VII.
Vähän aikaa oli Gunvor ollut kotona, kun tuli hermostuneeksi ja huonovointiseksi. Hän tunsi olonsa usein yksinäiseksi ja tuskalliseksi, ja itki tuontuostakin. Hän meni lääkäriin, joka lohdutti häntä: moinen ei läheskään aina merkitse mitään. Se voi olla hetkellistä heikkoutta. Ehkä on äidin kuolemakin vaikuttanut. Gunvor olkoon rauhassa ja huoletonna.
Lääkärin viisas hymy rauhoitti häntä. Ja pian hän huomasi, että lääkäri oli oikeassa. Hänen rauhallisuutensa palasi, ja hän antautui täysin työhönsä.
Nyt hänellä oli monta luokkaa, sekä pieniä että suuria. Isot pojat olivat neljä-, viisitoista-vuotiaita. Jotakuta harvaa heistä oli vaikea pitää aisoissa. "No, Ole Martin, minkätähden sinä syljet lattialle. Minä olen sanonut, että sitä ei saa tehdä, sillä se on inhottavaa ja siivotonta, Ole Martin." Ole Martin julkeasti ja reilusti: "Mälli on hapan, neiti." (Neideksi sanotaan opettajatarta, olipa hän vaimo tai leski). "Mutta senpä tiedät, ettet saa pureksia mälliä luokalla." "Oh, muistakaahan neiti, keväällä minä menen merille matruusiksi." "Oh, matruusiksi sinä et niin heti pääse, Ole Martin. Mutta kyllä aikanasi. Sitten ehkä saat totella vielä pahempia kuin minä." Tuokion päästä Ole Martin: "Nyt se mälli on poissa suusta, neiti."
Lörpöttelyä? Oliko tämä lörpöttelyä? Mutta joskus hän tunsi, että pitää vähän lörpötellä. Että luottamus kasvaa. Ja että voi sanoa asioita, joita muuten ei voi.
Ja nuo pienet… aherra heidänkin apunaan. Aherra aherra, aherra.
Mutta hauskaa oli sittenkin, kun monen vuoden päästä tuli kouluun pitkä, vankka mies, parrakas ja harteekas, ja kysyi, tunsiko neiti enää häntä? Hän oli halunnut tulla käymään ja katsomaan häntä ja kiittämään siitä ajasta, jolloin hän oli niin hyvä ja opetti häntä. Ja etenkin muisti hän neidin, kun neiti puhui niin hyvässä tarkoituksessa. Sillä sitä pakinaa uskoi, ja sitä hän oli monesti ajatellut.
Tai silloin, kun Gunvor sai ison laatikollisen granaatti-omenia — Espanjasta, vai mistä lienevät tulleet. Se kuriton Lauri oli lähettänyt ne hänelle, ja samalla innostuneen kirjeen. Niin, olipa se innostunutta: sydämmellinen tervehdys Lauri Antonissenilta, seisoi siinä. Ja laatikon pohjalla oli vielä muistikirja, jossa oli näkinkuorilla koristetut kannet.
* * * * *
Hän kävi poikainsa ja tyttöjensä kotona, ja näki monet ilot ja surut, jotka siellä vallitsi. Hän sai joskus kuulla sellaisia seikkoja, että hän unhotti itse pojan tai ajatteli: "Hän kyllä suoriutuu… vahva, iso poika… mutta tämä on vaikeaa, tämähän on mahdotonta."
Noissa kortteleissa oli suuria, harmaita kasarmeja ja niissä nuo lukemattomat yhden- tai kahdenhuoneen komeudet. Kun kaikki oli mennyt, kun vaivaishoito uhkasi, kun nälkä vaivasi ja repaleet irvisti, silloin oli siellä huonoa kyllä. Mutta melkein vielä pahempi ennenkuin vaivaishoitoon turvauduttiin. Kun työtön mies odotti työtä, kun äiti katseli ilmaan, kun täyskasvuinen tyttö tuli kotiin hienompana kuin piti, ja toi rahaa. Ja äiti ja isä ottivat rahat… nuristen ehkä… mutta söivät ne, joivat ne, kunnes isä antoi tytölle selkään, koska hänestä oli tullut sellainen, että häpesi olla hänen isänsä.
Sellaisessa kodissa kun oli käynyt, oli ihanaa käydä niiden luona, joiden oli parempi. Niissä hyvissä kodeissa istui mies aina päivän työstä päästyään kotona. Ja hänen oli hyvä niin kauan kuin voimat riittivät ja terveys kesti eikä mitään onnettomuutta sattunut. Silloin hän eli hiljaisuudessaan ja lepäili erillään koneiden öljystä, hehkuvista uuneista ja paukkeesta ja ryskeestä. Hän valvoi, että perhe pysyi koossa, hän ei suvainnut lellottelua, ylellisyyttä. Hän aavisti hämärällä vaistolla, että se oli hänen itsensä ja hänen kotinsa tuho.
Tuossa oli vaimo. Hän puuhasi, puursi ja jaksoi. Hän oli huolellinen.
Eräässä tuollaisessa pienessä, uutterassa kodissa tapasi Gunvor vanhan kutoja-mummon. Hän kutoi rättimattoja. Hän istui aina vain pirtaa kalskutellen. Hän oli melkein sokea. Tuskin näki, mitä ympärillä tehtiin. Mutta jyskytti pirtaa jyskyttämistään. Gunvor tuli aamulla — hän kutoi. Gunvor tuli toisen kerran keskipäivällä — mummo kutoi. Hän tuli illalla — mummo istui kangastuolissa. Hän oli köyry kuin ruostunut koukku. Hän tiirotteli kankaasensa melkein silmät ummessa. Hän oli itse iankaikkinen, sokea uutteruus.