VI.
Miten pienokaiset sillä luokalla, jonka hän sai opetettavakseen, istuivat tarkkaavaisina, kun hän ensi kertaa astui heidän eteensä. He ikäänkuin ojensivat tuntosarviansa. Pitiköhän neiti heistä, vai oliko hän ainoastaan sellainen, joka tahtoi, että heidän oli toteltava? Gunvor huomasi, mitä he aprikoivat. Ja niinkuin kesäpäivä, joka antaa auringonpaistetta ja vettä runsaasti ja ajattelematta, lankeeko joka pisara hyödyksi tai pääseekö jokainen päivänsäde minne sen pitää, — samoin ei hänkään säästänyt. Hän antoi virrata sen mitä hänellä oli annettavaa. Ja parasta siinä oli se, että moinen tuhlaus toi hänelle sijaan enemmän kuin hän antoi. Kas, tuollahan ne pienet istuivat rivittäin penkeillä. Ja jotkut heistä olivat ahkeria ja jotkut unteloja, ja toiset vallattomia, toiset kilttejä. Hän työskenteli heidän jokaisen apuna. Joskus olisi ehkä joku pojan-vintiö ansainnut nuhdetta ja kuria. Mutta jonakin hiljaisena hetkenä hän tuli katsoneeksi häneen. Ja lomalla herätti pojan käytös ehkä hänen sääliänsä. Hän oli aprikoinut, mikä tuo lapsi oikeastaan pohjaltaan oli. Ja nyt, kun se oli vallaton, niin hän saattoi vain silittää hänen päätänsä ja katsoa häntä silmiin, ja ehkä hymyillä hänelle: "Jos nyt neiti on sinulle kiltti, niin tottakai et tahdo olla häijy hänelle."
Miten monta tärkeää seikkaa hän oppi noiden poikainsa ja tyttöjensä parissa. Miten siellä piti olla varova. Miten paljon siellä oli itsellään opittavaa. Joskus hän kyllä saattoi uupuakin; hän saattoi tulla kärsimättömäksi ja kiivastua, kun opiskelu sujui huonosti tai kun hidastajuisuus kiusoitti häntä… no, se ei haitannut paljoa: pienokaiset ymmärsivät kyllä, ettei se mitään merkitse. Heidän sydämessään piili säästettyjä aarteita, joilla jotkut epäsäännöllisyydet korvattiin.
Koulun ulkopuolella hänellä oli paljon puuhaa. Hän kävi pienokaisten kodeissa, tai ne tulivat hänen luokseen. Hän koki joskus näiden oppilaidensa parissa tapauksia, jotka saattoivat hänet syvemmin käsittämään työnsä vaikeuden ja merkityksen. Hän huomasi ne tuhannet tehtävät, jotka oli tekemättä. Ah, hänen täytyi ymmärtää vielä enemmän, hänen täytyi olla vielä viisaampi ja ennakkoluulottomampi ollakseen heidän oikea opettajansa. Niin nuori kuin hän oli, hän katkeroitui monta kertaa ajatellessaan, miten välinpitämättöminä monet opettajat ja opettajattaret menivät työhönsä, kuulustelemaan läksyjä ja pänttäyttämään päähän oppimatta syvemmin opetettaviaan.
Siitä hän mainitsi Grögaardille, kun he kerran tapasivat.
"Siitä on valtio vastuunalainen", vastasi Grögaard kiivaasti. "Opettajat ovat sen lapsipuolia. Se antaa heille niukan leivän, niinkauan kuin he työskentelevät, ja köyhyyttä, kun he tulevat vanhoiksi. Se sanoo: Täss' on sulle hiljaista, harmaata huolta kaikeksi iäksesi, mene ja hanki minulle voimakasta ja uljasta sukupolvea."