IX.
Nuorisoa on vaihtelevaa ja moninaista. Katsokaa sitä sen monissa muodoissa. Kas, tuossa tulee voitokas nuorukainen: hän näkee ihanan tiensä avoinna, hän ryntää suoraan kaikkiin elämänihanuuksiin, hän keinuu kuin prinsessa elämästä autuaana kultavaunuissaan, häntä palvelevat kaikki, häntä ymmärtävät, kadehtivat kaikki. "Sellaisen sen nuoren pitää olla", sanovat vanhukset…
Mutta kas tuolta tulee pettynyt nuorukainen. Hän näki, että hänen kaikki tiensä oli tukettu, siksi hän etsii syrjäteitä, siksi käy yksinään ja vaieten. Häntä ei palvele kukaan, häntä pilkkaa moni. "Miksi hän ei ole iloinen ja laulele?" sanovat vanhat, "kun me oltiin nuoria, niin me oltiin iloisia. Maailma taantuu yhä."
Tuolta tulee uusia joukkoja, jotkut riemuitsevat, jotkut taistelevat, surevat, toiset hiipivät kumarassa toisten perästä, jo äidin kohdusta onnettomuuksien leimaamina.
Ja yhä tulee laumaa. Toiset tavoittelevat yhtä, toiset toista. Jotkut tahtovat tulla rikkaiksi, toiset halaavat rakkautta, toiset kunniaa. Mutta useimmat eivät tahdo omistaa mitään erikoisesti; he tahtovat elämän kaikkineen mitä siinä uskovat olevan.
Mutta tunnetkos, miten nuo parvet elävät. Sekä helvetin että taivaan lapset. Tunnetko, miten heidän verensä on levoton. Rakasta heidän elämäänsä kaikissa sen muodoissa; sillä se värähtelee ja taistelee. Rakasta tuota kuohuvaa kultavaunujen prinsessaa — rakasta myöskin noita mykkiä ja kumarapäitä. Elämänpalo ja nuoruuden into antaa kumpikin heille annettavansa: remuavan riemun ja vaikenevan tuskan.
Väkeväin ihmisten nuoruudenliekki palaa kauan. Hapset saattavat harmeta, mutta silmä kiiluu yhä värähtelevästä sielusta. Mutta viimein ottaa ikä osansa. Ja ihminen asettuu hiljaa paikoilleen, ja levähtää. Mutta illan kylmetessä ympärillä he ajattelevat moninaista. Ja moni mennyt muuttaa väriään. Moni, joka oli liian kalpea, punertuu, ja moni haalistuu.
Ja hän näkee auringon nousevan ja laskevan. Hän näkee talvet ja kesät ja keväät ja syksyt. Hän näkee kukkien kuihtuvan, minkä hän on nähnyt lukemattomia kertoja, ja hän näkee tuttujen kuolevan. Hän näkee nousevan uusia polvia, jotka ovat hänelle vieraita. Ja vihdoin hän seisoo yksin ja katselee ympärilleen, ja hänestä tuntuu, että itse päiväkin on kylmempi kuin oli silloin, kun hän oli nuori.
* * * * *
Sillä hiljaisella kadulla, jonka varrella rouva Kjeld asui, kuului joskus ohiajavain rattaiden räminää, tai jokin nuori, hilpeä ääni, joka nauroi ja jutteli niin remakasti, että se ikäänkuin keskeytti hetkiseksi hiljaisuutta. Ja etehisen viereisessä huoneessa joskus vielä juttelivat ja nauroivat Gunvorin ystävättäret…
Niin, he nauroivat ja elivät, kun taas rouva Kjeldin kamarissa oli hiljaisuus. Siellä ikäänkuin päivä alkoi laskeutua. Rouva Kjeld istui suuressa nojatuolissaan. Hän istui useimmiten yksinään. Hänellä oli tavallisesti ompelus käsissä, tai hän neuloi. Neula pisti pistoksen toisensa jälkeen, tahi kerä pyöri lakkaamatta kokospähkinän kuoressa…
Joskus kädet väsyivät. Silloin hän nousi ylös ja katsasti kukkia. Siinä ne olivat, hänen lemmikkinsä, joita hän aina oli ymmärtänyt. Ne olivat niin hiljaa ja kasvoivat rauhallisesti ja turvassa. Jokainen vuoden aika antoi omansa. Kevät, kesä ja syksy. Ja talvella nukkuivat kukkaissipulit kääreissään odotellen kevättä.
— Kun päivä vaipui ja hämärä tuli, ei lamppua heti sytytetty. Mutta nyt heräsi muistojen pimeällä hetkellä hiljainen kamari jälleen eloon. Rouva Kjeld istahti pianon ääreen ja soitti ja lauloi. Vanha klaveeri heräsi. Ja sävelet purkausivat vanhasta rinnasta, joka pian oli laulamisen unhoittava. Ja laulut, joita ei kukaan enää tuntenut, nousivat kuin pitkästä unesta ja hypähtivät esille, peloissaan ja kummastellen. Nuo kaksi ääntä, klaveerin ja vanhan rouvan, yhdistyivät kuin merkilliseksi tanssiksi; mutta tuo pari oli nyt kuihtunut, ja silkki oli haalistunut, ja ruusut olivat kelmeät:
Ah, ruusupensas tuoksuaa, on armain kesäkuu…
Ja silloin tällöin tuntui, kuin he olisivat tavoittaneet toisiaan kädestä; mutta värisevät sormet hamusivat harhaan, ja he tanssivat suurella vaivalla tanssin loppuun.
Mut' elomme on haihtuvaa ja veri seisahtuu.
Joskus tuli Gunvor sisään ja istahti kuuntelemaan kunnes äiti lopetti. Hän tunsi nuo äidin pienet laulut. Hän oli kuullut niitä niin monet vuodet. Kerran aikoinaan, hyvin kauan sitten, oli hänen äitinsä laulanut suuriakin lauluja; mutta nyt ei ollut jäljellä muuta kuin nämä hyräilevät säkeet vain — ja ne heikkonivat vuosi vuodelta.
Kun rouva Kjeld lopetti, meni Gunvor hänen luokseen ja suuteli häntä:
"Kiitos laulusta, äiti."
Ja rouva Kjeld nosti silmänsä kuten heräten:
"Sinäkö se, Gunvor?… Minä en kuullut sinun tuloasi."
"Sinähän lauloit, äiti. Niin hartaasti. Ettet kuullut ihan mitään."
Mutta rouva Kjeld ei sallinut siihen koskettaa.
"Hartaasti? Niin, mikä ties!… Mutta nyt on jo pimeä… pannaanpa lamppuun tulta, Gunvor."
Gunvor veti uutimet ikkunan eteen ja sytytti lampun. Ja kamari tuli vielä hiljaisemmaksi kuin päivällä; sillä tuo kellervä lamppu, jonka sydäntä ei koskaan väännetty kovin korkealle, verhosi vanhat mahonkiset huonekalut ja pikku korut puolihämärään.
Ja lampun ääressä istuivat äiti ja tytär keskenään puhellen., Gunvor kertoi äidilleen, mitä nyt oli kokenut. Hän kertoi Torasta ja Jannasta ja Elistä. Hän kertoi Toran kihlauksesta, ja rouva Kjeld nyökkäsi tuontuostakin päätään kuten ilmaisten, että kyllä hän ymmärsi, mitä kuuli. Hänhän oli nähnyt monesti Tora Pharon ja puhellut hänen kanssaan; ja mitä hän hänestä tiesi: Tora oli ainakin kaunis, kelpo tyttö. Kun rouva Kjeld nyt kuuli, miten rohkeasti Tora oli sanonut isälleen, niin rouva Kjeld nyökkäsi: "Kappas, kappas! miten tarmokkaalta hän tuntuu." Ja kun hän nyt kuuli Jannan arvelut, lausui hän ainoastaan: "Oh, sellainen loru ei auta!… kun tyttö nyt kerran on häneen rakastunut… Janna saa heittää järkeilynsä."
Rouva Kjeld ei enää paljoa välittänyt Jannasta. Nuoren tytön "järkeily" oli hänestä huomattavasti vastenmielistä. Joskus oli Gunvor alkanut jutella, että ollappa "sellainen kuin Janna", — siitä rouva Kjeld tuskin piti. Janna piti silloin tällöin luonaan pieniä kokouksia, joissa pohdittiin "ajankysymyksiä". Rouva Kjeld ei pitänyt siitäkään, että Gunvor kävi niissä kokouksissa. Siksi sanoikin rouva Kjeld aina, kun Gunvor lähti tapaamaan Jannaa ja hänen ystäviään: "No, mitähän tärkeää asiaa sitä nyt tänä iltana pohditaan?" Kerran nauratti Gunvoria: "Sinä olet tullut niin kummalliseksi, äiti. Sinun mielestäsi minun pitäisi vain käydä siellä, jossa pidetään hauskaa." Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, sitten hän vastasi: "Oi, minä vain tahtoisin, että sinä olisit nuori, Gunvor. Rakkaani, ole nuori ja iloinen, ja näe kaikki kaunis ja tunne juhlaa."
"Mutta sinä, äiti sinulla ei kai ollut aina kovinkaan hupaista isän kanssa. Sinun oli kai monesti hyvinkin vaivaloista. Oletko unohtanut, että valitsit juuri sen?"
Siihen ei rouva Kjeld enää mitään vastannut.
* * * * *
Vanhuus, hiljaisuus, — kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin taistelevat ja vaivautuvat?
Kun rouva Kjeld tuli ikä-naiseksi, kaipasi hän rauhaa, muistellakseen ja ajatellakseen. Siksi tunsi hän hiljaisuuden läheisyydessään kuin suuren, valkean taulun, johon hänen muistonsa piirsi kuvia. Mutta nuo kuvat, joita hänen muistonsa nyt piirteli, olivat hyvin kauan sitten menneiltä ajoilta. Ja kuvat ilmenivät kauniimpina ja valoisampina kuin ne aikoinaan ehkä olivat hänestä olleet.
Hilpeitä kuvia tuli esiin, hohtaen hetkisen ilmi elävinä, — ja katsoivat jälleen kiireesti. Toiset tulivat ilmi kalpeina ja liikuttivat häntä kuin puolin kuiskattu sävel, jonka ääniä on vaikea eroittaa.
Hän muisti lapsuutensa ja aikaisimman nuoruutensa. Hän muisti hyvän ja hyvinvoivan lapsuudenkotinsa, hän muisti kepsuttelunsa kaduilla ja taloissa. Hän oli kohdannut tämän maailman lapsia, iloisia ja suruttomia, helposti nauravia ja pian kyynelensä kuivaavia. Hän kuuli heidän ääntensä kaiun, noiden vanhain, ystävällisten herrain, nuorten miesten: "Päivää. Emma neiti, tuletteko varmasti kylälle tänä iltana?"… "Päivää, Emma neiti! miten te kukoistatte tänään…" Ne olivat iloista väkeä, kelpo väkeä, ja toivoivat hänelle hyvää… Ja kai joku nuori, virkku mies ajatteli sellaistakin, että Emma Farnerista tulisi hieno emäntä mukavaan kotiin.
Ja itse hän ajatteli ennenkaikkea matkaansa ulkomaille, lauluaan, jota tuhannet ihmiset kiehtoutuisivat kuuntelemaan…
Ja niin hän oli tavannut Kjeldin. Ja hän oli tempautunut irti kaikesta. Noista ystävällisistä ihmisistä, heidän suopeudestaan ja ilostaan, laulustaan ja suuresta maailmasta… hän oli seurannut Kjeldiä hänen kummalliseen elämäänsä, hänen pimeään kirkkoonsa… Sillä vaikka he olivat karkoittaneet hänet kaupungin kirkosta, — kirkossa hän asui, siellä hän oli kotonansa. Mutta siellä oli usein kolkkoa, autiota aina tähtiin saakka, kaukaisiin, juhlallisiin tähtiin.
Voihan olla niin, että hän monta kertaa oli toivonut päiväpaistetta ja kukkia ja keveää iloa ja lempeää kaihoa. Kjeldin luona oli aina hiljaisuus ja valtava tummuus. Hänen valonsa oli purpuraa; se oli liian väkevää muiden ihmisten silmille…
Mitä tapahtui hänelle tähän aikaan? Miksi hän ajatteli sellaista nyt?
Merkillistä, hän ei tuntenut entistä itseään enää…
Olihan hän ollut onnellinen Kjeldineen… Niin, olihan hän aina…
Ja nyt hän ei tahtonut mitään tietää, ei mihinkään vastata… Hän ei tahtonut levottomuutta. Hän tahtoi olla hiljaa. Hän ei tahtonut pulmia ajatella…
Hän tahtoi vain muistella kauan sitten menneitä päiviä…
Hän tahtoi muistella lapsuuden-kotiaan. Auringonsädettä, joka hiveli hänen poskeansa, kun hän katseli kadulle vanhanaikaisten ruutujen läpi, kun ikkunalla neilikat puhkesivat, ja verenpisara riiputti raskaita kukkiaan, joita kukkakepit tukivat. Ja noita ihania päiviä puutarhassa hän tahtoi ajatella, jolloin kirsipuista otettiin marjat. Ja joulupuuta makeisineen, ja monia paketteja ja lahjoja…
Nyt kun lähestyvä vanhuus toi hänelle rauhaa, etsi hänen sielunsa halukkaasti nuoruuden puhdasta huolettomuutta.
* * * * *
Vanhuus ja hiljaisuus — kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin paljon taistelevat ja vaivautuvat?
Antakaamme edes sen, jota rakastamme, olla vapaana.
Kun rouva Kjeld katsoi Gunvoriin, toivoi hän pelkästänsä hyvää, kirkasta päivää. Gunvorin elon ei pitänyt tulla vaikeaksi. Hänen ei pitänyt joutua vakavan taistelun uhriksi. Olihan rouva Kjeld jo itsensä uhrannut… Niin, nainen saattaa uhrata itsensä; mutta hänen lapselleen riittäköön iloa aina.
* * * * *
Antaa päivän mennä. Illan pimeys tuo unen. Silloinpa pikku lapset nukkuvat punoittavin poskin, äidin kävellessä, vaaliessa heitä, ja lauhkeasti tuudittaessa ja laulaessa kehtolaulua, että he nukkuisivat turvallisesti. Kun Gunvor oli pieni, lauloi rouva Kjeld hänelle erästä laulua, jossa kerrottiin, että nyt kanteli äiti lasta, joka oli pieni ja vielä voimaton; mutta kerran on hänen kannettava äitiänsä:
"Kun minä olen pieni, ja sinä olet suuri."
Niin, sinnehän se nyt kallistui. Pian piti Gunvorin olla kiltti hänelle ja vaalia häntä.
Ja rouva Kjeld tiesi kyllä, että hän sitten, kun tulee sairaaksi, saattaa rauhassa asettua levolle ja hengähtää pitkän, lujan tyttönsä turvissa… ihan yhtä levollisesti kuin Gunvor ennen muinoin lepäsi pienenä hänen sylissään ja nukkui ja hengitti elämää.
Vanhuus ja hiljaisuus — kaikki kalpenee! kelmenee…