VII.
Jan Grögaardia hän tapasi nyt hyvinkin usein. He olivat aina olleet hyvässä sovussa. Mutta siitä illasta alkaen, jolloin Grögaard piti puheen hänelle, oli Gunvor saanut häneltä jotakin, jota ei voinut unhoittaa… Niin, nuo hänen sanansa, jotka hän lausui kuin näyn nähden, ne olivat ikäänkuin vihkineet hänet uuteen elämään ihmisenä ja naisena.
Grögaard pyysi häntä usein tulemaan tapaamaan häntä jonkun esitelmän päätyttyä, jonka hän oli pitänyt jossakin yhdistyksessä, tahi rasittavan koulutunnin jälkeen. Tahi Gunvor pyysi häntä tulemaan itseänsä tapaamaan. Ja he tulivat, ja kävelivät yhdessä, ja keskustelivat ja olivat yhtä mieltä ja eri mieltä. Mutta joskus he lepäsivät ajatuksessa, jota toinen oli ajatellut, tai haaveessa, jota toinen oli uneksinut.
Usein he juttelivat toisillensa hauskoja juttuja ja nauroivat kumpikin. Tahi kertoivat omasta elämästään. Grögaard puhui kodistansa, lapsuudestaan, ja miten hän oli johtunut kulkemaan omia teitänsä ja ajattelemaan omia ajatuksiaan monestakin asiasta. Gunvor kertoi hänelle kodistaan, lapsuudestaan, hän mainitsi kerran kihlauksestaankin ja sen purkamisesta, joka tapahtui niin yhtäkkiä.
"Minä tunnenkin vähän Einar Henningiä", huomautti Grögaard, "me ollaan, mikäli tiedän, melkein saman ajan ylioppilaita. Hän on itse porvarillisuus tarjottimella. Yleinen mielipide, sopivaisuus. Hiukan bohemia, mikäli se pukee. Oli aikoinaan ylioppilaslaulajia. Lauloi aina 'Gluntteja', surkeimpia lauluja mitä tiedän, siitä huimasta ylioppilaasta, josta tuli piispa ja joka katui. Minä en luota koskaan sellaisiin, jotka laulavat 'Gluntteja'. Ne ovat aina mukavia ylioppilas-heilujia, hyvin arvokkaita ja katuvia ja punssi-höyryisiä."
Päivä sen jälkeen, jolloin he olivat puhelleet Einar Henningistä, tuli Gunvor hyvin iloisena kohtaamaan Grögaardia. "Minun pitäisi olla juhlallisempi, kun sain moisen kirjeen, mutta en voi olla. En, se on niin hupainen. Ja koko erästä ihmislajia kuvaava. Lukekaapas se. Minä sain sen tänään."
Kirje oli Einar Henningiltä ja kuului:
"Rakas Gunvor!
Minä esitän aivan lyhyesti, että me tavattaisiin toisemme ja puhuisimme vakavasti keskenämme. Sinähän olet itsenäinen, ja minä olen hyvin vapaamielinen, mitä tulee miehen ja naisen keskinäisiin suhteihin. Jos me nyt tavataan toisemme, eivät enemmän vanhemmat kuin muutkaan voi sekautua asiaan; sillä moista pakkoa palvelemaan kuin kihlaukset j.n.e., me ollaan kai liian vapaita. Ah, Gunvor, sinun ihanat hiuksesi ovat sitoneet minut lujemmin kuin mikään muu side. Minä olen nähnyt, että sinä olet kävellyt monta kertaa erään herran kanssa, jota en tunne. Oi, Gunvor, minä olen vallanhimoinen siihen naiseen nähden, jonka tahdon omistaa, minä olen kuin karhu. Se surmaa saaliinsa ja kuoppaa sen maahan. Jos se johonkin aikaan ei itse sitä koskekaan, niin ei se silti salli muiden sitä tehdä. Niin, sellainen minä olen. Oi, Gunvor, muista, mitä kerran sanoit minulle, ja kohtaa minua vapaudessa ja onnessa.
Sinun Einar Henning."
Grögaard luki kirjeen: "Niin", mutisi hän, "Te olette oikeassa. Hän on mainiosti kehittynyt eksemplaari esiintymis-kelpoista sopivaisuutta kaikkine syrjähyppyineen ja sala-kähmäilyineen."
Grögaard kiivastui: "Oletteko Te koskaan oikein tullut ajatelleeksi, miten kehno meidän yhteiskuntamme on, joka painaa villaisella kaikkea arkaa ja matalata? Miehen, jolla on jokin suuri ominaisuus, voi käydä hullusti tässä maailmassa. Sillä suurta ominaisuutta seuraa suoruus ja häikäilemättömyys. Mutta tiedätte erään, joka aina on varma menestyksestään. Se on tuo, tuo varovainen mies, tuo kunniallinen lurjus…"
Hän vaikeni hetkisen; mutta tulistui sitten yhä enemmän.
"Vedenpaisumus hävitti kerran maailman, ja moni pessimisti on haaveillut, että olisi saatava uusi vedenpaisumus. Mutta ihmiset ovat nyt paljon lisääntyneet. Siitä vedenpaisumuksesta tulisi riistakas… haha!… ruutana-lammikko, vai miten… Ja Herra ties, kuolisivatko ihmiset… ehkäpä ne, joiden pyyteet on puhtaat… mutta ei ne, joiden pitäisi kuolla… ne tietysti mataisivat mukavasti pohjalla ja lihoisivat kuin ruutanat ja voisivat mainiosti mudassa."
Hän vaikeni… ja lisäsi sitten ankarasti:
"Jumala varjelkoon, Gunvor Kjeld!… Te olette rakastanut tuollaista miestä!"
Gunvor katsoi kummastuen häneen. Hänet valtasi yhtäkkiä Grögaardin äänen sointu. Se värähteli ja poltti. Gunvor mutisi jotakin Einar Henningin ulkonäöstä, — kun häntä ei tuntenut. Hän oli luullut, että hänellä on sellainen raskas voima. Gunvor oli kynäillyt niin kauniita taruja hänestä…
Grögaard vastasi hiljaa, mutta yhä sala-hehkulla:
"Oh, Gunvor Kjeld! jos hän nyt seisoisi tuossa ja katsoisi Teihin niinkuin kirjoittaa…"
Gunvor vastasi kiireesti henkäisten:
"Jos hän seisoisi ja koettaisikin: minä käskisin hänen menemään — ja joutuin. Enkä vasten haluani häntä käskisi. Olenko minä muuten koskaan seurustellut hänen kanssaan? Minä en sitä muista."
Ja hän lisäsi:
"Nyt taidan olla joutavanpäiväinen Teistä. Nythän kyllä itse huomaan, että olin mauton, kun näytin Teille tuon kirjeen. Mutta ihan totta, minä näytin sen vain, että saisitte nähdä harvinaisuuden… joka ehkä intresseeraisi Teitä…"
Grögaard käveli hänen rinnallaan ja katseli eteensä.
"No niin", vastasi hän, "tuo harvinaisuus ei nyt ollut kovin erikoista. Hän ei ole yleensä sen parempi tai pahempi kuin muutkaan herrasmiehet. Muuten, kyllä ymmärrän: Te näytitte sen minulle kuten olisitte näyttäneet kelle muulle äly-miehelle tahansa, joka on umpisokea kaikelle muulle kuin harvinaisuuksille j.n.e. Te ette tiettävästi muistanut ollenkaan, että minä olen mies."
Gunvor ei vastannut. Hän käveli siinä, ja hänen olisi luullut loukkautuvan, mutta hän ei loukkautunut. Grögaardin käytös paisutti jollakin tavalla hänen sieluansa, suloisesti ja kuumasti, niin että hän hengitti kiivaammin. Mikä hänelle nyt tuli?
Nyt kuuli hän Grögaardin puhuvan rauhallisemmin: Mitäpä hän muka tässä lörpötteli. Oi, hyvä ihminen, totta kai Gunvor sen unhoittaisi? Kyllä, Grögaard oli varma siitä, että Gunvor sen unhoittaisi, kun toinen niin pyysi. "Kättä päälle, Gunvor Kjeld."
Gunvor antoi kättä.
"Se on selvä ja kuitti, Grögaard."
Mutta kuitenkin ympäröi heitä nyt toinen ilma kuin tavallisesti.
Heidän keskustelunsa ei ollut niin tasaista ja varmaa kuin ennen.