X.
Oli hiljainen, vieno syyskuun ilta. Kylmä, hento viima kävi ilmassa ja yhtyi vanhaan, maahan puutuneesen kesän lämpöön, joka uhkuili vielä männiköistä pohjan puolla ja aavoilta niityiltä, joilla viimeiset syysi heinät oli pantu raoille…
Gunvor oli kävelyllä isänsä kanssa. He eivät olleet vielä ehtineet "Rinkilän" puoli-matkaankaan, kun Johannes Kjeld pysähtyi ja henkäisi syvästi. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi, ja hän katseli levottomasti ympärilleen. Gunvor ei tullut huomanneeksi hänen levottomuuttaan ja kalpenemistaan. Gunvor hymyili ja veti häntä kädestä: "Tule nyt, isä!" Kjeld vastasi: "Minä luulen, että nyt on käännyttävä." Mutta Gunvor nauroi kirkasta nauruansa: "Ei, ei, isä… meidänhän on mentävä 'Rinkilään'…" Ja hän juoksi edellä ja heitteli sääriänsä niin että helmat hulmusivat. Johannes Kjeld hymyili heikosti… "Mutta Gunvor", mutisi hän, "mitenkä sinä käyttäydyt. Sinun on muistettava, että olet pian iso, varttunut tyttö." Mutta Gunvor oli: huima tänä iltana: "Rinkilän penkille! Rinkilän penkille!…"
Kjeld seisoi vielä paikallaan ja huohotti, mutta jo keveämmin. Hänen kasvonsa olivat jälleen saaneet värinsä. Hän vastasi: "No, niin, niin, lapseni, mennään sitten Rinkilään. Mutta tulekin sitten tänne ja ole siivolla."
Gunvor tuli ja otti isäänsä käsipuolesta, ja hän asteli yhtä-jalkaa isänsä kanssa ja puheli, ja hän oli pelkkää hyvää tuulta. He kävelivät pois kotoa päin. Aurinko oli nyt laskenut, ja pilkkoisen pimeä tullut… Männikössä raakkui pari varista…
Mutta monta askelta he eivät ehtineet kulkea, kun Johannes Kjeld seisattui uudestaan ja äkillisemmin kuin äsken. Hän oli taas kalvennut ja hengitti raskaasti. Toisella kädellä hän painoi rintaansa.
Nyt Gunvor huomasi. Hän katsoi isäänsä. Hänen tyttös-kasvonsa tulivat vakaviksi ja peljästyneen näköisiksi.
"Mutta mikä sinulla on, isä? Etkö sinä ole terve? Sinä näytät niin sairaalta, isä?"
"Minä olen hiukan väsynyt, Gunvor kulta. Kyllä se tästä selviää.
Istahdetaan hetkiseksi tähän."
He istuivat kivelle tienpuoleen. Tyttö piti koko ajan isänsä kättä ja katsoi huolissaan häntä… "Rakas isä! Rakas isä!… ehkä sinä olet kipeä!"
"Toivon, että se selviää, Gunvor… Toivon, että se selviää… kunhan vain saan istua vähän…"
He istuivat siinä vähän aikaa. Tyttö taputteli isäänsä toisella kädellään, pidellen häntä toisella kädestä. "Mihin koskee, isä? Anna minun taputtaa siihen paikkaan, johon koskee… niin helpoittaa, isä."
He istuivat muutaman silmänräpäyksen vielä. Gunvor katseli koko ajan isäänsä. Vihdoin sanoi Johannes Kjeld:
"No niin, Gunvor… nyt täytyy minun koettaa taas yrittää. Kauniit kiitokset, kun olit niin nopsa auttamaan minua."
He lähtivät jälleen tielle. Kjeld sanoi:
"Niin, niin… nyt meidän täytyy mennä kotiin, Gunvor."
Tyttö vastasi hiljaisesti:
"Niinhän meidän täytynee." Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi: "Se on niin surullista, isä! Minä olin niin iloinen, että sinä ja minä mentäisiin Rinkilään katselemaan maisemaa… ja sinä tulit niin huonoksi."
"Oo, kyllä kai minä paranen… sitten kävellään taas Rinkilään, se on varma… Mutta nyt minä olen hyvin väsynyt, Gunvor…"
He kulkivat kotiin päin. Ei aivan niin ripeästi kuin tavallisesti. Silloin tällöin täytyi Kjeldin pysähtyä levähtämään. Sillä tavoin seisoessaan näytti kerran, kuin jokin ajatus pilkahtavan hänen päähänsä. Ja hän katsoi Gunvoria. Ja hänen silmänsä tarkastelivat hyväilevästi, hellästi tuota hennonlaista tyttöä kiireestä kantaan. Sitten hän suuteli häntä otsalle, ja he jatkoivat matkaansa.
Kun he tulivat kotiin, näytti Kjeld ensin melkein entiseltään. Mutta yhtäkkiä hän lyyhähti istuessaan lamaan. Rouva Kjeld hypähti peljästyneenä ylös.
"Sydämen laita on nyt huonosti", mutisi Johannes Kjeld, "minulla se oli monta vuotta sitten… Mutta ei niin rajua kuin nyt… on kovat tuskat… tuntuu kuin jotain olisi mennyt rikki rinnassa…"
He auttoivat hänet vuoteesen. Hän oli kovin levoton. He lähettivät noutamaan lääkäriä. Hän tuli ja tutki Kjeldin tarkoin, antoi hänelle monta morfiiniruiskutusta. Sitten raukesi Kjeld lepoon. Hän nukkui ja heräsi vasta seuraavana aamuna. Silloin hän oli hyvin selvä, ja tuskia ei ollut juuri lainkaan. Hän puheli rouva Kjeldin ja Gunvorin kanssa. Rouva Kjeld toi hänelle kirjeen, joka oli juuri tullut. Kjeld avasi kirjeen ja luki sen tarkkaavaisesti…
"Se on merkillinen kirje", sanoi hän hiljaa, "se on eräältä nuorelta papilta… hän oli siellä pappeinkokouksessa… 'Nyt minä alan vähän ymmärtää, mitä te sanoitte, Johannes Kjeld', hän kirjoittaa, 'minä en ole kuullut viime aikoina mitään teistä, mutta sitä en ihmettele. Ensi ponnistuskin, jolla ihminen voi saavuttaa suuren vakaumuksen, maksaa usein hänen henkensä. Ensimäinen, kallis saavutus kajahtaa senvuoksi usein vain kuolinhuudolta, niin että ihmiset kauhistuvat ja karkoittavat hänet pois. Minä en unhoita teitä enkä teidän puhettanne, Johannes Kjeld, ja minä kiitän teitä siitä, mitä te minulle annoitte'…"
Kjeld tuijotti vuoteessaan kauan tuohon kirjeesen. Yhtäkkiä hän sanoi: "On sittenkin joitakuita, joille minä tahtoisin mielelläni jättää hyvästit, Emma… niin, sinun on saatava se tietää… Minä olen tuntenut koko ajan, minä en enää tästä nouse. Sinä ja Gunvor! Kiitokset teille kummallekin… — En minä pelkää", mutisi hän,… "en minä pelkää kuolemaa…"
Hän vaikeni vähän aikaa. Rouva Kjeldistä hän näytti kalpenevan.
Yhtäkkiä tuli hänen ilmeensä sanomattoman helläksi. Hän kohotti heille kättänsä ja tuijotti kummallisesti, suurin silmin heihin:
"Emma, jää hyvästi!… ja sinä Gunvor, pikku tyttöni, lapseni, joka olet rakas! Elä tunne koskaan tuskaa, kultani! Olkoot askeleesi aina kevyet, tiesi kirkas… Kun sinun on kuljettava elämän taival… raskaan elämän… Sinä pieni, valkea tyttönen… Kulje varovasti, elä loukkaa itseäsi!… Oi, minä heittäydyn teräville kiville, jotka voisivat haavoittaa sinua. Sinä et saa haavoittua. Sinun hymysi ei saa kuolla. Tuska on pyhä, mutta sen pyhyys on sinussa jo nyt. Sinun sydämesi on niin hellä, sinun silmäsi tulevat helposti murheellisiksi, ja sinun ohimollasi sykkivät siniset suonet… Sinun on oltava kirkas ja kaunis, rakkaani. Niinkuin eloni olisi pitänyt olla. Lapseni, ole siunattu… siunatut… molemmat."
Hän oli nyt hiljaa, varmaan tiedotonna… Vähän ajan päästä hän mutisi: "Tulee pimeä… ei Rinkilään tänään… mennään kotiin… tulee pimeä ja kylmä… Gunvor… minä en näe sinua…"
Gunvor kumartui hänen puoleensa… samassa hän henkäisi syvästi, ja kuolon kelmeys levisi hänen kasvoillensa.