VIII.
Nyt tuli Gunvor Kjeldille monta vuotta, joina ei paljoa tapahtunut. Sellaista sattuu ihmisen elämässä. Jotkut vuodet saattavat olla kuin muistokiviä monin suru- tai ilo-kirjoituksin: silloin tapahtui se, ja silloin tuli se! Mutta sitten voi tulla vuorostansa vuosia, joina ei tapahdu mitään. Jolloin joka uusivuosi hiipii ihmiselle hiljaa, jolloin kellon viisari liukuu hiljaa kahdentoista numeron ohi uudenvuoden yönä ja jatkaa matkaansa, kunnes se kulkee seuraavana uudenvuoden yönä saman numeron yli.
Ja kuitenkin tapahtui hänelle yhtä ja toista, joka on muistettavaa. Kuten esim. se, että Jan tuli ensin lääketieteen kandidaatiksi, ja oli nyt jo tunnettu lääkäri. Hän oli aikoinaan halunnut käytännön aloille; mutta lääketieteesen hän viimein innostui. Ehkä isän sanat kuolinvuoteella olivat vaikuttaneet pojan päätökseen. Kun Gunvor kertoi hänelle nuo isän sanat, näki hän, että ne koskivat syvästi Janiin.
Janista oli vuotten varrella tullut hiljainen mies. Ei ole arvattavissa, mikä oli siinä siihen muutokseen.
Hän oli hiljainen mies, joka aina muisti tehtävänsä. Hän ei liioin sekaantunut toisten asioihin. Jos joku tuli ja kertoi hänelle päivän viimeisiä kummia: oliko hän jo kuullut? niin ei Jan juuri vastannut. Hän oli tutkija ja pysyi syrjässä. Mutta jos joku oli tungetteleva häntä kohtaan, jos joku sanoi loukkaavan sanan hänelle luulotellen, että tuo hiljainen mies oli vaaraton, niin hän näki suuresti erehtyneensä. Jan voi yhtäkkiä osoittaa, että tutkija tunsi tämän maailman juoksun hyvin ja paremminkin kuin monet muut.
Äiti ja poika näkivät näinä vuosina toisiansa melkein joka päivä. He puhelivat keskenänsä monenmoisista asioista. Äiti oli jo kertonut hänelle hänen isoisästään ja isästään. Jan oli hartaasti kuunnellut, ja oli halulla lukenut joukon Kjeldin jättämiä papereja. Ja väitöskirjan, joka isältä jäi kesken, hän luki. "Se on erikoista", sanoi Jan, "että vaikka se on tieteellinen teos, huomaa siitä helposti, että isä oli mies, jota elämä oli pidellyt kovin kourin. Mies paikallansa. Moni väite on pujotettu muun joukkoon ja moni syrjäisku…"
Isä ja isoisä… niin, ne voi mainita kummankin. Kummaltakin hän oli saanut osan itseään. Isän voimat huomasi hänessä selvästi. Kunnokkaan työnvaiston, selvän todistelukyvyn, taidon ilmaista outoja, suuria käsitteitä selvillä luvuilla. Juuri sillä luvulla, sillä numerolla. Ja eikö Janissa ilmennyt myös Johannes Kjeldin pyrkimys ihmissielujen ymmärtämykseen, kun Jan nyt, oltuaan harjoittelevana lääkärinä monta vuotta, otti mielisairaudet erikoisalaksensa ja rupesi hermo-lääkäriksi.
Hän kertoi Gunvorille monenmoista harjoittelu-ajoiltansa ja käynneistään houruinhoitolaitoksissa. Äiti sai nyt joskus kuulla ihmeitä, jotka tuntuivat hänestä niin luonnottoman hirveiltä, ettei hän voinut lausua sanaakaan; istui vain ja pudisti päätänsä. Jan huomautti kerran: "Niin, mutta mitä ovat ihmisten julmuudet niiden rinnalla, joilla jokin korkea hallitus kiduttaa niin monia."
"Mutta, rakas Jan… miksi täytyy ihmisten kärsiä niin paljon?"
"Niin, miksi?" toisti Jan. "Mutta siinä tukevat uskonnot ihmistä. Sinä ymmärrät… ne koettavat selittää näennäistä vääryyttä siten, että siirtävät tarkoituksen kauemmaksi. Ne poistavat ajan ja asettavat sijalle ikuisuuden… Kaikki uskonnot ovat siinä suhteessa yhdenlaisia, että ne koroittavat kärsimyksen: se on ihmisten korkein tarkoitus tässä elämässä. Siten kehittyy heidän sielunsa korkeampia olotiloja varten. Joku uskonnonperustaja suorastaan julistaa, että sieluttoman ja sielullisen ihmisen ero on: kärsimisen kyvyssä. Ja sen uskallan vakuuttaa: eivät kaikki kärsi samalla tavalla. Toiset kärsivät kuin eläin-raukat: he pelkäävät; enintään: ovat kauhuissaan. Toiset kärsivät toisen lajisina olioina. Heillä on ainainen pelko, pohjaton tuska. Kun näkee sellaisia silmiä! Uskoo näkevänsä sielun, joka ei voi kuolla… On myös huomattavaa, että kaikki uskonnonperustajat olivat ihmisiä, joilla oli suuresti kehittynyt kärsimisen vaisto. Kristuksen koko elämä suuntautuu ristiinnaulitsemiseen. Hänen käytöksensä papistoa ja ulkokullaisia kohtaan oli sellaista, että hänen piti arvata, mitä siitä seuraa. Hän puhuukin monta kertaa kärsimyksestään ja kuolemastaan. Muhametti oli epileptikko. Monet vähemmän tunnetut uskonnon perustajat saivat ilmestyksensä kaatuvataudissa ja suurissa tuskissa."
Jan vaikeni hetkisen.
"Isoisä oli kyllä selvillä näistä seikoista, näkee kirjoituksista, jotka hän laati viime aikoinaan. — Niin, se on varmaa", lopetti hän, "isä on oikeassa, että tiede, tuo suuri lääkäri, voisi muuttaa maailmaa paljon toisennäköiseksi. Jo huomaakin merkkejä siitä, että paljon uutta lähenee. Eräs suuri tanskalainen lääkäri on äskettäin huomannut valon parannuskyvyn. Siinä piilee varmaan paljon hyvää. Niin, valo — ehkäpä se vapahtaa meidät. Ajatus on kaunis eikä peloittava. Löytyy uusia voimia. Säteitä, joiden vaikutusta ei vielä ole tutkittu… Ehkä sittenkin ihmiset masentavat elämän alamaisekseen."
Gunvor lähti useinkin hänen kanssaan sairaiden luo. Hän tahtoi nähdä hänen heikkopäisiään, puhella heidän kanssaan. Eikä hän lähtenyt näille retkille vain säälistä. Paremminkin hänessä piili erikoinen vetovoima juuri noiden puoleen, jotka oli syösty suureen surkeuteen. Hänen käyntinsä olivat monesti hyvin hyödyllisiä. Hän vaikutti moneen rauhoittavasti. Tuntui kuin hänestä olisi lähtenyt siunattu voima. Usein sairaat hänen tullessaan hymyilivät, ja valittivat, kun hän poistui.