Kuolema Venetsiassa

by Thomas Mann

KOLMAS LUKU

Moninaiset maalliset ja kirjalliset puuhat pidättivät matkahaluista kirjailijaa Münchenissä vielä pari viikkoa mainitun kävelyretken jälkeen. Hän antoi lopulta määräyksen panna maatalonsa sellaiseen kuntoon, että sinne voisi muuttaa neljän viikon perästä, ja matkusti eräänä päivänä toukokuun loppupuolella yöjunassa Triestiin, jossa hän viipyi vain vuorokauden ajan ja astui seuraavana aamuna Polaan menevään laivaan.

Hän etsi nimenomaan vierasta ja eristettyä, minkä silti saattoi pian tavoittaa, ja valitsi senvuoksi olinpaikan eräästä joitakin vuosia sitten kuuluksi tulleesta, Istrian rannikon läheisestä Adrian saaresta, jossa asui värikkään ryysyistä, uppo-outoa kieltä puhuvaa maalaisväestöä ja jossa avoimen meren partaalla oli kauniisti lohkeilleita rantakallioita.

Mutta sade ja painostava ilma, poroporvarillinen, tyystin itävaltalainen hotelliseura ja se puute, ettei saanut sellaista rauhallisen läheistä suhdetta mereen, jonka vain lieto hiekkaranta tarjoaa, ikävystyttivät hänet eivätkä antaneet hänelle varmuutta siitä, että hän oli tullut kohtalon määräämään paikkaan.

Häntä huolestutti sisäinen halu päästä jonnekin, minne, siitä hän ei vielä ollut selvillä. Hän tarkasteli laivayhteyksiä, katseli etsien ympärilleen, ja äkkiä ilmestyi, yhtaikaa hämmästyttäen ja itsestään selvänä, päämäärä hänen silmiensä eteen. Jos yön halki tahtoi saavuttaa jotakin verratonta ja satumaisen erikoista, minne silloin lähdettiin? Mutta sehän oli selvä. Mitä hän täältä haki? Hän oli joutunut väärään paikkaan. Sinnehän hänen piti matkustaa.

Hän ei viivytellyt sanoessaan irti sopimattoman asunnon. Puolitoista viikkoa hänen tulonsa jälkeen kantoi nopea moottorivene hänet tavaroineen utuisena aamuvarhaisena veden halki takaisin sotasatamaan, jossa hän astui maihin vain noustakseen heti lautakäytävää pitkin erään laivan kostealle kannelle, ja sitten alkoi matka Venetsiaan.

Se oli iäkäs, kansallisuudeltaan italialainen alus, vanhentunut, nokinen ja synkkä. Laivan luolan omaisessa, keinotekoisesti valaistussa sisähytissä, jonne heti Aschenbachin astuttua laivaan muuan kyttyräselkäinen ja likainen merimies virnistävän kohteliaana opasti hänet, istui pöydän takana hattu vinossa silmillä ja sikarinpätkä suupielessä vanhanaikaisen sirkusjohtajan näköinen, pukinpartainen mies, joka irvistelevän kevein liikemieselein merkitsi paperille matkustavien henkilötiedot ja antoi heille liput.

»Venetsiaan!» toisti hän Aschenbachin pyynnön, ojentaen käsivartensa ja kastaen kynän vinosti seisovan mustepullon puuromaiseen lopputilkkaan. »Venetsiaan, ensimmäinen luokka! Jaha, ei sitten muuta, hyvä herra.»

Ja hän kirjoitti isoja harakanvarpaita ja ripoitti rasiasta kirjoitukselle sinistä hiekkaa, jonka hän antoi valua saviastiaan, taittoi keltaisin ja luisevin sormin paperin ja kirjoitti uudelleen.

»Onnellisesti valittu matkan päämäärä!» laverteli hän sitä tehdessään. »Ah, Venetsia! Ihana kaupunki! Kaupunki, joka vastustamattomasti vetää sivistynyttä ihmistä luoksensa sekä historiansa että nykyisten sulojensa vuoksi.»

Hänen liikkeittensä liukkaudessa ja niitä säestävässä tyhjässä puhelussa oli jotakin huumaavaa ja sekoittavaa, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että matkustaja vielä viime hetkessä kavahtaisi päätöstään lähteä Venetsiaan. Hän otti rahat nopeasti ja heitti takaisin tulevat kolikot taitavasti kuin pelinhoitaja pöytää peittävälle tahraiselle liinalle.

»Paljon huvia, hyvä herra!» sanoi hän kumartaen kuin näyttelijä. »Minulle tuottaa kunniaa, kun olette liittynyt matkustajiini… Hyvät herrat!» huusi hän heti senjälkeen käsi koholla, ikäänkuin liike olisi vilkkaassa käynnissä, vaikka paikalla ei ollut enää ainoatakaan asiakasta. Aschenbach palasi kannelle.

Toinen käsi laivan rintasuojaa vasten nojattuna hän katseli joutilasta väkeä, jota vetelehti laiturilla laivan lähtöä odotellen, ja laivan matkustajia. Toi sen luokan matkustajat kyyristelivät etukannella käyttäen arkkuja ja myttyjä istuimina. Ensi kannen matkaseurana oli joukko nuorukaisia, nähtävästi kauppa-apulaisia Polasta, jotka hyväntuulisina olivat tekemässä yhteisiä huvimatkaa Italiaan. He pitivät aikamoista melua itsestään ja hankkeestaan, lörpöttelivät, imuroivat, nauttivat itsehyväisinä omasta elehtimisestään ja huusivat kaidepuun ylitse kumartuneina liukaskielisiä pilkkasanoja tovereilleen, jotka salkut kainalossa satamakatua pitkin olivat menossa liikkeisiinsä ja uhkailivat huvittelijoita kepeillään.

Muuan vaaleankeltaiseen, ylen muodikkaasti tehtyyn kesäasuun puettu mies, jolla oli punainen kaulanauha ja rohkeasti ylöspäin käännetty panamahattu, ylitti kaikki muut kirkuvan äänekkäällä iloisuudella. Mutta tuskin Aschenbach oli vähän tarkemmin silmäillyt häntä, kun hän puolittain, kauhistuneena huomasi, että mies oli valenuorukainen. Hän oli vanha, siitä ei ollut epäilystäkään. Silmät ja suu olivat ryppyjen reunustamat. Hento puna poskilla oli maalia, ruskea tukka värikäsnauhaisen olkihatun alla oli irtonainen, hänen kaulansa oli sisäänpainunut ja jänteinen, hänen pienet irtoviiksensä ja leukakärpänen olivat värjätyt, hänen keltainen ja täysilukuinen hammasrivinsä, jota hän nauraen näytteli, oli halpaa jäljittelyä, ja hänen kätensä, joissa oli sinettisormus kummassakin etusormessa, olivat vanhuksen kädet. Kauhistuneena Aschenbach katseli häntä ja tarkkaili hänen tapaansa seurustella ystäviensä kanssa. Eivätkö nuorukaiset tietäneet, eivätkö he huomanneet, että hän oli vanha, että hän piti väärin heidän keikarimaista ja värikästä pukuaan, esiintyi väärin heikäläisenä? Itsestään selvänä asiana ja tottumuksesta he, kuten näytti, sietivät häntä keskuudessaan, kohtelivat häntä kuin vertaistaan ja vastasivat vastenmielisyyttä ilmaisematta hänen lystikkäihin kylki-iskuihinsa. Kuinka se oli mahdollista?

Aschenbach peitti otsan kädellään ja sulki silmänsä, joita poltti, koska hän oli nukkunut liian vähän. Hänestä tuntui, ettei kaikki kulkenut tavallista latua, että satumaisen vieras ja vääntynyt maailma alkoi levitä kummallisuuden alalle, mikä kenties loppuisi, jos hän varjostaisi hieman kasvojaan ja silmäilisi jälleen ympärilleen. Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä hän tunsi kuin uivansa, ja kun hän nosti katseensa järjettömän pelokkaasti, huomasi hän laivan raskaan ja synkän ruhon hitaasti irtaantuvan muuratusta rannasta. Tuuman kerrallaan, koneen työntäessä eteenpäin ja taaksepäin, leveni likaisen läikehtivä vesiraita laiturin ja laivankyljen välillä, ja kömpelösti liikehtien laiva käänsi kokkapuunsa aukeaa merta kohti. Aschenbach meni ylähangan puolelle, jonne kyttyräselkäinen oli asettanut hänelle lepotuolin ja jonne tahraiseen hännystakkiin puettu tarjoilija tuli kysymään hänen määräyksiään.

Taivas oli harmaa, tuuli kostea. Satama ja saaret olivat jääneet taakse, ja nopeasti hävisi utuisesta näköpiiristä maa kokonaan. Kosteuden liuottamla hiilihiutaleita putoili pestylle kannelle, joka ei ottanut kuivuakseen. Jo tunnin kuluttua levitettiin purjekatos, koska alkoi sataa.

Viittaansa kääriytyneenä, kirja sylissä, lepäili matkailija, ja tunnit kuluivat hänestä huomaamatta. Sade oli lakannut, liinakatos poistettiin. Näköpiiri oli täydellinen. Taivaan samean kupukaton alla levisi yltympäri aution meren suunnaton laatta. Mutta tyhjässä nivelettömässä avaruudessa puuttuu meiltä vaisto mitata aikaa, ja me häivymme mittaamattomuuteen. Varjomaisen kummallisia olioita, vanha keikari, laivaruuman pukinpartainen mies liikkuivat epämääräisin elein ja sekavin unipuhein lepäävän aivoissa, ja hän nukahti.

Puolipäivän aikaan hänet käskettiin pitoihin käytävän tapaiseen ruokasaliin, josta ovet johtivat makuukojuihin ja jossa pitkän pöydän alapäässä — hän aterioi sen yläpäässä — liikeapulaiset ynnä vanhus olivat kello kymmenestä alkaen kilistelleet iloisen kapteenin kanssa. Ateria oli viheliäinen, ja hän lopetti sen nopeasti. Hän halusi ulkoilmaan, katsomaan taivasta, näyttäisikö se kirkastuvan Venetsiassa päin.

Hän ei voinut kuvitella muuta kuin että näin tapahtuisi, sillä kaupunki oli ottanut hänet aina loistavana vastaan. Mutta taivas ja meri olivat yhä sameat ja lyijynväriset, ajoittain putoili sumuista sadetta, ja hän mukautui ajatukseen, että vesitietä tullen tapaisi Venetsian toisenlaisena kuin lähestyessään sitä aikaisemmin maitse.

Hän seisoi keulamaston luona, katse etäisyyteen tähdättynä, odottaen maata. Hän ajatteli sitä surumielisen innostunutta runoilijaa, jolle muinoin näistä aalloista olivat nousseet hänen unelmansa kupukatot ja kellontornit; hän toisti hiljaa mielessään jotakin siitä, mistä silloin oli kunnioituksen, onnen ja surun innoittamana syntynyt hillitty laulu, ja jo kuvatun tunteen vaivattomasti liikuttamana hän tarkasteli vakavaa ja väsynyttä sydäntään todetakseen, olisiko kulkevalle tyhjäntoimittajalle ehkä vielä suotu uusi innostus ja hämmennys, tunteen myöhäinen seikkailu.

Silloin sukeltautui oikealta esille laakea rannikko, kalastajaveneet vilkastuttivat meren, kylpysaari tuli näkyviin, laiva jätti sen vasemmalle puolelleen ja liukui, kulku hidastettuna, sen kapean väylän läpi, joka on saanut nimensä saaren mukaan, ja laguuneilla, kirjavan viheliäisten asuntojen edessä, se pysähtyi vallan, koska täytyi odottaa terveydenhoitotarkastajien alusta.

Kului tunti, ennenkuin se näkyi. Oli tultu perille eikä kuitenkaan oltu perillä; ei ollut kiirettä, ja kuitenkin oltiin levottomuuden ahdistamia. Nuoret polalaiset, isänmaallisessa mielentilassa ehkä hyvinkin sen torvisoiton johdosta, jonka äänet kantautuivat veden yli yleisten puutarhojen taholta, olivat tulleet kannelle ja kuohuviinin innoittamina huusivat eläköötä vastapäätä rannalla aseharjoituksia pitäville ratsumiehille.

Mutta oli vastenmielistä nähdä, millaiseen tilaan nuorison kanssa harjoitettu väärä veljeily oli saattanut tuon pyntätyn ukon. Hänen vanhat aivonsa eivät olleet nuorten tukevien aivojen lailla kyenneet kestämään viinin vaikutusta. Hän oli surkuteltavasti päihdyksissä. Katse tylsänä, savuke hytisevissä hyppysissä hän huojui paikalla vaivaloisesti tasapainoa tapaillen, humaltuneessa tilassaan eteen- ja taaksepäin kuukahtamaisillaan. Koska hän olisi ensi askeleella kompastunut, ei hän uskaltanut liikkua paikaltaan, mutta ilmaisi silti säälittävää uhkamieltä, tarttui jokaiseen häntä lähestyvään kiinni takinnapista, lallatti, siristeli, hihitti, kohotti sormuskoristeisen kurttuisen etusormensa typerään härnäilyyn ja nuoli inhoittavan kaksimielisellä tavalla kielenkärjellä suupieliään.

Aschenbach katseli häntä synkännäköisenä, ja jälleen häneen tuli pyörryttävä aistimus, ikäänkuin maailma osoittaisi kevyttä, kuitenkin hillitöntä taipumusta vääntyä kummallisen ja hirviömäisen muotoon — aistimus, jonka valtaan olosuhteet tosin pidättivät häntä antautumasta, koska juuri silloin kone alkoi uudelleen jyskyttäen käydä ja laiva jatkoi jälleen niin lähellä päämäärää keskeytynyttä kulkuansa San Marcon kanavassa.

Näin hän siis jälleen näki tuon hämmästyttävimmän maihinnousupaikan, tuon haaveellisen rakennustyön loistavan yhdistelmän, jonka tasavalta oli pannut lähestyvien merenkulkijoiden kunnioittavien katseitten eteen, palatsin keveän ihanuuden ja huokaustensillan rantapatsaat jalopeuroineen ja pyhimyksilleen, satutemppelin komeasti näkyvän sivustan, läpikatsauksen porttikäytävään ja jättiläiskellolle, ja tätä katsellessaan hän mietti, että saapuminen maitse Venetsian asemalle merkitsi astumista palatsiin takaoven kautta ja ettei tähän kaupungeista epätodellisimpaan sopisi saapua muuta tietä kuin mitä hän nyt tuli, laivalla, aavan meren yli.

Kone pysähtyi, gondolit tunkeilivat lähettyvillä, köysitikkaat laskettiin alas; laivaan astui tullivirkamiehiä, jotka toimittivat tehtävänsä pintapuolisesti. Laivan purkaminen saattoi alkaa. Aschenbach ilmoitti, että hän halusi gondolin viemään hänet tavaroineen sille paikalle, mistä Lidon ja kaupungin väliä kulkevat pienet laivat lähtivät, sillä hän aikoi jäädä asumaan meren rannalle.

Hänen hankkeensa hyväksytään, hänen toivomuksensa huudetaan alas vedenpinnalle, missä gondolinkuljettajat murteitansa puhuen torailevat keskenään. Hän on yhä estetty astumasta alas; hänen matka-arkkunsa, jota paraikaa vaivalla kiskotaan tikapuuntapaisia portaita alas, estää sen. Niinpä hänen on mahdoton muutamaan minuuttiin välttää pöyristyttävän ukon tunkeilevaisuutta, kun tämä päihtymistilassaan hämärästi innostuu lausumaan jäähyväiskohteliaisuuksia vieraalle.

»Toivomme mitä onnellisinta oleskelua», mäkättää ukko ja raapaisee jalallaan. »Suosittelemme itsestämme hyvää muistoa! Au revoir, excusez ja bon jour, teidän ylhäisyytenne!» Hänen suunsa vetistelee, hän iskee silmää, hän nuolee suupieliään ja hänen ukonhuultaan koristava värjätty partakärpänen harittaa pystyyn. »Tervehdyksemme», lallattaa hän, vieden kaksi sormenpäätä suulleen, »tervehdyksemme rakastetulle, kaikkein rakkaimmalle, kauneimmalle rakastetulle». Ja äkkiä putoavat hänen yläleukansa tekohampaat alahuulelle. Aschenbach pääsee vihdoin pakoon. »Rakastetulle, hienolle rakastetulle», kuulee hän vielä takanaan lausuttavan kuhertavalla, ontolla ja epäselvällä äänellä, kun hän köysikaiteesta kiinnipidellen kapuaa alas laskutikkaita myöten.

Kukapa ei olisi tuntenut hetkellistä kauhua, kellä ei olisi ollut taisteltavana salaista arkuutta ja ahdistusta vastaan, kun piti ensi kerran tai pitkäaikaisen vieraantumisen jälkeen astua venetsialaiseen gondoliin?

Ballaadikausilta muuttumattomana meille säilynyt kummallinen kulkuneuvo, niin omituisen musta kuin vain muutoin ruumisarkut ovat — se muistuttaa hiljaa liputtavassa yössä koettuja äänettömiä ja rikollisia seikkailuja, se muistuttaa vielä enemmän kuolemaa itseään, paareja sekä synkkiä hautajaisia ja viimeistä hiljaista matkaa. Ja onko huomattu, että tuollaisen aluksen istuin, arkunmustaksi kirjoitettu, himmeänmustaksi päällystetty nojatuoli on maailman pehmein, upein, veltostuttavin sija? Aschenbach huomasi sen istahdettuaan melojan jalkojen juureen vastapäätä matkatavaroitaan, jotka lojuivat siististi kokassa.

Soutajat kinastelivat yhä, karkeasti, käsittämättömin sanoin, uhkaavasti elehtien. Mutta vesikaupungin erikoinen hiljaisuus tuntui ottavan lempeästi vastaan heidän äänensä, tekevän ne ruumiittomiksi, hajoittavan ne aallokon yli.

Täällä satamassa oli lämmintä. Shirokko-tuulen lauhasti kasvoja hivellessä, myötäävän aallokon pinnalla keinahdellen, pieluksiin nojaten matkamies ummisti silmänsä ja nautti täysin siemauksin yhtä oudosta kuin suloisesta joutenolosta. Matkasta tulee lyhyt, tuumi hän; kunpa se kestäisi iäti! Keveässä keinahtelussa hän tunsi loittonevansa tungoksesta, äänten hälystä.

Kuinka hiljaiseksi ja yhä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään! Mitään muuta ei kuulunut kuin soutajan melan loiske, aaltojen kumea pärskähtely vasten veneen kokkaa, joka pystypäisenä, mustana ja kärjestään hellebardin tapaiseksi muovailtuna kohosi vedestä, ja lisäksi kolmantena äänenä pulleina, jupinaa — melojan kuiskattua, kun hän hampaitten välistä jutteli itsekseen sysäyksittäin, äännähdyksin, jotka hänen käsivarsiansa työskentely pusersi esiin.

Aschenbach nosti katseensa ja huomasi lievästi kummastuneena, että laguuni laajeni hänen ympärillään ja että hänen kulkunsa oli suunnattu avomerelle päin. Näytti siis siltä, ettei hän saisi lepäillä liian paljon, vaan hänen tulisi hieman huolehtia myöskin tahtonsa täytäntöönpanosta.

»Höyrylaivalaiturille siis», sanoi hän kääntyen puoleksi taaksepäin.

Jupina taukosi. Hänelle ei vastattu.

»Höyrylaivalaiturille siis», toisti hän ja kääntyi kokonaan ja katsahti melojaan, joka hänen takanaan korokelaudalla seisten kohosi vaaleaa taivasta vasten. Se oli tylynnäköinen, jopa raakailmeinen mies, yllään merimiehen sininen asu, jossa oli keltainen vyö ja päässä korskeasti kallelleen työnnetty muodoton olkihattu, jonka punonta oli hajoamaisillaan. Hänen kasvojensa muoto, hänen vaaleat kähärät viiksensä lyhyen nykerönenän alla eivät ollenkaan osoittaneet italialaista syntyperää. Vaikka hän olikin ruumiinrakenteeltaan hintelä, niin ettei häntä olisi luullut ammatissaan erikoisen taitavaksi, käytteli hän melaa varsin tarmokkaasti, keskittäen jokaiseen vetäisyyn kaikki ruumiinvoimat. Pari kertaa hänen huulensa ponnistelusta vetäytyivät syrjään, niin että valkoiset hampaat paljastuivat. Punertavat kulmakarvat kurtussa hän katsoi vieraan ohi vastatessaan jyrkällä, melkein karkealla äänellä:

»Te menette Lidoon.»

Aschenbach vastasi:

»Niinpä kyllä. Mutta olen ottanut gondolin vain viemään minut San
Marcon rannalle. Haluan matkustaa kanavalaivalla.»

»Ette voi matkustaa kanavalaivalla, hyvä herra.»

»Entä miksi en?»

»Koska kanavalaiva ei kuljeta matkatavaroita.» Se oli totta — Aschenbach muisti sen. Hän oli vaiti. Mutta miehen jyrkkä, ylimielinen esiintyminen, joka niin tuiki vähän vastasi maan tapaa, vaikutti sietämättömällä. Hän sanoi:

»Se on minun asiani. Ehkä haluan antaa tavarani säilytettäväksi. Teidän on käännyttävä.»

Tuli äänettömyys. Mela läiskähteli, vesi löi kumeasti keulaan. Ja puhelu ja jupina alkoi jälleen. Meloja puheli itsekseen hampaitten välitse.

Mitä oli tehtävä? Yksin aalloilla oudosti omavaltaisen, kammottavan päättäväisen miehen seurassa, matkamies ei keksinyt keinoa, kuinka toteuttaisi tahtonsa. Kuinka pehmeästi hän voisikaan lepäillä, ellei kiihdyttäisi itseään! Eikö hän ollut toivonut matkan kestävän kauan, ikuisesti? Järkevintä oli antaa asioiden mennä omaa latuaan, se oli tosiasiallisesti mitä miellyttävintä.

Hänen istuimensa, matala musta täytetty nojatuoli, tuntui uhkuvan laiskuuden lumoa, kun se keinahteli keveästi hänen selkänsä takana seisovan itsepintaisen melojan työnnöistä. Aschenbachin mielessä väikkyi eräänlaisena unikuvana ajatus, että hän oli joutunut rikollisen käsiin — kykenemättä kehittämään ajatuksiaan teoksi puhkeavaan puolustukseen. Vielä ikävämmältä tuntui mahdollisuus, että kaikki oli alhaisen rahansaalistuksen suunnittelua. Eräänlainen velvollisuudentunne tai ylpeys, mieleenjohtuma, että se oli ehkäistävä, sai hänet vielä kerran ponnistautumaan. Hän kysyi:

»Paljonko vaaditte matkasta?»

Ja katsoen hänen ohitseen meloja vastasi:

»Te kyllä maksatte.»

Oli selvää, mitä tähän oli vastattava. Aschenbach sanoi koneellisesti:

»En maksa mitään, en kerrassaan mitään, jos viette minut, minne en tahdo.»

»Te aiotte Lidoon.»

»Mutta en teidän kanssanne.»

»Minä kuljetan teitä hyvin.»

Se on totta, tuumi Aschenbach ja pysyi vaiti. Se on totta, sinä kuljetat minua hyvin. Vaikka, arvattuasi käyttövarani, lähettäisit minut salakavalasti melaniskulla Hadekseen, olet kuljettanut minua hyvin.

Mutta mitään sensuuntaista ei tapahtunut. Vieläpä saapui seuraa, veneellinen kiertäviä soittoniekkoja, miehiä ja naisia, jotka lauloivat kitaran ja mandolinin säestyksellä tunkeilevasti pysytellen gondolin kyljessä ja täyttäen veden hiljaisuuden voitonhimoisella vieraalla runoudellaan. Aschenbach viskasi rahaa esille työnnettyyn hattuun. Joukko vaikeni silloin ja souti paikalta. Ja melojan kuiskailu alkoi taas kuulua, kun hän puheli itsekseen sysäyksittäin ja hajanaisesti.

Niin sitten päästiin perille kaupunkiin päin menossa olevan höyrylaivan vanaveden keinuttamana. Kaksi kunnallisvirkamiestä käveli rannalla edestakaisin kädet selän takana ja katse laguuniin päin suunnattuna. Aschenbach nousi gondolista sillalle vanhuksen avulla, joka iskuhakoineen on saapuvilla jokaisessa venetsialaisessa maihinnousupaikassa, ja kun häneltä uupui pientä rahaa, meni hän laivasillan naapurissa olevaan hotelliin vaihtamaan rahaa maksaakseen melojalle oman harkintansa mukaan. Hän sai asiansa toimitetuksi hotellin eteisessä, tuli takaisin, löysi matkatavaransa laiturilla olevista työntörattaista, mutta gondoli ja sen kuljettaja olivat hävinneet.

»Hän livisti tiehensä», sanoi iskuhakaa pitelevä vanhus. »Huono mies, mies ilman toimilupaa, armollinen herra. Hän on ainoa meloja, jolla ei ole toimilupa. Toiset ovat ilmoittaneet tänne puhelimitse. Hän näki, että häntä odotettiin. Silloin hän livisti tiehensä.»

Aschenbach kohautti olkapäitänsä.

»Herra on kulkenut ilmaiseksi», jatkoi vanhus ja työnsi hattunsa esille. Aschenbach viskasi siihen jonkun kolikon. Hän antoi määräyksen viedä matkatavaransa kylpylän hotelliin ja seurasi työntörattaita puistokujaa, valkoisena kukkivaa puistokujaa pitkin, joka kulkee vinosti saaren poikki rannalle ja jonka molemmilla puolilla on ravintoloita, myymälöitä ja täysihoitoloita.

Hän saapui laajaan hotelliin takaoven kautta puutarhapengermältä käsin ja meni eteisen ja etuhuoneen kautta konttoriin. Kun hän oli ilmoittautunut, otettiin hänet vastaan avuliaan hyväksyvästi. Hovimestari, pieni, hiljainen, imartelevan kohtelias mies, jolla oli mustat viikset ja ranskalaiseen malliin tehty pitkätakki, saattoi hänet hissillä toiseen kerrokseen ja opasti hänet miellyttävään huoneeseen, jossa oli kirsikkapuinen kalusto ja joka oli koristettu voimakastuoksuisilla kultilla; korkeista ikkunoista oli näköala aavalle merelle.

Kun hotellin toimihenkilö oli vetäytynyt pois, astui hän ikkunan luo, ja sillaikaa kun hänen takanaan tuotiin matkatavaroita sisään ja sijoitettiin huoneeseen, katseli hän iltapäiväisen tyhjää rantaa ja auringotonta merta, joka eli nousuveden aikaa ja lähetteli matalia, venytettyjä aaltoja rauhallisessa tasatahdissa rantaa vasten.

Yksinäismykällä ovat huomiot ja tapahtumat samalla kertaa epäselvempiä ja tehokkaampia kuin seuranhaluisella; hänen ajatuksensa ovat raskaammat, kummallisemmat eivätkä koskaan vailla surumielisyyden vivahdusta. Kuvat ja havainnot, jotka olisi voinut keveästi karistaa katseella, naurahduksella, mielipiteiden vaihdolla, vaivaavat häntä kohtuuttomasti, syventyvät äänettömyydessä, käyvät merkitseviksi, elämykseksi, seikkailuksi, tunteeksi. Yksinäisyys kypsyttää omintakeista, rohkeasti ja vieroittavasti kaunista; siitä lähtee runo. Mutta se kypsyttää myöskin nurinkurista, suhteetonta, järjetöntä ja luvatonta.

Niinpä kiusasivat tulomatkan ilmiöt, kauhea vanha, rakastetusta loruileva keikari, luvattomasti ammattiaan harjoittava, palkkionsa menettänyt gondolinkuljettaja, yhä vielä matkamiehen mieltä. Tuottamatta järjelle vaikeuksia, antamatta varsinaisesti aihetta mietiskelyyn, ne olivat kuitenkin peräti kummallisen luontoisia, kuten hänestä tuntui, ja ehkä juuri tämän vastakohdan vuoksi omiaan herättämään levottomuutta. Näiden ajatusten välillä hän tervehti silmillään merta ja tunsi iloa tietoisuudesta, että Venetsia oli niin helposti saavutettavan lähellä.

Vihdoin hän kääntyi, huuhtoi kasvonsa, antoi siivoojattarelle mukavuutta täydentäviä määräyksiä ja salli hissiä hoitavan viheriäpukuisen sveitsiläisen viedä itsensä alakertaan.

Hän joi teensä merenpuolisella parvekkeella, läksi sitten ulos ja käveli sitten rantakatua pitkin hyvän matkaa hotelli Excelsioriin päin. Hänen palatessaan näytti jo olevan aika muuttaa pukua illallista varten. Hän teki sen hitaasti ja huolellisesti tapansa mukaan, koska oli tottunut panemaan työtä pukeutumiseensa, ja saapui sittenkin vähän liian aikaisin halliin, jossa hän tapasi suuren osan hotellin asukkaista toisilleen vieraina ja näytellen molemminpuolista välinpitämättömyyttä, mutta yhteisesti ateriaa odottamassa. Hän otti pöydältä sanomalehden, vaipui erääseen nahkatuoliin ja katseli seuruetta, joka erosi miellyttävällä tavalla hänen aikaisemman käyntinsä aikana täällä majailleesta joukosta.

Avara, kärsivällisesti monenlaista itseensä sulkeva näköpiiri avautui hänen eteensä. Hillitysti sekoittuivat suurten kielten äänet toisiinsa. Kautta maailman hyväksytty iltapuku, eräänlainen sivistyksen univormu, liitti ulkonaisesti inhimillisen eri muunnokset säädylliseksi kokonaisuudeksi. Nähtiin amerikkalaisen kuivat ja pitkät kasvot, monipäinen venäläinen perhe, englantilaisia naisia, saksalaisia lapsia ranskalaisine hoitajattarineen. Slaavilainen aines näytti olevan lukuisin. Lähimpänä häntä puhuttiin puolaa.

Siinä oli joukko puolikasvuisia ja tuskin aikuisiksi päässeitä, opettajattaren tai seuranaisen huollon alaisia, jotka olivat kokoontuneet pienen ruokopöydän ympärille. Kolme nuorta tyttöä, viisitoista-, kuusitoistavuotiaita, kuten näytti, ja noin nelitoistavuotias pitkätukkainen poika. Hämmästyksekseen Aschenbach huomasi, että poika oli täydellisen kaunis. Hänen kalpeat ja suloisen umpimieliset, hunajavärisen tukan kehystämät kasvonsa, suorasti viettävä nenänsä, ihastuttava suunsa, kasvojen viehättävä ja jumalallinen vakavuus muistuttivat jaloimman ajan kreikkalaista kuvanveistosta, ja muodon puhtaamman täydellisyyden ohella oli hänessä jotakin niin ainutlaatuista yksilöllistä viehkeyttä, että katselija ei luullut tavanneensa luonnossa tai kuvaavassa taiteessa mitään yhtä onnistunutta.

Erikoisesti herätti huomiota selvästi periaatteellinen vastakohta niiden kasvatusopillisten näkökohtien välillä, joiden mukaan sisarukset olivat puetut ja kuinka heitä muuten kohdeltiin. Mainittujen kolmen tytön ulkoasu — vanhinta heistä voi jo pitää aikuisena — oli rumentavan karkea ja siveä. Samanlainen luostarimainen, liuskakivenvärinen puolipitkä, arkinen ja tahallisen rumentavaa kuosia oleva puku, valkoinen kääntökaulus ainoana valopilkkuna, painoi ja ehkäisi vartalon joustavuutta. Sileästi ja piukasti päähän liimattu tukka sai kasvot näyttämään nunnamaisen tyhjiltä ja mitään sanomattomilta.

Tässä tosiaankin hallitsi äiti, eikä hän edes ajatellut sovelluttaa poikaan sitä kasvatusopillista ankaruutta, joka näytti olevan hänellä synnynnäinen, mikäli oli puhe tyttäristä. Pehmeys ja hentous määräsivät ilmeisesti pojan elämänsisällön. Oli varottu kajoamasta saksilla hänen kauniiseen tukkaansa; se kiertyi hänen otsalleen, korvien yli ja syvälle niskaan. Englantilainen meripojanpuku, jonka puuhkahihat suippenivat suupuoleltaan ja tuskin peittivät hänen vielä lapsekkaiden, mutta kapeiden käsiensä hienoja jäseniä, painoi nauhoilleen, silmuilleen ja kirjailuineen hänen hentoon vartaloonsa rikkaan ja ylhäisen leiman.

Poika istui sivuittain tarkastelijaan päin, mustan kiiltonahkakengän peittämä jalka toisen edessä, kyynärpää korituolin laitaan nojaten, poski nyrkkiin puristetun käden varassa, sulavassa asennossa, eikä hänessä lainkaan ollut sitä melkein orjamaisen jäykkyyden piirrettä, joka tuntui olevan luontainen hänen sisaruksissaan. Oliko hän sairas? Sillä hänen kasvojensa hipiä erottui norsunluun valkoisena niitä kaartavien kiharoitten kultaisesta tummuudesta. Vai oliko hän yksinkertaisesti hemmoiteltu lemmikkilapsi, puolueellisen ja oikullisen rakkauden valvatti? Aschenbach oli taipuvainen pitämään tätä todenmukaisena. Miltei jokaisella taiteilijaluonteella on synnynnäisenä vuolas ja pettävä halu tunnustaa kauneutta luova epäoikeudenmukaisuus ja osoittaa sääliä ja kunnioitusta aristokraattiselle etuoikeudelle.

Tarjoilija kävi ilmoittamassa englanniksi, että ateria oli valmis. Vähitellen vierasjoukko katosi ruokasalin lasiovesta sisään. Eteisestä ja hisseistä saapui myöhästyneitä. Sisällä oli jo aloitettu tarjoilu, mutta nuoret puolalaiset viivyttelivät yhä ruokopöytänsä ympärillä, ja syvässä nojatuolissaan mukavasti lojuva ja muutenkin edessään olevaa kaunista ihaileva Aschenbach odotteli heidän kanssaan.

Kotiopettajatar, pieni lihavahko, punakkakasvoinen nainen, teki lopulta eleen noustakseen. Kulmakarvat koholla hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja kumarsi, kun muuan kookas, harmaisiin pukeutunut ja runsain helmin somistautunut rouva astui halliin. Tämän rouvan ryhdissä oli jotakin viileää ja harkittua; hänen lievästi jauhoitetun tukkansa järjestelyssä ja puvun kuosissa oli sitä yksinkertaisuutta, joka kaikkialla, missä hurskaus pätee ylhäisyyden perustana, määrää makusuunnan. Hän olisi voinut olla jonkun korkea-arvoisen saksalaisen virkamiehen vaimo. Jotakin haavemaisen loisteliasta tuli hänen olemukseensa jo yksistään hänen korujensa mukana, jotka tosiaankin tuskin olivat arvioitavissa ja joihin kuuluivat korvakellukkaat sekä kolminkertainen, hyvin pitkä kaulanauha isoja, heikosti hohtavia helmiä.

Sisarukset olivat äkkiä nousseet. He kumartuivat suutelemaan kädelle äitiänsä, jonka hoidetuilla, mutta hieman väsyneiltä ja terävänenäisiltä näyttävillä kasvoilla väikkyi pidättyvä hymy ja joka katseli heidän päittensä ohitse puhuessaan ranskaksi muutaman sanan kotiopettajattarelle. Sitten hän astui lasiovelle. Sisarukset seurasivat häntä: tytöt rivissä iän mukaan, sitten kotiopettajatar ja viimeisenä poika. Jostakin syystä tämä kääntyi, ennenkuin astui kynnyksen yli, ja kun ei ketään muuta enää ollut hallissa, kohtasivat hänen kummallisen utuisen harmaat silmänsä Aschenbachin, joka sanomalehti polvillaan tuijotti joukon jälkeen.

Mitä hän oli nähnyt, ei varmaankaan ollut yksityiskohdissaan huomiota herättävää. Ei ollut käyty aterialle ennen äidin tuloa, vaan oli odotettu, tervehditty äitiä kunnioittavasti ja ruokasaliin mentäessä noudatettu yleisiä tapoja. Mutta kaikki tuo oli tehty niin selvästi, siinä oli ollut sellainen kurin, velvollisuuden ja itsekunnioituksen leima, että Aschenbach tunsi itsensä kummallisen liikutetuksi. Hän viivytteli vielä jonkun hetken mennäkseen sitten hänkin puolestaan ruokasaliin. Siellä hänelle osoitettiin pieni pöytä, jonka hän tuokioksi pahoittelua tuntien totesi olevan kovin kaukana puolalaisen perheen pöydästä.

Väsyneenä ja kuitenkin henkisesti vireänä hän huvitteli pitkäveteisen aterian aikana aineettomilla ja yliaistillisilla asioilla, mietti sitä salaperäistä liittoa, joka lainmukaisen ja yksilöllisen oli keskenään solmittava, jotta syntyisi inhimillinen kauneus, ja johtui siitä ajattelemaan muodon ja taiteen yleisiä pulmia, huomaten lopulta, että hänen ajatuksensa ja keksintönsä olivat samantapaisia kuin jotkut näennäisesti onnelliset unen vaikutelmat, jotka hereillä ollen osoittautuvat täysin tyhjiksi ja kelvottomiksi.

Aterian jälkeen hän oleili iltatuoksuisessa puistossa polttaen, istuen ja kävellen, meni aikaisin levolle ja vietti yön kestävän syvässä, mutta moninaisten unikuvien elävöittämässä unessa.

Ilma ei seuraavana päivänä muuttunut suotuisammaksi. Kävi maatuuli. Hallavan pilvisen taivaan alla lepäsi meri tylsässä levossa, samalla kutistuneena, taivaanranta arkisen lähellä ja rannasta niin etäälle paenneena, että se paljasti monta riviä hiekkasärkkiä. Kun Aschenbach avasi ikkunan, luuli hän tuntevansa laguunien pahentuneen hajun.

Apea mieliala valtasi hänet. Jo tällä hetkellä hän mietti paluumatkaa. Kerran, vuosia sitten, oli lämpimien kevätviikkojen jälkeen tällainen ilma häntä koetellut ja vahingoittanut hänen vointiaan siinä määrin, että hänen oli täytynyt jättää Venetsia pakolaisen tavoin. Eikö nyt jo tuntunut tuo silloinen kuumeinen haluttomuus ja paine ohimoissa ja silmäluomien raskaus? Vielä kerran muuttaa oleskelupaikkaa olisi vaivaloista, mutta ellei tuuli kääntyisi, ei hän voisi jäädä tänne. Varmuuden vuoksi hän ei purkanut kaikkia tavaroitaan. Kello yhdeksän hän söi aamiaista sitä varten varatussa tarjoiluhuoneessa hallin ja ruokasalin välissä.

Huoneessa vallitsi se juhlallinen hiljaisuus, joka on suurten hotellien kunnia-asia. Palvelevat tarjoilijat liikkuivat kevein anturoin. Teekaluston kolina, puoleksi kuiskattu sana oli kaikki, mitä saattoi kuulla. Eräässä nurkassa vinosti ovea vastapäätä ja kahden pöydän päässä hänestä huomasi Aschenbach puolalaiset tytöt kotiopettajattarineen. Kovin suoraselkäisinä, tuhanvaalea tukka juurikaan suorittuna ja silmät punoittavina, jäykissä sinipellavaisissa puvuissa, joissa oli valkoinen kääntökaulus ja kalvosimet, he istuivat siinä ja ojentelivat toisilleen hilloastiaa. He olivat melkein lopettaneet aamiaisensa. Poika puuttui.

Aschenbach hymyili. No, pikku faiakialainen! tuumi hän. Sinulla näyttää olevan näiden rinnalla etuoikeus nauttia mielin määrin nukkumisesta. Ja äkkiä ilostuen hän lausui itsekseen säkeen:

»Taas korut uudet sai levon, kylvyn lämpimän jälkeen.»

Hän söi aamiaista kiirettä pitämättä, otti ovenvartijalta, joka tuli huoneeseen kaluunakoristeinen lakki kädessä, jälkeensä lähetetyn postin ja avasi savuketta polttaen pari kirjettä. Näin tapahtui, että hän vielä oli läsnä, kun saapui unikeko, jota tuolla toisessa pöydässä odotettiin.

Poika tuli lasiovesta ja meni hiljaisuuden vallitessa vinosti huoneen läpi sisariensa pöydän luo. Hänen käynnissään, sekä yläruumiin ryhdissä että polvien liikunnassa ja valkeakenkäisen jalan astunnassa, oli jotakin erikoista suloa, hyvin kepeää, yhtaikaa arkaa ja ylpeää ja lisäksi sen lapsellisen kainouden kaunistamaa, jolla hän mennessään kääntäen päänsä saliin päin kahdesti nosti silmänsä ja loi ne alas. Hymyillen, lausuen puoliääneen sanan pehmeällä, epäselvällä kielellään hän asettui paikalleen, ja varsinkin nyt, kun hän käänsi kasvojensa piirteet sivulta päin nähtäviksi, katselija hämmästyi uudelleen, jopa pelästyi tuon ihmislapsen todella jumalankaltaista kauneutta. Hänen yllään oli tänään sini- ja valkoraitainen, pesukankainen puseropuku, jonka rinnassa oli punasilkkinen silmukka ja kaulassa yksinkertainen valkoinen pystykaulus. Mutta tällä kauluksella, joka ei erikoisen hienonakaan ottanut sopiakseen puvun laatuun, lepäsi verrattoman viehkeänä pään kukkeus — marmorin kellertävään emaljiin muovailtu Eroksen pää hienoine ja vakavine kulmakarvoineen', ohimot ja korvat suorakulmaisesti esiintyöntyvän hiuskiehkuran tummasti ja pehmeästi peittäminä.

Hyvä, hyvä! myönsi Aschenbach asiantuntijan viileään tapaan, kuten taiteilijat joskus taideteoksesta ilmaisevat ihastuksensa, hurmionsa. Ja hän tuumi edelleen: Totisesti, elleivät meri ja ranta odottaisi minua, jäisin tänne niin kauaksi kuin sinä olet täällä!

Mutta sitten hän lähti, astui hotellin henkilökunnan tarkkaillessa hallin poikki, isoa pengertä alas, suoraan lautasillan yli hotellin vieraille aidattuun rantaosaan. Hän käski avojalkaisen vanhuksen, joka yllään aivinahousut, meripojan pusero ja päässään olkihattu puuhaili alhaalla kylpymestarina, näyttää vuokratun rantakojun, sijoitutti pöydän ja nojatuolin hiekkaiselle lautakorokkeelle ja asettautui mukavasti lepotuoliin, jonka oli kuljetuttanut meren partaalle, vahankeltaiselle hiekalle.

Rantakuva, suruttoman aistillisesti nauttivan kulttuurin tarkkailu luonnonvoimien ääressä, piti vireessä ja huvitti häntä niinkuin tuskin milloinkaan aiemmin. Harmaa ja tasainen meri oli jo kahlaavien lasten, uivien, kirjavien vartaloiden elävöittämä, kun ne käsivarret pään taakse kierrettyinä lojuivat hiekkaharjanteilla. Toiset soutivat pieniä, punaiseksi ja siniseksi maalattuja, kölittömiä veneitä ja päästivät nauraen ne kaatumaan. Kauas ulottuvan kojurivin edessä — niiden korokkeilla istui kuin pienillä parvekkeilla — oli kisailevaa liikettä ja laiskana lojuvaa lepoa, vierailua ja rupattelua, huolellisesti sonnustettua aamupuvustoa alastomuuden rinnalla, joka uhmailevan sulavasti nautti tienoon vapauksista. Etualan kostealla ja kiinteällä hietikolla käyskentelivät jotkut valkoisissa kylpymekoissaan, väljissä värikkäissä paitapuvuissaan. Oikealle sivulle lasten rakentama hiekkalinna oli täynnänsä pieniä lippuja, joissa näki kaikkien mahdollisten maiden värit.

Simpukoiden, leivosten ja hedelmien myyjät levittelivät polvillaan tavaroitaan. Vasemmalla, erään kojun edessä, joka oli vinosti muihin ja mereen ja johon ranta sillä puolella loppui, oleskeli venäläinen perhe: parrakkaita ja isohampaisia miehiä, nöyryytettyjä ja laiskoja naisia, baltilainen neiti, joka telineen edessä istuen epätoivoisin huudahduksin maalasi merta, kaksi hyväntahtoisen rumaa lasta, vanha huivipäinen palvelijatar, jolla oli hellästi alistuvan orjan eleet. Kiitollisina nauttien he siellä oleilivat, huusivat väsymättä tottelemattomina telmivien lasten nimiä, puhuivat harvoilla osaamillaan italialaisilla sanoilla leikillisesti kauan aikaa huumorintajuisen ukon kanssa, jolta he ostivat sokerimakeisia, suutelivat toisiaan poskelle eivätkä piitanneet kenestäkään heidän inhimillisen yhteiselämänsä tarkkailijasta.

Tahdon siis jäädä, ajatteli Aschenbach. Missä olisikaan parempi olla? Ja ristiinpannut kädet sylissä hän antoi silmiensä kadota meren avaruuteen ja katseensa häipyä, upota, murtua avaruuden erämaan yksitoikkoiseen sumuun. Hän rakasti merta syvistä syistä: se oli raskaasti työtä tekevän taiteilijan levonkaipuuta, kun hän himoitsee kätkeytyä ilmiöiden vaativalta moninaisuudelta yksinkertaisen, suunnattoman rinnoille; se oli kiellettyä, hänen tehtävälleen tuiki vastakkaista ja juuri sen vuoksi niin houkuttelevaa himoa jäsenettömään, mittaamattomaan, ikuiseen, olemattomaan. Levätä täydellisen ääressä on sen kaipuuta, joka ahertaa verrattoman tavoittelussa, ja eikö olematon ole eräs täydellisen muoto?

Mutta hänen siinä juuri tuijottaessaan haaveksien tyhjyyteen, katkaisi muuan ihmisvartalo vaakasuoran rantaviivan, ja kun hän kirvoitti ja keräsi katseensa rajattomasta, näki hän kauniin pojan, joka vasemmalta tullen meni hänen editseen hiekalla. Poika oli avojaloin, valmiina kahlaamaan, hoikat sääret polven yläpuolelle paljaina. Hän asteli hitaasti, mutta niin kevyesti ja ylpeästi kuin olisi vartavasten tottunut liikkumaan jalkineitta, ja silmäili poikittain oleviin kojuihin päin. Mutta tuskin hän oli huomannut venäläisperheen, joka siellä vetelehti kiitollisessa sovussa, kun hänen kasvojensa yli jo kulki vihaisen ylenkatseen ukkospilvi. Hänen otsansa synkkeni, hänen suunsa kohosi, huulet vääntyivät katkeraan kurttuun, joka särki poskiviivan, ja hänen kulmakarvansa olivat painuneet niin raskaaseen ryppyyn, että silmät näyttivät vajonneen luomien alle ja puhuivat pahansuopina ja tummina vihan kieltä. Hän katsahti maahan, silmäili vielä kerran uhkaavasti taaksensa, kohautti hartioitaan kiivain, halveksivin ja inhoavin elein ja jätti viholliset selkänsä taakse.

Eräänlainen hienotunteisuus tai pelokkuus, jokin kunnioituksen ja häveliäisyyden tunne sai Aschenbachin kääntymään poispäin, ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään. Sillä intohimon vakavalle tilapäistarkkaajalle on vastenmielistä käyttää huomioitaan edes omaksi hyväkseen. Mutta hän oli ilahtunut ja samalla järkytetty, toisin sanoen onnellistunut. Tuo lapsekas kiivailu, joka oli kohdistunut mitä hyväntahtoisimpaan elämänpalaseen, antoi jumalalliselle eristymiselle inhimilliset suhteet — se sai luonnon kallisarvoisen kuvateoksen, joka oli kelvannut vain silmänherkuksi, näyttämään syvemmän osanoton arvoiselta ja loi puolikasvuiseen, muuten kauneuden takia huomattavaan olemukseen intohimon leiman, joka salli ottaa hänet vakavalta kannalta, ikäänkuin hän jo olisi vanhempi.

Yhä poispäin kääntyneenä Aschenbach kuunteli pojan ääntä, kirkasta, heikonlaista ääntä, jolla hän jo kaukaa yritti lausua tervehdyksensä hiekkalinnan ympärillä touhuaville leikkitovereille. Hänelle vastattiin huutamalla moneen kertaan hänen nimensä tai hänen nimensä hyväilymuoto, ja Aschenbach kuunteli ymmärrettävän uteliaana, voimatta kuitenkaan käsittää muuta tarkempaa kuin kaksi sointuvaa tavua, kuten Adgio tai vielä useammin Adjiu, jonka loppu-u huudettiin pitkään venyttäen. Häntä ilahdutti sen sointu, hän havaitsi sen kaunissävyisenä sopivan tuon pojan nimeksi, toisteli sitä hiljaa itsekseen ja kääntyi tyytyväisin mielin käsittelemään kirjeitään ja papereitaan.

Pieni matkasalkku polvillaan hän ryhtyi täytekynällä suorittamaan kirjeenvaihtoaan. Mutta jo neljännestunnin kuluttua hän huomasi, mikä vahinko olisi jättää hengessä tällainen tilanne, nautinnonarvoisin mitä hän tunsi, ja hukata se tyhjänpäiväisellä työllä. Hän työnsi kirjoitusneuvot syrjään ja kääntyi takaisin merelle. Ei kulunut pitkää aikaa, kun hän, hiekkarakennelmalla puuhailevan lapsijoukon äänten houkutuksesta, kallisti päänsä oikealle tuolin selkänojaan tavoitellakseen katseellaan mainion Adgion hommia.

Ensimmäinen silmäys keksi hänet: hänen rinnallaan heloittava punainen silmukka herätti kohta huomiota. Toisten kanssa hääräten, vanhaa lautaa asetettaessa sillaksi hiekkalinnan kostean vallihaudan yli hän huusi ja nyökkäsi päällänsä ohjeet. Hänen mukanaan oli kymmenkunta toveria, poikia ja tyttöjä, hänen ikäisiään ja nuorempia, jotka lörpöttelivät keskenään eri kielillä, puolaksi, ranskaksi, jopa balkanilaismurteella. Mutta hänen nimensä kaikui useimmin. Hän oli ilmeisesti halutuin, tavoitelluin, ihailluin. Varsinkin muuan, puolalainen kuten hänkin, roteva viikari, jolle huudettiin »Jashu»-nimeä, jonka tukka oli musta ja voideltu ja jolla oli yllään palttinainen vyöpuku, näytti hänen läheisimmältä vasalliltaan ja ystävältään. He lähtivät, sittenkun hiekkarakennelman työ oli sillä kerralla saatu loppuun, toisiaan syleillen kävelemään rannalle, ja se, jolle huudettiin »Jashu»-nimeä, suuteli kaunista poikaa.

Aschenbach joutui kiusaukseen uhata häntä sormellaan. »Annan sinulle neuvon, Kritobulos», tuumi hän hymyillen; »lähde vuodeksi matkoille. Sillä niin paljon vähintään tarvitset aikaa parantuaksesi.» Ja sitten hän söi aamiaisekseen suuria, täysikypsiä mansikoita, jotka hän osti eräältä kaupustelijalta.

Oli tullut hyvin lämmin, vaikkei aurinko kyennytkään puhkaisemaan taivaan usvakerrosta. Laiskuus kahlehti hengen, aistien nauttiessa meren hiljaisuuden suunnattomasta ja huumaavasta seuranpidosta. Vakavan miehen mielestä oli sopivaa, täysin tyydyttävää tehtävää ja työskentelyä arvata ja tutkia, mikä nimi olisi suunnilleen »Adgiota» vastaava. Ja turvauduttuaan eräihin Puolan historian muistikuviin hän totesi, että nimellä tarkoitettiin Tadziota, Tadeusz-nimen lyhennystä, joka huudahduksiin sovellettuna kuulosti »Tadziulta».

Tadzio kylpi. Aschenbach, joka oli kadottanut hänet näkyvistään, keksi hänen päänsä, hänen käsivartensa, jolla meloen hän otti vauhtia, kaukaa mereltä. Sillä merihän oli pitkälle tasainen. Mutta silloin alettiin olla huolestuneita hänestä, naisäänet huutelivat häntä kojuista, huhuilivat jälleen nimeä, joka hallitsi rantaa miltei lunastuksen lailla ja joka pehmeinä äänteinä venytettyine u-loppuineen ilmaisi samalla sekä suloista että metsäläistä: »Tadziu, Tadziu!»

Hän pyörsi takaisin, juoksi, hangoittelevaa vettä kuohuksi sotkien, pystypäin aallokossa. Ja kun katseli, kuinka tuo elävä vartalo, varhaismiehekkään suloinen ja hauras, vettävaluvin kiharoin ja kauniina kuin hento jumala, taivaan ja meren syvyyksien asukas, kohosi ja irtaantui meren sylistä, herätti se näky myytillisiä mietteitä; se oli kuin runoilijan kertomusta alkuajoista, muodon alkuperästä ja jumalten synnystä. Aschenbach kuunteli silmät ummessa tätä sisässään kajahtelevaa laulua ja päätteli uudelleen, että täällä oli hyvä elellä ja että hän halusi jäädä tänne.

Myöhemmin Tadzio makasi hiekassa kylvyn jälkeen, leväten verhottuna valkoiseen hurstiinsa, joka oli vedetty oikean olkapään alle, ja pää nojasi paljaalla käsivarrella. Ja silloinkin kun Aschenbach ei häntä katsellut, vaan luki jonkun sivun kirjaansa, ei hän tuskin milloinkaan unohtanut, että poika makasi siinä ja että hänen tarvitsisi vain hieman kääntää päätään oikealle nähdäkseen tuon ihailun arvoisen. Hänestä tuntui melkein kuin hän istuisi tässä suojelemassa tuota lepäävää — omissa asioissaan askarrellen ja samalla kuitenkin alituisesti valppaana tuolla oikealla lähellä olevan ihmislapsen puolesta. Ja isällinen lempeys, heltynyt kiintymys kauniiseen olentoon sen taholta, joka uhrautuen luo hengessä kaunista, täytti ja liikutti hänen sydämensä.

Puolipäivän jälkeen hän poistui rannalta, palasi hotelliin ja kuljetutti itsensä hissillä ylös huoneensa eteen. Hän viipyi sisällä kauan aikaa kuvastimen edessä ja katseli harmaita hiuksiaan, väsyneitä ja teräviä kasvojaan. Sillä hetkellä hän ajatteli mainettaan: kuinka monet tunsivat hänet kaduilla ja katselivat häntä kunnioittavasti hänen varmasti sattuvien ja sulon kruunaamien sanojensa tähden — manasi esille kaikki kykynsä ulkonaiset tulokset, jotka osuivat hänen mieleensä, jopa ajatteli saamaansa aatelisarvoa.

Hän meni sitten alas lounaalle ja ruokaili pienen pöytänsä ääressä. Kun hän aterioituaan astui hissiin, tunkeutui nuorta väkeä, joka niinikään tuli aamiaiselta, hänen jälkeensä pieneen liitelevään koppiin, ja Tadziokin tuli sisään. Hän seisoi ihan lähellä Aschenbachia, ensimmäistä kertaa niin lähellä, että tämä ei katsellut häntä kuin kuvaa matkan päästä, vaan havaitsi ja keksi tarkoin hänen inhimillisyytensä yksityiskohdat.

Joku puhutteli poikaa, ja vastatessaan kuvaamattoman suloisesti hymyillen Tadzio astui pois jo ensi kerroksessa selkä edellä ja silmät alasluotuina. Kauneus tekee häveliääksi, tuumi Aschenbach ja pohti sitten, mikä siihen oli syynä.

Hän oli kuitenkin huomannut, että Tadzion hampaat eivät olleet ilahduttavan kauniit: piikkimäiset ja kelmeät, vailla terveyden kiillettä ja omituisesti hauraan läpikuultavat, jollaiset kalvetustautisilla joskus on. Hän on hento, hän on sairaloinen, ajatteli Aschenbach. Hän ei varmaankaan elä vanhaksi. Ja hän luopui tekemästä itselleen tiliä siitä tyydytyksen tai rauhoituksen tunteesta, joka tätä ajatusta seurasi.

Hän vietti kaksi tuntia huoneessaan ja lähti iltapäivällä kanavalaivalla tunkkaisesti haisevan laguunin ylitse Venetsiaan. Hän astui laivasta San Marcossa, joi teensä aukealla ja aloitti sitten täkäläisen päiväjärjestyksensä mukaan kävelyretken katuja pitkin. Juuri tämä kävely toi mukanaan hänen mielentilansa ja päätöstensä täydellisen muutoksen.

Kujilla tuntui inhoittavan tunkkaantuneelta; ilma oli niin paksua, että asunnoista, myymälöistä, ravintoloista virtaavat hajut, öljynhöyry, hajuvesipilvet ja monet muut seisoivat huuruna eivätkä hälvenneet. Savukkeensauhu pysyi paikallaan ja hajosi vain hitaasti. Ahtaalla alalla tungeksiva ihmisruuhka kiusasi kävelijää eikä lainkaan huvittanut.

Mitä pitemmälle hän joutui, sitä tuskallisempana valtasi hänet se epämiellyttävä olotila, jonka meri-ilma yhtyneenä shirokko-tuuleen saattaa synnyttää — tila, joka on yhtaikaa kiihtymystä ja veltostumisia. Kiusallinen hiki purkautui hänestä. Silmät lakkasivat toimimasta, rintaa ahdisti; hän oli kuumeessa, veri jyskytti päässä.

Hän pakeni ahdinkoisilta kauppakujilta siltojen yli köyhien poluille. Siellä kerjäläiset vaivasivat häntä, ja kanavien pahat höyryt salpasivat hengityksen. Eräällä hiljaisella paikalla, unohdetulta ja kirotulta näyttävässä pikku kolkassa, jommoisia on Venetsian sisäosassa, erään kaivon reunalla leväten hän kuivasi otsansa ja huomasi, että hänen täytyisi matkustaa pois.

Toisen kerran ja nyt ratkaisevasti oli näyttäytynyt, että tämä kaupunki oli tällä säällä hänelle tuiki vahingollinen. Itsepäinen odotteleminen näytti järjenvastaiselta; toive, että ilma muuttuisi, oli kerrassaan epävarma. Oli tehtävä pikainen ratkaisu. Palata nyt jo kotiin ei sopinut. Ei kesä- eikä talviasunto ollut valmis häntä vastaanottamaan.

Mutta merta ja rantaa ei ollut vain täällä; sitäpaitsi ne muualla olivat vailla laguunin ja sen kuumehöyryn tuottamaa ilkeää lisää. Hän muisti erään pienen, Triestin lähellä olevan merikylpylän, jota hänelle oli kehuttu. Miksei hän lähtisi sinne? Ja vieläpä viivyttelemättä, jotta oleskelupaikan vaihdos vielä kannattaisi.

Hän selitti tehneensä päätöksen ja nousi. Seuraavalla gondolipysäkillä hän astui alukseen ja saapui kanavien sameiden sokkeloiden läpi, sirojen leijonakuvien reunustamien marmoriparvekkeitten alitse, niljaisten tornikulmien ympäritse, surevien palatsifasaadien ohi, jotka kuvastelivat suuria toiminimikilpiään keinuvan veden jätteeseen, San Marcon torille. Hänen oli työlästä päästä sinne, sillä gondolinkuljettaja, joka oli liitossa pitsitehtaitten ja lasipuhaltimoiden kanssa, koetti yhtenään saada hänet nousemaan, katsomaan ja ostamaan ja jos tuo omituinen matka Venetsian kautta alkoi tenhollaan vaikuttaa, oli vajonneen kuningattaren huijarimainen kauppiashenki omiaan ikävällä tavalla jälleen selvittämään mielialan.

Hotelliin palattuaan hän selitti vielä ennen päivällistä konttorissa, että odottamattomat seikat pakottivat hänet matkustamaan varhain seuraavana aamuna. Asiaa valitettiin, hänen laskunsa kuitattiin. Hän aterioi ja kulutti lauhan illan takaparvekkeen keinutuolissa lehtiä lukemalla. Ennenkuin hän meni nukkumaan, sulloi hän matkalaukkunsa täysin lähtövalmiiksi.

Hän ei nukkunut kaikkein parhaiten, sillä edessäoleva lähtö teki hänet rauhattomaksi. Kun hän aamulla aukaisi ikkunan, oli taivas pilvessä kuten eilenkin, mutta ilmassa tuntui raikkaammalta — ja silloin alkoi häntä jo kaduttaa. Eikö hänen ilmoituksensa ollutkin äkkipikainen ja erheellinen, jonkin sairaloisen ja suhteettoman olotilan aiheuttama teko? Jos hän olisi sitä hiukankin pidättänyt, jos hän olisi, näin nopeasti lähtemättä, yrittänyt sopeutua Venetsian ilmastoon tai odottanut sään parantumista, olisi hänellä nyt, tämän kiireen ja touhun asemasta, edessä rannalla vietettävä aamupäivä kuten eilenkin. Liian myöhäistä. Nyt hänen täytyi jatkuvasti tahtoa, mitä oli eilen tahtonut. Hän pukeutui ja laskeutui kello kahdeksan pohjakerrokseen aamiaiselle.

Tarjoiluhuone oli hänen sinne astuessaan vielä tyhjä vieraista. Hänen istuessaan ja tilaamaansa odotellessaan tuli paikalle joitakuita vieraita. Teekuppi huulillaan hän näki puolalaistyttöjen saapuvan seuraneitinsä kanssa. Ankarannäköisinä ja aamunraikkaina, silmät tulehtuneina he astelivat ikkunasyvennyksessä olevaan pöytäänsä.

Heti senjälkeen ovenvartija lähestyi häntä lakki kourassa ja kehoitti häntä lähtemään. Auto odotti valmiina viemään hänet ja toiset matkustajat Excelsior-hotelliin, mistä moottorivene kuljettaisi heidät yksityiskanavaa pitkin asemalle. Olisi kiire. — Aschenbachin mielestä ei ollut ensinkään kiire. Oli vielä runsaasti tunti aikaa junanlähtöön. Häntä harmitti hotellin tapa, että matkustajat toimitettiin lähtemään talosta ennen aikojaan, ja selitti ovenvartijalle haluavansa nauttia aamiaista kaikessa rauhassa. Mies poistui empien ja palasi viiden minuutin kuluttua. Vaunu ei voinut mitenkään odottaa kauempaa. Lähteköön sitten ja vieköön hänen matkalaukkunsa, vastasi Aschenbach ärtyneesti. Hän matkustaisi määrätyllä hetkellä yleisessä höyryaluksessa, ja mies olisi hyvä ja antaisi hänen itse huolehtia lähdöstään. Toimihenkilö kumarsi. Iloisena, kun oli saanut torjutuksi kiusalliset kehoitukset, Aschenbach lopetti pikku ateriansa kiirehtimättä ja pyysi tarjoilijaa tuomaan sanomalehden. Aikaa oli perin niukalti, kun hän vihdoin nousi. Samassa hetkessä sattui Tadzio tulemaan sisälle lasiovesta.

Omaistensa pöytään pyrkiessään hän joutui sivuuttamaan lähtevän; harmaahapsisen, korkeaotsaisen miehen edessä hän loi kainosti katseensa alas, mutta kohotti sen heti suloiseen tapaansa, suuntasi sen pehmeänä ja avoimena häneen ja meni ohitse.

Hyvästi, Tadzio! ajatteli Aschenbach. Ja vastoin tapaansa muovaillen ajatuksen huulillaan ja itsekseen puhellen hän lisäsi: »Ollos siunattu!»

Sitten hän valmistui lähtemään, jakeli juomarahoja, otti hyvästit pieneltä, hiljaiselta, ranskalaiseen pitkääntakkiin pukeutuneelta hotellinhoitajalta ja lähti hotellista jalan kuten oli tullutkin. Hän suuntasi kulkunsa matkalaukkua kantavan palvelijan seurassa kukkivaa kujaa pitkin saaren poikki laivalaiturille. Hän saapui perille ja otti laivassa paikan — ja mitä sitten seurasi, oli surullista kärsimysmatkaa kaikkien katumuksen syvyyksien kautta.

Se oli tuttua kulkua laguunien yli, San Marcon ohi, isoa kanavaa pitkin. Aschenbach istui pitkällä penkillä laivan laitapuolella kaiteeseen nojaten ja varjostaen kädellä silmiään. Yleiset puutarhat jäivät taakse, Piazzetta avautui vielä kerran ruhtinaallisen upeana, sitten sekin sivuutettiin; senjälkeen tuli palatsirivi, ja kun vesitie kääntyi polvekkeeksi, näkyi Rialto-sillan komea, jännitetty marmorikaan.

Matkamies katseli, ja hänen rintansa oli pakahtua. Tätä kaupungin ilmaa, tätä meren ja suon tunkkaista lemua, jota pakoon hänellä oli ollut niin huutava kiire — sitä hän nyt hengitti syvin, suloisen tuskallisin vedoin. Oliko mahdollista, ettei hän ollut tiennyt eikä ajatellut, kuinka lujasti hänen sydämensä oli kaikkeen tähän kiintynyt? Mikä aamulla oli ollut puolittaista pahoittelua, hänen tekonsa oikeutuksen heikkoa epäilystä, se muuttui nyt mieliharmiksi, todelliseksi tuskaksi, sielunhädäksi, niin katkeraksi, että se työnsi monesti hänen silmiinsä kyyneleet.

Hän puheli itsekseen, että hänen olisi ollut mahdotonta aavistaa sitä ennakolta tällaiseksi. Mitä hän tunsi niin raskaasti kestettävänä, hetkittäin täysin sietämättömänä, oli ilmeisesti se ajatus, ettei hän näkisi Venetsiaa enää milloinkaan, että hän sanoisi sille nyt ikuiset hyvästit. Sillä koska oli toistamiseen osoittautunut, että kaupunki teki hänet sairaaksi, koska hänen oli ollut toistamiseen pakko lähteä sieltä suinpäin, täytyisi hänen pitää sitä tästedes mahdottomana ja kiellettynä oleskelupaikkana, jota kestämään häntä ei ollut luotu ja johon vielä kerran palata olisi ollut järjetöntä.

Niin, hän tunsi, että kun hän nyt lähtisi, täytyisi hävyn ja uhman ehkäistä häntä enää koskaan näkemästä tätä rakastettua kaupunkia, jossa hänen ruumiinsa oli kahdesti pettänyt. Ja tämä sielun taipumuksen ja ruumiin kyvyn välinen ristiriita tuntui vanhenevasta runoilijasta niin raskaalta ja tärkeältä, ruumiin tappio niin häpeälliseltä, ettei hän voinut käsittää sitä kevyttä alistumista, jolla hän oli eilen, vakaatta taistelutta, päättänyt sen kestää ja tunnustaa.

Sillaikaa höyryalus lähestyy asemaa, ja tuska ja neuvottomuus kiihtyvät sekapäisyydeksi. Lähtö tuntuu kiusaantuneesta matkamiehestä mahdottomalta, paluu yhtä vaikealta. Näin täysin ristiriitaisin tuntein hän saapuu asemalle. On jo hyvin myöhä, hän ei saa menettää silmänräpäystäkään, jos tahtoo tavoittaa junan. Hän tahtoo eikä tahdo. Mutta aika rientää; se ruoskii häntä eteenpäin. Hän kiiruhtaa hankkimaan matkalipun ja hakee hallin hälinässä tänne sijoittunutta hotellin virkailijaa. Mies ilmestyy ja sanoo, että matkalaukku on jo lähetetty. Jo lähetetty? Niin, olkaa hyvä — Comoon. Comoon? Ja moninaisen touhun jälkeen, vihaisten kyselyjen ja nenäkkäitten vastausten tuloksena kävi selville, että matkalaukku oli jo Excelsior-hotellin tavarankuljetuskonttorissa toisten, vieraiden matkatavaroiden mukana toimitettu vallan väärälle suunnalle.

Aschenbachin oli työlästä säilyttää ilme, joka tällaisissa olosuhteissa oli ainoa käsitettävä. Seikkailua uhkuva ilo, uskomaton riemu hytisytti miltei kuin kouristus hänen rintaansa. Hotellimies syöksyi paikalta pelastamaan mikäli mahdollista matkalaukun ja palasi, kuten odottaa sopikin, tyhjin toimin.

Ja silloinpa Aschenbach selitti, ettei hän halunnut matkustaa ilman matkatavaroitaan, vaan oli päättänyt pyörtää takaisin ja odottaa kylpylähotellissa, kunnes matkalaukku löytyisi. Olikohan yhtiön moottorivene vielä aseman laiturissa? Mies vakuutti sen olevan oven edessä. Italialaisen sanatulvan avulla hän sai lipunmyyjän ottamaan takaisin jo lunastetun matkalipun; hän vannoi, että piti sähköttää, ettei saanut kitsastella eikä mitään lyödä laimin, jotta matkalaukku saataisiin pian takaisin, ja niin tapahtui se kumma, että matkamies kaksikymmentä minuuttia senjälkeen kuin oli tullut asemalle oli jälleen suurella kanavalla ja matkalla Lidoon päin.

Ihmeellinen, uskomaton, hävettävä, koomillisen haaveellinen seikkailu: nähdä tienoot, joille juuri oli mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa lausunut ikuiset hyvästit, kohtalon pyörtämänä ja viskelemänä saman tunnin kuluessa uudelleen! Kuohu keulan edessä, hupaisen nopeasti puikkelehtien gondolien ja höyryalusten lomitse syöksyi pieni kerkeä kulkuneuvo päämääräänsä kohden, ainoan matkustajan koettaessa salata harmistuneen alistuvaisuuden naamarin taakse karanneen pojan pelokkaan ylimielistä kiihtymystä.

Yhä vieläkin hänen rintaansa hytisytti silloin tällöin nauru, kun hän ajatteli tätä epäonnea, jota, kuten hän arveli, mikään sunnuntailapsikaan ei olisi voinut kokea. Nyt piti osata selittää, kestää kummastelevien kasvojen ilme — sitten olisi, niin hän arveli, kaikki taas hyvin, sitten olisi onnettomuus torjuttu, vaikea erehdys korjattu, ja kaikki, mitä hän oli taaksensa jättänyt, avautuisi jälleen ja olisi uudestaan hänen omaansa niin kauan kuin hän halusi… Pettikö häntä muuten nopea vauhti vai tuliko nyt todella kaiken kukkuroiksi tuuli sittenkin mereltä päin?

Aallot löivät sementtiseiniä vasten kapeassa kanavassa, joka ulottuu saaren halki Excelsior-hotelliin. Auto-omnibus odotti siellä palaavaa ja vei hänet karehtivan meren vieritse suoraa tietä kylpylähotelliin. Pieni viiksiniekka hotellinhoitaja, yllään pyöröreunainen pitkätakki, tuli ulkoportaita alas häntä tervehtimään.

Lievästi mairitellen hän pahoitteli tapausta, piti sitä ylen kiusallisena itselleen ja laitokselle, mutta hyväksyi vilpittömästi Aschenbachin päätöksen odottaa täällä matkalaukun palauttamista. Hänen huoneensa oli tosin jo vuokrattu, mutta toinen, ei yhtään, huonompi, olisi heti hänen käytettävänään. »Pas de chance, monsieur», virkkoi sveitsiläinen hissinkuljettaja hymyillen, kun noustiin yläkerroksiin. Ja näin tuli pakolainen jälleen majoitetuksi huoneeseen, joka asemaltaan ja sisustukseltaan vastasi miltei täydellisesti edellistä.

Väsyneenä, tämän kummanlaisen aamupäivän touhun huumaamana hän istuutui, purettuaan sinne tänne käsilaukkunsa sisällön, avonaisen ikkunan ääressä olevaan nojatuoliin. Meri oli saanut valjunviheriän vivahduksen, ilma vaikutti ohuemmalta ja puhtaammalta, ranta kojuineen ja veneineen värikkäämmältä, vaikka taivas olikin vielä harmaa. Aschenbach silmäili ulos, kädet ristissä sylissä, tyytyväisenä kun sai taas olla täällä ja päätänsä ravistaen tyytymättömänä ajatellessaan horjuvaisuuttansa, omien halujensa tuntemattomuutta.

Näin hän istui ainakin tunnin, leväten ja ajatuksettomasti uneksien. Puolipäivän tienoissa hän huomasi Tadzion, joka yllään viirullinen, punasilmukkainen palttinapuku tuli mereltä päin, ollen palaamassa hotelliin ranta-aitauksen kautta, laudoitettua tietä pitkin. Aschenbach tunsi hänet heti korkeudestaan, oikeastaan ennenkuin oli tavoittanut hänet silmillään, ja hänen teki mieli ajatella jotakin tähän tapaan: »Katsohan, Tadzio, sinäkin olet jälleen siellä!» Mutta samassa hetkessä hän tunsi, kuinka tämä sulava tervehdys häipyi ja mykistyi hänen sydämensä totuuden tieltä, — tunsi verensä innostuksen, sielunsa ilon ja tuskan ja havaitsi, että juuri Tadzion vuoksi ero oli tuntunut hänestä niin raskaalta.

Hän istui ihan hiljaa, näkymättömänä korkealla paikallaan ja tuijotti itseensä. Hänen piirteensä olivat hereillä, hänen kulmakarvansa kohoilivat, tarkkaava, uteliaan nerokas hymy jännitti hänen suunsa. Sitten hän kohotti päänsä ja teki molemmilla, tuolin käsinojan yli veltosti riippuvilla käsillään hitaasti kiertävän ja nostavan liikkeen kämmenet eteenpäin kääntyneinä, ikäänkuin aikoisi avata ja levittää käsivartensa. Se oli alttiisti tervetulleeksi lausuva, tyynesti vastaanottava liike.