VIII.
Kjeld alkoi saada rauhaa. Gunvor tuotti hänen sielullensa paljon askaretta. Kjeld ei kiristänyt hänen sieluansa vierailla ja opituilla käsitteillä eikä tiedoilla. Hän antoi hänen herääväin ajatustensa hiljalleen ja luonnollisesti omistaa itselleen sen, mitä ne näkivät ja etsivät.
Gunvor oli hänen rauhansa, kukkaisensa, vihreä nurmennukkansa.
Mutta hänen sielussaan toimi muitakin voimia. Yksinäisten Jumala antoi hänelle muuta, minkä hyväksi vaikuttaa. Hän kuuli usein kaukaisten äänten kutsuntaa. Ne eivät kaikuneet päivän touhua, hetken puuhia. Hän kuunteli muuta, joka ilmaisi hänelle itsensä.
Nuo äänet kutsuivat häntä usein ihmisten luo, joiden harhautuneet sielut kulkivat kumman kummallisia polkuja. Hän sai tietää seikkoja, joita hän ei ollut osannut kuvitellakaan. Jotka usein aivan mykistivät hänet. Hän sai tietää outoja rikkomuksia, suuria pulmia. Hän seisoi usein kuin syvyyden partaalla, jossa usvat väikkyivät ja onnettomuutta ennustavat tähdet heiastelivat. Hänet noudettiin joskus kuolinvuoteen ääreen, missä hänelle kuiskattiin: "Ymmärrätkös sitä, Johannes Kjeld? Minä pyysin sinua tänne, että sinä saisit kuunnella, mitä sanon. Minä en tahtonut muita kaupungin pappeja. Ne eivät ymmärtäisi, mistä tässä on kysymys… ne kysyisivät ainoastaan, kadunko minä… kadunko tätä pimeää elämätä, jota en voi selittää. Minä, joka aina olen halannut valkeuden onnea… Ymmärrätkö minua, Johannes Kjeld? Minä katselin sinun kasvojasi ja silmiäsi ennen, kun tapasin sinua. Minusta tuntui, kuin olisin tuntenut sinut. Käsitätkö minua? Voitko opastaa minua nyt? Ja tahdotko pitää kädestäni, kun minun pian on kuoltava?"
Mutta kun kuoleva puhui elämästänsä, saattoi yht'äkkiä valo pilkahtaa noista usvista, valo, joka häikäisi kuin salama ja aukaisi tien pitkän matkan päähän. Ja Kjeld oli näkevinään pilkahduksen Jumalaakin siellä. Ja hän ummisti silmänsä ja kumarsi päänsä, ja hän polvistui maahan ja puhui kuolevalle, ja hänen äänessään kajahti voitto. Ja hän piti kuolevan kättä kädessänsä, kunnes viimeinen taistelu oli taisteltu.