IV.
Gunvorilla oli paitsi Toraa pari muuta ystävätärtä… Kehenkään heistä hän ei ollut niin ihastunut; mutta hyviä ystäviä he silti olivat. Heidän nimensä: Janna Vik ja Eli Fjelde.
Janna Vik oli siivo ja viisas tyttö. Hän ei ollut suinkaan kaunis. Ehkäpä olisi menetellyt, jos olisi hiukan ymmärtänyt turhamaisuuden taidetta, mutta sitä ei Janna Vik ymmärtänyt rahtuakaan. Siksi törrötti hänen punainen tukkansa aina irtotupsuissa ja hame roikkui hänen kulmikkaalla ruumiillansa niin että kaikki hänen vankat nikamansa pönköttivät. Ja hattu oli sangen usein aivan viistossa tuon peljätyksen yläpäässä, jonka nimi oli Janna Vik.
Hän ei ollut ainoastaan siivo ja viisas tuo Janna. Hän oli luonteeltaan ihailtavan totinen ja reilu. Hän ei vehkeillyt koskaan. Hänen puhetapansa oli yhtä suorasukaista kuin hänen ulkomuotonsa — joskus häikäilemättömämpää. Hän ei pistänyt koskaan sormiansa peitteeksi, hän ei koskaan kulkenut kiertoteitä. Hän puheli kaikesta auringon alla. Ensin Gunvor ihan peljästyi kuunnellessaan häntä. Mutta vähitellen hän tottui kaikkiin Jannan omituisuuksiin. Janna kun kerran oli sellainen — ja hän oli pohjaltaan hyvin hyvä.
Janna hautoi levottomassa päässään monia aikeita. Hän tahtoi olla "jotenkin omaa itseään!" kuten hän paukautti. Hänen äitinsä, köyhän yli-opettajan leski, "hyvin vanhankansan nainen", oli kovin huolissaan tyttärensä kasvavista tuumista. Hän puolsi ankarasti katsantokantaansa, että naisen tarkoitus on olla miehen vaimona. "Haha", nauroi silloin Janna, "olisitpa siis tehnyt minusta siltä varalta hiukan suloisemman, äiti… (pää vinossa): ah, hiukan suloisemman… kun aikeesi oli, että miehelle joutuisin. Luuletko, että kukaan minua kosii, kun olen niin morski? Katsoppas minua: onko minun sopivaa olla ihanasti rakastunut kosintakohtauksessa: Ah, miten ihanaa on rakastaa!" Ja kun Janna riutuvan hehkuvasti huokasi nuo sanat, pudisti hän punaista tukkaansa hurjassa kiihkossa ja kietoi käsivartensa ristiin niin että arkipuvun saumat ratisivat. Ja sitten hän nauroi hilpein silmin, koko kuipelo-kasvoillaan.
Janna tahtoi olla "jotenkin itseään", ja hän pääsi siihen onneen. Hän hankki kaikenmoisia töitä. Hän uursi ja puursi ja antoi päivä-opetusta yhtäällä, iltatunteja toisaalla. Hän opetti saksaa, maantiedettä, historiaa, jopa voimisteluakin. Joskus ei hän ehtinyt syömään päivällistäkään. Otti vain pari voileipää ja pullon maitoa eväiksensä ja söi lyhyellä välitunnilla.
Mutta kun hän noista monista päivänsä tunneista pääsi, niin saattoivat nuo iloiset silmät kyllä näyttää väsyneiltä, ja hänen päänsä painui hartiain väliin niin että näytti joskus siltä kuin reima Janna olisi ollut kyyryselkäinen.
Toinen noista, Eli Fjelde, oli pieni, sävyisä tallukka, joka ihaili ystäviänsä. Muuta hän ei tehnytkään, mikäli sitä kukaan huomasi.
Hän ihaili Gunvoria ja myönteli aina kirkkaasti hymyillen mitä Gunvor sanoikin. Hän ihaili Jannaa ja taputti käsiänsä, kun Janna oli oikein huikea. Ja hän ihaili Toraakin, ja hänen katseensa Toran tullessa seuraan oli iloitsevaa jumaloimista.
Hän ei koskaan muistanut itseään. Kun joku puhui hänestä muille tai hänelle itsellensä, niin hän vastaili vähän. Ja jos vielä innokkaammin puhuttiin samasta asiasta, vetäytyi hän ikäänkuin itseensä eikä ymmärtänyt tuon taivaallista. Hän oli niin hassunkurinen. Janna piti hänestä kovin. Nuo kaksi tyttöä, jotka ulkoa päättäen olivat niin erilaisia, olivat hyvin paljon yhdessä. "Minä olen ainoa, joka tunnen oikein Eliä", sanoi Janna kerran Gunvorille. Ja Gunvor huomasi, että Eli oli ainoa ihminen, jota Janna ei koskaan pistellyt.
Gunvor tapasi usein Jannaa ja Eliä. He asuivat kumpikin Gunvorin puolla kaupunkia. Mutta, kuten sanottu: Tora oli aina hänelle numero 1, ja vaikka hän asui aivan kaupungin vastaisessa päässä, kävi hän tapaamassa häntä useammin kuin noita toisia.
Mutta useinkaan ei Gunvor saanut Toraa kävelylle, sillä Tora harjoitteli lujasti musiikkia. Tahi hän sai hänet ulos, jopa kotiinsakin, mutta Tora hyräili ja lauloi koko matkan ja soitteli pianoa Gunvorinkin luona. Hän oli lyhyesti sanoen tavannut Toran "ahkeralla tuulella". Niin, nyt kun on puhuttu niin paljon Jannan aherruksista, niin sopii Torankin ahkeruudesta kertoa. Hänen "ahkeruutensa" ei ole sopiva sana; paremminkin on sanottava: hänen työ-hurjistelunsa. Hänen nuori, kuohuva kiihkonsa lauluun ja sävelten suloiseen juopumukseen. Niin, kun musiikki läheni Toraa, valtasi se hänet kokonaan. Hän eli pelkästään siitä. Hän muuttui ihan toisellaiseksi kuin muulloin. Suupielet värähtelivät hermostuneesti, hän hyräili kiihkoissaan säkeitä, jotka hänestä olivat erikoisen kauniita. Ja kun hän lauloi aiheita, joita hän ajatteli, jäykistyivät hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä tuli kaukainen ilme. Ja silloin saattoi puhelias Jannakin tulla hiljaiseksi, ja hän katseli pehmyttä, hienostunutta pianon ääressä istujaa, ja iloiset silmänsä alkoivat tuijottaa, ja menepä ja arvaa, mitä Janna silloin ajatteli! Ja mitä Gunvor ja Eli ajattelivat! Ja itse Tora oli heistä kaikista loitolla. Joskus leikki huolettomasti näppäimillä, joskus imeytyivät hänen sormensa syvälle valkeaan norsunluuhun ja vetivät niistä salattuja sointuja. Ja hänen hieno päänsä keinahteli hiljaa, ja hänen punainen suunsa levitti laulua kuin kukkainen tuoksuansa.