IX.
Meidän elomme syöstiin yöhön ja häpeään, kun me halusimme tavoittaa suurta iloa. Osaksemme annettiin odottaa ja kuulostella kukonlaulua, tähystellä yötaivaan tähdenlentoja, tuokioisina valon muistoina…
Tarvitsetteko kaupungissa vartiata?
Niin, me tarvitsemme. Ja sinun toimesi on valvoa makaavia, ettei heidän tavaratansa ryöstetä eikä heidän turvallista untansa häiritä.
Ottakaa sitten vartiaisenne toinen mies; taikka etsikää vahdeiksenne nuuskivia verikoiria. Minä en ole huoletonten unen enkä rikkaitten mammonan vartia.
Mitä sinä sitten pyrit?
Minä tahdon nähdä kodittomia ja rauhattomia. Minä tahdon kuulla suurta levottomuutta, joka kätkeyy yöhön. Minä tahdon tuijottaa hiljaisten silmiin, ja minä tahdon hiipiä hyljättyjen askelissa, ja minä tahdon käydä nimetönten majoissa.
Täällä kulkevat maallisen elon raskaasti varustetut sotilaat. He puuskuttavat suurten ottelujensa väsymyksestä. Kuulkaa heidän astuntaansa!
Minä rakastan tuskaa. Kun minä kuulen sen äänen, kuuntelen minä kuin ylkä, joka kuulee rakastettunsa äänen. Tässä elon tuskassa minä astun armopöytään. Ja tämän punaisen alttarin ääressä minä syön Vapahtajan ruumista, ja juon hänen vertansa.