V.
Eräänä päivänä, kun Gunvor tuli Toran luokse, tapasi hän Toran loikomassa sohvallaan tuijottaen suoraan ilmaan. Gunvorin astuessa sisään, hän käänsi päätänsä ja nyökkäsi, mutta jäi loikomaan ja yhä tuijottamaan.
Gunvor kysyi hämmästyneenä: "Miksi sinä noin makaat, Tora?"
Tora kuroitti kättänsä hänelle.
"Istu tuohon, Gunvor", sanoi hän. "Elä huoli minusta. Minä olen tänä päivänä hullu, saat tietää!"
"Hullu? Mitä tarkoitat?"
"Niin, niin… pähkä hullu… hurmaavan hullu."
Hän kuroitti käsiänsä ja väänteli niitä niin että sormet napsahteli.
Luuli kahden timanttisormuksen repivän verille hänen ihonsa.
Gunvor innostui: "Mutta mikä sinulla sitten on? Mikä sinulle on tullut?"
Tora hypähti ylös ja katsoi häneen säteilevin silmin: "Oi, eilen, arvaatkos!… tapahtui merkillistä." Hän ei sanonut ensin enempää, mietti kai, lisäsi vihdoin: "Oi, se on liian kaunista kerrottavaksi."
Gunvor hiukan jöröstyi:
"No, sepäs on vaikeaa! Ehkä haluat olla yksin. Niin menen tieheni.
Niin että saat ajatella tuota kaunista ja hullua, josta puhut."
"Ei, elä mene!… Voi, nyt sinä suutuit. No, sinä saat kuitenkin sen kuulla… Ainakin saanet kuulla alun… niin nähdään… haluatko lisää… Oi, ei", hän nauroi vallattomasti, "ei auta loukkautuminen. No, kuules nyt. Tiedät kai, etten minä ollut kaupungissa eilen. Ei, minä olin maalla erään isäni ystävän, konsuli Danin luona. Hän ei asu aivan yhtä kaukana täältä kuin isä, hänellä on siellä kaunis huvila. Hän on oikea narisija, ei pidä kaupungista. Hänellä on päässä se veikeä ajatus, että kaupunki on peijannut häntä. 'Se vietävän kaupunki peijasi minua', hän sanoo. En tiedä, mitä hän sillä tarkoittaa. — Hän käy harvoin kaupungissa; mutta äskettäin hän jälleen kävi ja juoksi jälestäni: 'Päivää, Tora!' sanoo, 'tuo kappasi istuu kuin valettu… kuules', jatkaa sitten, 'menetkö minne keskiviikkona? Oletko vapaa silloin?' 'Keskiviikkona', vastasin ja olin muka miettivinäni, 'ai, niinhän se oli, silloin minun täytyy mennä tuonne maalle konsuli Danin luo'. — Silloin hän nauroi herttaisesti ja uhkaili: 'Ai sinua, viekas rosvo, ai sinua, kaunis käärme', hän sanoi, 'et sinä ollut aikeissa tulla meille! Mutta menköön tällä kertaa. Nyt sanoit, nyt et siitä pääse. Tule siis varmasti keskiviikkona. Menet laivalle kello puoli kaksitoista, kello yksi saavut meidän laituriin, ja siellä odottaa vaunut'. — No, minä noudatin neuvoa. Ajoin huvilan pienillä, sievillä korirattailla, joiden edessä oli pieni valkea hevonen… Ja ajatteles, siellä kun oli vieraita… Tunsinhan minä heistä pari, kaupunkilaisia… ja sitten yhtäkkiä seisoi edessäni eräs mies… jota en tuntenut. Hän katsoi minuun, minusta tuntui siltä kuin olisi hän pitänyt minusta. Oh, hän katsoi minuun niin kauan, ja minä katsoin häneen. Meidät tietysti esitettiin toisillemme; mutta ymmärräthän, ei ole niinkään helppoa päästä erilleen niistä, joiden kanssa puhelee… Mutta sen me kumpikin tiesimme: me tahdomme päästä yhteen ja puhelemaan…"
Tora vaikeni. Sitten hän nojausi hiukan kenoon. Hän hymyili hämillään kuin koulutyttö, otti neuvottomana pari keltaista ruusua maljakosta, henki niiden tuoksua, suuteli niitä kauan, ja asetti ne jälleen paikoillensa, yhä hymyillen.
Gunvor pudisti päätänsä. Ystävän levottomuus tarttui häneenkin. "Sinä et ole ihan täyspäinen tänään", sanoi hän ihmetellen, "entäs sitten, Tora?"
Tora painoi leuan käsiinsä ja katseli eteensä.
"On niin vaikeaa kertoa lisää", vastasi hän. "Minä tahdon sen kyllä kertoa, Gunvor… mutta minä en oikein pääse… Niin, näetkös, ah, minun täytyy peittää silmäni kun sitä kerron."
Gunvor tuli kärsimättömäksi. "Ah, elä nyt enää vitkaile, Tora. Tämä ei ole mukavaa. Jos tahdot sen kertoa, niin tahdot, ja jos et tahdo, niin et. Ja sillä hyvä."
Tora näpsähytti käsiänsä ja ikäänkuin hypähti: "No! minä kerron sinulle kaikki. Istutaan nyt yhdessä tässä… näin… pane kätesi minun ympärilleni… kas niin… voin hyvin sinulle sen kertoa, Gunvor… Katsos, niin se kävi: me tahdoimme välttämättä päästä yhteen… ja me pääsimme, se on selvä. Ah, ensimäiset sanat, mitä puhuimme… tuntui kuin olisimme jo tienneet, mitä ajattelimme. Hän — Michael Holm hänen nimensä on — kertoi minulle että hän oli juuri palannut Ranskasta polyteknikosta. Niin, me juteltiin ja juteltiin, minä luulen, että sen muut huomasivat. Konsuli Dan katseli meitä ja hymyili minulle ja nyökkäsi päätänsä kuten sanoen: 'Kas vain, kylläpä, sinun onnisti!'… Niin, siltä tuntui minusta."
Tora vaikeni jälleen hetkisen. Sitten hän jatkoi:
"Käynhän minä kyläilyillä ja tanssiaisissa ja muissa; mutta en juuri sen tähden, että minä pitäisin herroista joita siellä tapaan. Minusta on kyllä se mukavaa, että he katsovat minua kun tulen, ja että herätän huomiota; mutta nuo herrat ovat liiaksi… kun pitää tanssia yhden ja jutella toisen kanssa — Jumala, miten nuo kavaljeerit, joita olen tavannut, ovat kaikki samallaisia… ja miten nuo kohteliaisuudet ja kuhertelut ovat tyhmiä usein… ja sitten tuo 'intressantimpi' väki, joka aina lukee ja touhuaa ja on niin viisasta — ah, ovathan he kelvon ihmisiä ja uutteria, mutta he eivät näe mitään koko tässä maailmassa, ja miten siivottomia he ovat… astua harppaavat niin että lika räiskyy. Ei, minä en voisi rakastua yhteenkään heistä… Mutta hän… Michael Holm… ah, hänessä mitä lie, josta minä voin hurjistua. Minä en tiedä, mikä siinä koski… mutta hänessä oli tuota käsittämätöntä, jota minä olen niin kauan ajatellut. Hänessä oli sellaista, että hänen luulisi mielestäni hullauttavan naiset… Oh, minun teki mieleni heristää häntä niskasta… Niin! Sellainen vahva, kaunis vartalo! Ja niin blaseerattu mamsellin nokka! Ja sellainen luja leuka! Ja sellainen kaunis suu!… Oh, ihana mies. — Ei mikään tavallinen mies — tuollainen sopivaisesti käyttäytyvä ja untelo pohjaltaan. Ei, hän oli kuin raketti, kun sikseen tuli! oli, brutaali, hurmaavan brutaali! Olisitpa nähnyt kotimatkalla. Höyrylaiva puski suoraan laituria vasten niin että oltiin kaikki kaatua. Hänkös komensi, tiedätkös. Kysyi kapteenilta, mikä hän oli, muka. Hahaha, siinä tuli toinen meno… sellaiseen komentoon he eivät siellä olleet tottuneet. Muuten siinä sujui kaikki hyvin, vanhaan tapaan remputellen… Mutta kapteeni tuli ja pyyteli häneltä anteeksi… hän kai pelkäsi, että Michael nostaisi asiasta pahemman häläkän. — Silloin me tunsimme jo toisemme hyvin, Gunvor… Michael ja minä… me oltiin suoraan sanoen kihloissa."
Tora nyökkäsi: "Niin, hassultahan se kuuluu. Niin, sellainenhan minä olen… en voi noudattaa muita sääntöjä kun niitä, jotka on sisälläni."
"Mutta miten se kävi?… Miten hän kosi?"
"Kosi? Niin, kysyppä sitä. Haha… hän ei suoraan sanoen kosinut ollenkaan… Hän suuteli minua… Niin, ällistele nyt… No, kuule sitten: Mentiin siellä päivälliselle. Minä sain hänet pöytätoverikseni. Ne olivat kai suuremmoiset päivälliset. En muista sitä. Minä vain muistan, että kuuntelin mitä hän puhui, ja vastasin hänelle. Ja katselin häntä. Ensin en tohtinut. Hän katsoi minua puolestaan niin kummallisesti. Mutta sitten minä annoin hänen katsella, ja minä kuten heittäydyin… Ah, minä ikäänkuin vaivuin! — Päivällisten jälkeen me mentiin hiukan katselemaan taloa. Isäntä näytteli meille sitä. Hän oli tiettävästi hyvin ylpeä 'linnastaan'. Sillä linnaksi minä sanoin hänen taloaan ja luulen, että hän oli mielissään. Oi Herra Jumala, miten kiltti minä tahdoin olla hänelle, kun hän oli pyytänyt minua sinne! — Kun talo oli nähty, katseltiin puistoa. Ja puisto oli kaunis. Suuria jalavia ja hirveästi kukkia. Ja ansarikin! siellä oli rypäleitä. Siellä oli hirveän kuuma. Aurinkohan paistoi koko päivän. Viiniköynnökset kiipeilivät kuin liaanit… ympäriinsä, joka paikassa,… ja siellä ihan kuin huurusi… haisi niin happamelta… aivan kuin olisivat kaadelleet sinne tynnyrittäin viiniä. Kun se oli katsottu, mentiin jälleen sisään… Minun täytyi luonnollisesti soittaa ja laulaa. Minä luulen, että tein sen hyvin. Tuli iltapuoli. Kukin huvitteli miten parhaaksi näki. Ei oltu kovin tarkkaavaisia, ymmärräthän. Silloin tuli hän luokseni ja katsoi minua ja sanoi verkalleen: 'Tulkaa kävelemään vähän kanssani. Haluatteko, neiti Pharo?' Olisitpa kuullut hänen äänensä, kun hän sanoi sen!' Niin ovelasti, ja kuitenkin tunsi, ettei siinä vastustus auta. Minun täytyi mennä hänen kanssaan… Minä nousin kohta, kun hän sen sanoi. — 'Minä haluan', vastasin minä… — Ja sitten me käveltiin puistossa. Ensin me puhuttiin; sitten ei enää voitu. Me oltiin mykkiä, Gunvor… mutta kun vaiettiin: ah, se hiljaisuus oli kummallista. Tuntui kuin olisimme sillä sanoneet kaikki. Minä sanoin: minä rakastan sinua! Minä en tiennyt ennestään, mitä se oli. Mutta nyt tiesin. Ja jos kukaan ennen ei ollut löytänyt sitä sanaa — minä sen löysin, vaikken sanonut sitä ääneen. Ja vaikeneminen tuli yhä raskaammaksi ja kuumemmaksi kuta kauemmin kuljettiin, ja yhä huusi välillämme: minä rakastan sinua! — Yhtäkkiä otti hän minua kädestä. Minä en sanonut mitään. Hän katseli sitä. 'Vai niin', sanoi hän, 'vai tämä nopsa käsi se soittaa niin kauniisti'. Ja sitten hän piti käteni."
Gunvor kysyi hiljaa:
"Etkö sinä nykäissyt sitä pois?"
"Enkä nykäissyt, Gunvor. Ja vähän ajan päästä puristi hän sitä vielä kovemmin kuin äsken, ja sitten hän sanoi: 'Mennään ansariin katsomaan viiniköynnöksiä.' — Me mentiin sinne. Minä muistan nähneeni kaikki viiniköynnökset lasiseiniä vasten. Ja siellä oli ihan kuin vielä sakeampi viinin höyry kuin äsken siellä käydessämme. Minua melkein huimasi. Varsinkin kun olin aivan hänen vieressään. Ja ennenkuin arvasin mitään, tempaisi hän minut rintaansa vasten… 'Minä rakastan Teitä, Tora', sanoi hän. Ja minä en ehtinyt vastata: hän tempaisi minua puoleensa ja suuteli minua lakkaamatta. 'Minä rakastan Teitä', sanoi hän vielä kerta. Oh, Jumalani, Gunvor, silloin tuntui minusta, etten koskaan voi häntä unhoittaa. Ja minusta tuntui, että kaikki se, mitä ennen olin elänyt, odotti vain tätä, joka nyt tapahtui. Sentähden minä olin syönyt ja juonut, sentähden laulanut, sentähden hengittänyt. Eikö se ole kummallista, kun se tuli niin yht'äkkiä."
Gunvor istui hiljaa. Hän tunsi olevansa tässä asiassa niin liikaa.
Hän ei pitänyt tuosta vieraasta "miehestä", Michael Holmista.
"Kun sinä voit olla sellainen, Tora!"
Tora katsoi häneen: "Teinkö sinun mielestäsi väärin?"
"En tiedä. Minä en tunne sellaista, Tora."
"No niin", sanoi Tora verkalleen, "mutta nyt me siis olemme tosiaan kihloissa. Mutta muista se. Se kyllä päätettiin. Mutta ymmärräthän, että kihlaus pidetään ensin salassa… joten et saa mainita siitä kellekään… Mutta miten sinä olet tullut hiljaiseksi, Gunvor… sinä näytät niin kovin vakavalta. Oletko minulle vihainen, Gunvor?"
Gunvor vastasi hiljaa:
"Ei, mutta olen pahoillani, Tora. Minusta sinä et ole minulle samallainen kuin ennen."
"Mutta rakas Gunvor… tietysti olen."
"Et, sinä et ole. Olet kuten minulta mennyt."
"Oh, elä nyt turhia!"
Tora kietoi kätensä Gunvorin kaulaan:
"Rakas, ollaanhan me yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin. Sinä olet aina minun paras, paras ystäväni. Sinä ainoastaan."
"Soita nyt jotain, Tora!"
Tora istahti flyygelin ääreen ja soitti kappaleen, josta tiesi Gunvorin pitävän. Gunvor pyysi häntä soittamaan vielä toisen: pienen laulusen, jota hänen äitinsä usein hyräili, hupaisen, vanhanaikuisen laulun. Ja Tora teki hänen mielikseen ja soitti sen kerran, ja alkoi uudestaankin. Mutta silloin hän keskeytti sen yhtäkkiä ja rupesi voiton-riemuisesti soittamaan toista säveltä. Ja hän lauloi laulun, jossa purkausi riemuiten kaikki, mitä hän tunsi. Ja riemu suureni, se julisti koko maailmani iloa, se kohosi ja kohosi, kunnes murtui huutoon: minä rakastan sinua! ja tuo huuto kajahti niin kuumasti ja kiihkeästi, tuhannen kimaltavan flyygelin sävelen seuratessa sitä.
Sitten hän lakkasi ja kääntyi Gunvorin puoleen:
"Minä keksin tämän laulun kerran", sanoi hän, "ja näytin sen opettajattarelle. Hän koetti sitä pianolla ja lauloi sitä varovasti. Haha, sinä et usko, miten tuo sävel ja sanat kuuluivat kauniilta, kun tuo kuipelo niitä lauloi. Ja viimein tuo poloinen kääkkä nyrpisti nenäänsä: 'Hm', sanoi hän, 'minusta tämä laulu ei ole oikein sopiva sellaiselle vallasnaiselle kuin te, neiti Tora…' Oh, Gunvor, eikö se sinusta sovi… eikö se ole kaunis?"
"On", vastasi Gunvor vakavasti, "se on kaunis".
"Onpa on! Minä rakastan sitä!" Hän ryntäsi syleilemään Gunvoria. "Ah, miten kaikki on kaunista", sanoi hän. "Oi, Gunvor, sano nyt, että minäkin olen kaunis!"