X.

Sinä vuonna tuli Gunvorille merkkitapaus. Hän rakastui ensi kerran.
Se tunne ei kasvanut seurustelusta ja puhelusta. Se syntyi yhtäkkiä.
Se valtasi hänet vavistuksella.

Se tapahtui eräänä kesäpäivänä, ja vähän aavisti hän aamulla, millaista hänen illalla olisi.

Tora Pharo kävi noutamassa häntä sinä päivänä ulos, ja he kävelivät kierroksensa kuten tavallisesti. Tora puheli paljon lähestyvistä häistään. Michael oli nyt erittäin hyvissä väleissä isän ja äidin kanssa. Isä oli kyllä totinen eikä oikein iloinen; mutta se johtui kai liiasta rasittumisesta. Hän sanoi aina: "Niin, niin — pitäkää vain oikein paljon toisistanne, niin kyllä kaikki onnistuu."

Tora puhui paljon muutakin. Hän puhui myötäjäisvaatetuksista. Siitä tuli kaunis, mutta kuitenkaan niin kaunis kuin hän oli toivonut. Ah, hän oli muun muassa haaveillut hienoja liinaisia, joissa oli pitsit, hyvin paljon pitsejä, ja kaksi kaunista aamupukua hän olisi tahtonut… hän oli ne melkein jo tilannut… paksua, englantilaista raaka-silkkiä… mutta niitä hän ei saanut… hän sai vain kohtalaista kiinalaista… Ei, isä oli hyvin säästäväinen…

Ystävättäret kävelivät yhä. He tulivat viimein satamaan asti. He katselivat laivoja… arvailivat, minne nuo suuret laivat olivat lähdössä…

Aurinko paahtoi meren läheisyydestä huolimatta. Terva juoksi ja tipahteli pitkin pienten, mustain jaalojen kupeita, jotka olivat laiturissa.

He kääntyivät, aikoivat palata kotiin. Eräs nuori mies seisoi kadun kulmassa. Kirkkaassa päiväpaisteessa. Hän oli koko pitkä, mutta varsinkin harteva. Hänen silmänsä olivat tiukat ja kiilsivät valoisasti. Hän tirkisteli vasten päivää. Piirteet voimakkaat ja kauniit. Musta, hieno, sakea tukka. Hän tervehti Toraa, joka hymyili kuin tuttavalle ainakin: "Hyvää päivää".

Kun he menivät ohitse, katsoi nuori mies Gunvoriin. Hän katsoi rauhallisesti, tahtoipa Gunvor tai ei. Ja Gunvor tunsi, tietämättä syytä, että miehessä oli mahti, joka hänet valtasi.

"Kuka se oli?"

"Se oli eräs Michaelin ystäviä, Einar Henning… juristi."

Vähän ajan päästä sanoi Gunvor vitkastellen:

"Sinä puhut usein, että se ja se on kaunis. Minä en melkein koskaan välitä niistä kauniista. Tuo oli kaunis, kuuletkos."

"Niinkö arvelet? Kyllä, onhan hän koko aistikas." Gunvor ei puhellut juuri enää tällä kävelyllä. Mutta vielä pari kertaa hän mainitsi tuota miestä, jonka he olivat nähneet.

Tora katsoi viimein häneen hymyillen.

"Mutta Gunvor! Sinähän taidat olla rakastunut."

Gunvor vastasi rauhallisesti:

"Minä en oikein tiedä, mitä rakastuminen on, Tora. Muuten minä luulen, että jos minä keneen voisin rakastua, niin hän se olisi. Niin uskon."

Tora nauroi kummastellen:

"Jaha… no täytyy tunnustaa… sepäs kävi joutuin! Jospa jo pidät
Einar Henningistä."

Mutta Gunvor ei viimein ottanut siitä puhuakseen:

"Oh, Tora, mitä me tässä loruamme. Minä en todentotta virka enää
Einar Henningin nimeä."

Tora Pharo ei kuitenkaan hellittänyt:

"Oh, Gunvor, tällä kertaa minä en vaan luota sinuun."

"No, jos sitten sanon häntä vain 'siksi', niin oletko tyytyväinen?
Niin luulet minun puhuvan Michaelista…"

He nauroivat molemmat, ja alkoivat pian puhella muusta.

— Mutta minkäpä Gunvor sille voi? Joka päivä kulki hän nyt sitä katua, jolla hän Toran kanssa sinä päivänä oli nähnyt 'sen'. Gunvor ei häntä nyt tavannut. Hän istahti puistikkoon ja tähysteli päiväpaisteisen kadun toiselle puolelle. Paljon kulki kävelijöitä; mutta se ei tullut.

Mutta sitten hän viikon kuluttua kulki aivan toista katua. Ja yhtäkkiä se tulee vastaan. Tulee iloisena ja varmana, ei aavista Gunvorista mitään. Katsoo tiukasti häneen, sillä sellainen hänen katseensa on.

Ja jälleen kuohahtaa Gunvor, ja hänen sielunsa kirkastuu ja hänen huulensa avautuvat kiihkeästi, ja hän haluaa huutaa riemusta.

Gunvor kulkee tietään. Hän ei ehdi paljoa ajatella. Ajatukset tulevat palasittain kuin ihanassa houreessa.

Mutta Tora Pharo puhui sitten harvoin Einar Henningistä, ja aina hän sanoi häntä vain "siksi". Mutta kun hän mainitsee hänestä, hymyilee hän tuskin huomattavasti. Sillä tuo nuori nainen on kuin naiset useimmiten: hän on suudellut satasen kertaa ja rakastanut monta päivää, ja siksi hän on ylpeä ja tahtoo olla Gunvorin neuvonantaja, joka on rakkaudessa niin nuori ja kokematon.

Mutta kerran iltapuolla heidän erotessaan sanoi Tora:

"Tule luokseni huomisiltana, Gunvor… kello 8. Meille tulee muutamia ystäviäni… ja Michaelkin." Ja hän lisäsi: "Ota se kaunein pukusi. Koetaan oikein juhlia."

"Sinähän tiedät, ettei minulla ole parempaa kuin se vihreä, Tora."

"Se somistaakin sinua erinomaisesti. No niin, sinä tulet."

"Kello 8. Kyllä, kiitokset. Tulen mielelläni. Hyvästi, Tora."

"Hyvästi, Gunvor."

He jo erosivat; mutta yhtäkkiä juoksi Tora Gunvorin perästä. Ja hän hymyili ja nauroi ja katseli suurin, onnellisin silmin ystäväänsä:

"No saat sen kuulla, niin sinulla on jotain iloa jo etukäteen. Hänkin tulee, Gunvor kultaseni. Niin juuri, 'se'. Hyvästi, hyvästi… Tervetuloa siis!"

Gunvor jäi seisomaan. Tora juoksi pois, pysähtyi ja viittasi hymyillen hänelle ennenkuin katosi.

— Se ei tuntenut Gunvoria, joka luuli aina häntä tuoksi maltilliseksi ja rauhalliseksi tytöksi, jonka puhe oli vain "kyllä" ja "ei", — eikä muuta.

Sinä iltana Toran luona — hymy vavahteli ja silmät kimalsivat. Hän tunsi itse, ettei hän ollut tavallisensa. Kunhan ei vaan muut huomaisi. Torasta ei hätää; mutta nuo muut.

Aurinko laski. Koko luode paistoi. Ensin väkevän keltaisena — sitten punaisena kuin sakea tuli — ja sitten ruosteenpunaisena… riutui. Gunvorin täytyi katsella päivän laskua. Hänen sielunsa kuohui tunteista. Ah, Jumala, hän rakasti tuota miestä. Rakasti häntä Hänen täytyi vähän väliä hillitä itseään: hänen täytyi olla rauhallinen. Muuten ne varmaan huomaisivat.

He puhelivat kauan yhdessä, hän ja Einar Henning, Einarin lähistöllä hän istui mielellään. Hänet täytti Einarin läsnäolo. Kun Einar hänelle vain puheli, se oli jo liikaa. Gunvor näki, miten Einar riutui ja Gunvor antoi hänen riutua. He puhelivat koko illan yhdessä. Viimein näki Gunvor toisten nousevan mennäkseen. Hänenkin täytyi lähteä. Tora suuteli häntä hymyillen, kun hän poistui.

Vanha Maija ei sinä iltana noutanut häntä Toran luota. Nuoret tyttöset ovat ovelia, kun niikseen tulee. Einar Henning saattoi hänet kotiin, ja nuo tyhjät, pitkät kadut muuttuivat iloisiksi ja liiankin lyhyiksi.

Nyt alkoi tuo nuori leikki näille nuorille. Kevyt nauru ja juttelu kaiken maailman asioista. Ei sanalla ilmaistu, mitä he tunsivat. Mutta he tiesivät sen kumpikin.

Saisko hän tulla tapaamaan neiti Kjeldiä huomenna.

Kyllä, hän tulkoon!

Ja Gunvor nukkui yönsä sikeässä unessa ja heräsi onnellisena. Ja päivä paistoi, ja kesääkin oli loputtomasti tänä vuonna. Ja hän meni Einar Henningiä kohtaamaan. Ja kas, tuolta hän tuli vaaleissaan. Ja tänään hänellä oli vielä napinlävessä punainen ruusu… olipa hän vielä herttainen narri, vaikka oli jo virkamies ja kahdenkolmatta vanha herra… On, hän tiesi kyllä, että punainen ruusu sopi hänen mustan tukkansa väriin ja kasvojensa ruskeuteen ja päivettyneesen tummuuteen.

Nyt alkoivat he kävellä. Ilman päämäärää, vain keväiseen luontoon. He samosivat mäkiä kuin linnut, kuin poikaset, ja ajattelematta päivällisaikaa ja muita porvari-huolia. "Mutta arvaattekos, että kello on kolme, ja että me ollaan täällä ihan sydänmaassa, neiti Kjeld?"

No, ei auttanut peljästyä. Ja hauskaahan oli syödä suolattua lihaa ja juoda piimää talonpoikain pirteissä. Kerran iltapäivällä he tapasivat toisiansa Gunvorin kulmalla, eräällä vanhankaupungin hiljaisella kadulla ja he istuivat puiden alla ja kävelivät pitkin teitä, — ja ennenkuin aavistivatkaan, yllätti heidät harmaa hämy.

Ilta tuli.

Mutta sinä iltapäivänä oli Gunvor kuullut pojan sanovan, miten paljon Einar piti hänestä. Ja hän oli tuntenut Einarin käden vyötäröllänsä, ja hän oli tuntenut hänen huulensa huuliaan vasten, ja Gunvor oli kylpenyt, kiitänyt onnessaan kuin kala meressä, kuin lintu ilmassa, hän oli kotiutunut suureen, puhtaasen onneen, hän oli hekumoinut siinä nuorekkaasti ja ahnaasti.

Kun hän sinä iltana nousi pimeitä kiertoportaita, näyttivät portaat pimeässä hupaisilta, ja porraskäytävän puolipyöreästä ikkunasta hän katseli pienelle pihalle, ja sekin oli soma, valkeine kissoineen, joka tietysti aina istui siellä.

Rouva Kjeld työskenteli yhä lampun ääressä. Hän joi nyt teetä ja puhalteli keittiön hiilipesään, kun Gunvor tuli.

Ja kun Gunvor nyt oli niin onnellinen, niin kävi hänen yhtäkkiä sääli äitiä. Äitihän istui täällä, yksin ja vanhana, kun Gunvor liehui ulkosalla ja oli onnellinen! Hän meni nyt äidin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa: "Odotitko jo minua, äiti?"… "Oh, odotin hetkisen… no, sinä olet tänään niin kovin kiltti äidillesi." "Mutta olenhan aina, äiti." "Kyllä, olethan, siinä minulla ei ole nurkumista." Gunvor suuteli äitiänsä otsalle ja silmiin: "Oi ei, kyllä sinulla on nurkumista vähin, äiti… etenkin nyt viime aikoina"… "Hm, niinkö mielestäsi?… Oh, tietystihän tahdon, että olet ulkosalla, ja että sinulla on hauskaa, Gunvor kulta… joten olen vain hyvilläni, kun olet poissa… Minä niin luotan sinuun… ja", hän hymyili… "enkä hän minä nyt vielä ole sentään tullut niin pieneksi… Sinä muistat sen: 'kun minä olen pieni ja sinä olet suuri'. Sitten sinä kyllä vaalit minua." "Sen teen… ja siihen on niin pitkältä, pitkältä… ja nyt minä vielä olen sinun pikku tyttösi, äiti. Minä tahdon kertoa sinulle… Niin, minulle on tullut sellaista viime aikoina." Viime sanat hän lausui hiljaa. Rouva Kjeld loi silmänsä häneen. Ne olivat tarkkaavaiset. Hän silitteli Gunvorin päätä ja sanoi lujalla äänellä:

"Mikä sinulle on tullut, Gunvor?" Ja sikäli kuin ajatus hänet valtasi, hän tuli yhä tarkkaavammaksi. Hän unohti teen. Hän antoi hiilten sammua, hän tuli ikäänkuin suuremmaksi ja suoremmaksi, ja äidillisen holhoovasti hän talutti Gunvorin sohvalle ja pyysi häntä istumaan viereensä.

Gunvor kertoi, ja rouva Kjeld kuunteli kauan ja vaieten. Vihdoin hän nousi ylös ja veti tyttärensä rintaansa vasten ja suuteli häntä hellästi, — ja kaunis puna syttyi hänen poskipäihinsä.