisuutta voi sanoa todella suureksi, laajakantoiseksi, jopa todella arvokkaaksi, jonka oli suotu olla luonteenomaisen hedelmällinen kaikilla inhimisillä asteilla.
Kun hän siis tahtoi hennoilla olkapäillään kantaa tehtäviä, joita kyky niille sälytti, ja kulkea pitkän matkan, tarvitsi hän siihen kipeästi kuria — ja kurihan onneksi oli hänen synnynnäinen perintöosansa isän puolelta. Nelikymmen-, viisikymmenvuotiaana, jopa jo siinä iässä, jolloin muut tuhlaavat aikaa, haaveilevat, siirtävät suurten suunnitelmien toteuttamisen huoleti tuonnemmaksi, hän aloitti päivänsä aikaisin, huuhteli rintansa ja selkänsä kylmällä vedellä ja tarjosi sitten, kaksi korkeaa hopeajalustaan pantua vahakynttilää käsikirjoituksen päässä, unen aikana kootut voimansa kahden kolmen aamutunnin intohimoisessa tunnontarkassa työssä uhrina taiteelle.
Oli anteeksiannettavaa, vieläpä se oikeastaan merkitsi hänen hyveellisyytensä voittoa, kun tietämättömät pitivät »Maja»-maailmaa tai niitä eepillisiä mittoja, joissa Fredrikin sankarielämä esitettiin, keskitetyn voiman ja pitkän henkäyksen synnyttäminä, vaikka niiden suuruus päinvastoin oli rakennettu pieninä päivätöinä lukemattomista erikoisinnoituksista ja ne vain sentakia olivat niin kauttaaltaan ja joka kohdaltaan erinomaisia, että niiden tekijä oli tahdonkestävyydellä ja sitkeydellä, sentapaisella, joka valloitti hänen kotimaakuntansa, elänyt vuosikausia saman teoksen jännityksen alaisena ja käyttänyt varsinaiseen luomiseen pelkästään voimakkaimmat Ja arvokkaimmat hetkensä.
Jotta huomattava hengentuote voisi heti tehdä laajan ja syvän vaikutuksen, täytyy olla salainen sukulaisuus, jopa yhtäpitäväisyys sen luojan oman kohtalon ja silloisen sukupolven yleisen kohtalon välillä. Ihmiset eivät tiedä, miksi he suovat mainetta jollekin taideteokselle. Ollen kaikkea muuta kuin tuntijoita he luulevat keksivänsä siitä satoja etuja voidakseen osoittaa tuntemansa voimakkaan mieltymyksen oikeutetuksi.
Mutta heidän suosionsa varsinaista syytä on mahdoton punnita; se on myötätuntoa. Aschenbach oli kerran vähemmän näkyvällä paikalla välittömästi sanonut, että melkein kaikki suuri, mitä oli olemassa, oli syntynyt kaikesta huolimatta, surun ja tuskan, köyhyyden, yksinäisyyden, ruumiillisen heikkouden, puheitten, intohimon ja tuhansien esteitten uhallakin. Mutta se oli enemmän kuin havainto, se oli omaa kokemusta, se oli suorastaan hänen elämänsä ja maineensa kaava, hänen teostensa avain, ja ihmekö siis, että se ilmeni myös hänen ihmeellisimpien henkilöillensä siveellisenä luonteena ja ulkonaisena käyttäytymisenä.
Siitä uudesta, monenmoisina yksilöllisinä ilmiöinä toistuvasta sankariesikuvasta, jota tämä kirjailija suosi, oli jo aikaisin eräs ymmärtäväinen erittelijä kirjoittanut, että se oli »älyllisen ja poikamaisen miehuuden» luonnos, »joka ylpeässä häveliäisyydessä puree hammasta ja seisoo rauhallisena, kun miekat ja keihäät lävistävät hänen ruumiinsa». Se oli kaunista, henkevää ja täsmällistä, huolimatta sen näköjään liian passiivisesta leimasta. Sillä elämänvaiheissa kestävä ryhti, tuskassa ilmenevä miellyttäväisyys ei ole vain kärsimystä, se on suoraa toimintaa, todellinen voitto, ja Sebastian-hahmo on, ellei yleensä niin ainakin puheena olevan taiteen ihanin vertauskuva.
Jos katsahti tähän sepitettyyn maailmaan, tuli siinä esille hieno itsehillintä, joka viime hetkeen asti peittää maailman silmiltä sisäisen onttoutumisen, biologisen rappeutumisen; kellertävä, aistillisesti osattomaksi jäänyt rumuus, jonka onnistuu saada kytevä kiihko syttymään puhtaaksi liekiksi, vieläpä kohota kauneuden valtakunnan hallitsijaksi; kalpea voimattomuus, joka hengen hehkuvista syvyyksistä hakee voimaa pakottamaan kokonaisen ylimielisen kansan ristin juurelle, sen jalkojen juurelle; miellyttävä ryhti muodon tyhjässä ja ankarassa palveluksessa; synnynnäisen petturin valheellinen, vaarallinen elämä ja hermoja nopeasti kuluttava kaipuu ja taito. Kun katseli kaikkia näitä kohtaloita ja vielä monta samantapaista, saattoi epäillä, olisiko yleensä muuta urhoollisuutta kuin heikkojen urhoollisuus. Mikähän sankarius olisikaan ajanmukaisempi kuin tämä?
Gustav Aschenbach oli kaikkien niiden runoilija, jotka tekevät työtä uupumuksen rajamailla, liiaksirasittuneiden, jo rikkiajettujen, vielä pystyssä pysyvien, kaikkien niiden työtä saarnaavien, jotka kitukasvuisina ja haurain välinein tahdonhaltioitumisen ja viisaan hoidon avulla voittavat itselleen ainakin joksikin aikaa suuruuden vaikutukset. Niitä on paljon, he ovat aikakauden sankareita. Ja kaikki he tunsivat itsensä hänen teoksessaan, tapasivat tunnustusta, koroitusta, ylistystä; he olivat hänelle kiitollisia, kuuluttivat hänen nimeään.
Hän oli ollut nuori ja hiomaton aikansa mukaisesti ja saatuaan siltä huonoja neuvoja julkisesti hairahtunut, erehtynyt, pannut itsensä alttiiksi, puheissaan ja teoksessaan rikkonut säädyllisyyden ja maltillisuuden lakia. Mutta hän oli voittanut arvon, jota tavoittamaan, kuten hän väitti, jokaisella suurella kyvyllä on luontainen, synnynnäinen kannustin, jopa voi sanoa, että koko hänen kehityksensä oli ollut tietoista ja uhmaavaa, kaikki epäilyn ja ivan esteet tieltään raivaavaa arvoonnousua.
Kuvauksen elävä, henkisesti höllä kouraantuntuvaisuus huvittaa poroporvarillisia joukkoja, mutta intohimoisen vääjäämättömään nuorisoon tehoo vain se, mikä on pulmallista. Ja Aschenbach harrasti pulmallista; hän oli ollut niin ehdoton kuin vain joku nuorukainen. Hän oli palvonut henkeä, harjoittanut tiedon ryöstöviljelystä, jauhanut siemenhedelmää, pannut alttiiksi salaisuuksia, tehnyt kyvyn epäiltäväksi, kavaltanut taiteen — vieläpä hän oli, samalla kun hänen kuvaavat teoksensa huvittivat, kohottivat, elähdyttivät uskoen nauttivia, nuorekkaana taiteilijana hurmannut kaksikymmenvuotiaita taiteen epäiltävästä olemuksesta ja itse taide-elämästä lausumillaan kyynillisillä väitteillä.
Mutta näyttää siltä, ettei jalo ja kelpo henki mistään nopeammin, perinpohjaisemmin tympeydy kuin tiedon terävästä ja katkerasta kiihoituksesta. Ja varmaa on, että nuorukaisen raskasmielinen, mitä tunnontarkin perusteellisuus merkitsee pinnallisuutta mestariksi varttuneen miehen syvällisen lopputuloksen rinnalla, kun hän kieltää tietämyksen, syrjäyttää sen ja kulkee pystyssä päin sen ohitse, mikäli se on omiaan vähimmässäkin määrässä lamauttamaan, herpaisemaan, alentamaan tehoa, tunnetta tai itse intohimoa.
Kuinka olisi kuuluisa kertomus »Kurjasta» selitettävä muuksi kuin inhon ilmaisuksi ajan säädytöntä psykologismia vastaan? Se ruumiillistuu tuossa kertomuksen veltossa ja arkisessa puoliroistossa, joka juonittelee itselleen kohtalon, ajamalla voimattomuudessaan, paheellisuudessaan, siveellisessä heikkoudessaan vaimonsa erään parrattoman syliin ja sisimmässään uskomalla saavansa tehdä arvottomia tekoja. Se sanan mahtipontisuus, jolla tässä kehno tuomittiin, ilmaisi, että torjuttiin moraalisen epäilijämielen kaikki kadotussurkuttelu ja kiellettiin veltto säälinilmaus, jonka mukaan kaiken ymmärtäminen tietää kaiken anteeksiantamista. Ja mitä tässä valmisteltiin, jopa jo tapahtuikin, se oli »uudestisyntyneen ennakkoluulottomuuden ihmettä», josta vähän myöhemmin eräässä tekijän kaksinpuhelussa painavasti ja jotenkin salaperäisesti korostamalla tuli puhe. Omituisia sattumuksia! Oliko tämän »uudestisyntymisen», tämän uuden arvon ja ankaruuden henkistä seurausta, että samaan aikaan havaittiin hänen kauneusaistinsa miltei tavaton vahventuminen, se muodon aatelinen puhtaus, yksinkertaisuus ja tasasuhta, joka siitä lähtien painoi hänen tuotantoonsa mestarillisuuden ja klassillisuuden täysin ilmeikkään ja harkitun leiman?
Mutta eikö hajoittavan ja toisaalta ehkäisevän tietämyksen rajojen ulkopuolella liikkuva siveellinen päättäväisyys merkitse jälleen maailman ja sielun siveellistä yksinkertaistumista ja myöskin siis vahvistumista pahaan, kiellettyyn ja siveellisesti mahdottomaan? Eikö muodolla ole kahdenlaiset kasvot? Ja eikö se yhtaikaa ole sekä siveellinen että epäsiveellinen — siveellinen kurin tuloksena ja ilmaisuna, mutta epäsiveellinen, jopa siveetön, mikäli se luonnostaan sisältää moraalisen välinpitämättömyyden, jopa oleellisesti pyrkii taivuttamaan moraalista ylpeän ja rajattoman valtikkansa alaisuuteen?
Olkoonpa sen laita kuinka tahansa! Kehitys on kohtaloa, ja eikö sellaisen kehityksen, jonka seuralaisena on laajan julkisuuden myötätunto ja joukkoluottamus, tule kulkea toista latua kuin sellaisen, joka täyttyy ilman maineen loistoa ja sitoumuksia? Vain ikuinen mustalaisuus pitää sitä ikävystyttävänä ja on altis pilkkaan, jos suuri kyky kasvaa vapaaksi kevytmielisestä nukkeasteesta, totuttautuu ottamaan ilmeikkäästi huomioon hengen arvoa ja omaksuu sen yksinäisyyden hovitavat, joka oli täynnä omintakeisia, ankaran itsenäisiä kärsimyksiä ja taisteluja ja kohotti sen ihmisten keskuudessa valtaan ja kunniaan. Kuinka paljon onkaan kyvyn itsemuovailussa leikkiä, uhmaa, nautintoa!
Eräänlaista virallisen kasvattavaa tuli ajanmittaan Gustav Aschenbachin esityksiin; hänen tyylistänsä hävisivät myöhempinä vuosina välitön rohkeus, ylevät ja uudet vivahdukset, hän muuttui mallikelpoisen vakaantuneeksi, hiotun perinnäiseksi, säilyttäväksi, muodolliseksi, jopa kaavamaiseksi, ja kuten muistotarina on tietävinään kertoa Ludvig XIV:stä, karkoitti vanheneva hallitsijapuhetavastaan kaikki alhaiset sanat.
Siihen aikaan tapahtui, että opetusviranomaiset panivat säädettyihin oppikirjoihin valittuja sivuja hänen teoksistaan. Se tyydytti häntä sisäisesti, ja kun muuan saksalainen ruhtinas juuri valtaistuimelle nousseena antoi »Fredrikin» runoilijalle, hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta, henkilökohtaisen aatelisarvon, ei hän kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.
Muutamien levottomuusvuosien jälkeen, yritettyään pysähtyä milloin sinne, milloin tänne, hän valitsi jo varhain pysyväksi asuinpaikakseen Münchenin ja eleli siellä porvarillisessa kunnia-asemassa, jollainen erikoistapauksissa tulee henkisen kyvyn osaksi. Avioliiton, jonka hän solmi jo nuorena erään oppineen perheen tyttären kanssa, oli kuolema purkanut lyhyen onnenajan jälkeen. Hänelle oli jäänyt tytär, tämäkin jo aviovaimo. Poikaa hänellä ei ollut milloinkaan ollut.
Gustav von Aschenbach oli keskikokoa hieman pienempi, tummahko, sileäksi ajettu. Hänen päänsä näytti hiukan liian isolta hänen miltei sirotekoiseen vartaloonsa verrattuna. Hänen taaksepäin suorittu, päälaelta ohennut, ohimoilta hyvin tuuhea ja vahvasti harmaantunut tukkansa kehysti korkeata, uurteista ja ikäänkuin arpista otsaa. Kehyksettömien kultaisten silmälasien kaari pureutui lujan, jalosti kaarevan nenän juureen. Suu oli iso, usein veltto, usein äkkiä kapeneva ja tiukka. Posket olivat laihat ja vakoiset; hyvin kehittynyt leuka oli pehmeästi kaksijakoinen.
Melkoiset kohtalot näyttivät liitäneen tuon useimmiten kärsivästi sivulle painuneen pään yli. Ja kuitenkin oli juuri taide tässä saanut aikaan tuon ilmeiden muovailun, joka muutoin on raskaan, monivaiheisen elämän työtä.
Tämän otsan takana olivat syntyneet Voltairen ja kuninkaan väliset säkenöivät, sotaa koskevat vuorosanat, nämä silmät, väsähtäneinä ja syvinä silmälasien takaa katsellen, olivat nähneet seitsenvuotisen sodan sairaalojen verisen helvetin. Persoonalliseltakin kannalta taide on kohotettua elämää. Se onnellistuttaa syvemmin, kuluttaa nopeammin. Se painaa palvelijansa kasvoihin kuviteltujen ja henkisten seikkailujen jäljet ja kehittää, jopa ulkonaisen elämän luostarinkaltaisessa hiljaisuudessa, ajanoloon hermot hemmoitelluiksi, liikahienostuneiksi ja uteliaiksi, mitä irstailevien intohimojen ja nautintojen täyttämä elämä tuskin kykenee saamaan aikaan.