XI.
Olo tuli niin hiljaiseksi noissa kahdessa pienessä huoneessa. Toisessa oli Kjeld ruumislaudalla ja toisessa istuivat äiti ja tytär. Usein avasi rouva Kjeld ovea, otti Gunvoria kädestä ja meni ruumiin ääreen. Gunvor näki nuo valkeat kasvot: ne olivat teräväpiirteiset ja liikkumattomat. Hänestä tuntui, kun hän katseli noita kasvoja, että jokin käsittämätön tuli hänen läheisyyteensä. Häntä ei ollenkaan peloittanut tuo kuolema, josta hän oli kuullut puhuttavan, mutta jota hän ei ollut koskaan nähnyt.
Gunvor oli paljon sisällä. "Mene vähän liikkeelle, rakas Gunvor", sanoi rouva Kjeld, ja Gunvor meni ulos. Miten kaikki nyt oli kummallista ja tuntematonta. Kaikkeen oli tullut jotain uutta, jota Gunvor ei ollut ennen huomannut. Puut tien varrella läpisyttivät lehtiään. Tuontuostakin suhahtivat ne kaikki. Syvä kuiskaus syntyi, kulki niiden läpi ja katosi. Niityllä oli joitakuita kukkia, ja tuolla seisoi se kirjava lehmä, joka aina oli katsoa töllötellyt isää ja häntä, ja tuolla seisoi se hevonen, jolle hän kerran antoi pari hapanta omenaa.
Mutta nyt ei hän enää kulkenut isän kanssa näitä katselemassa. Ja siksi hän tahtoi kotiin…
Ennen oli hänestä kaikki tuntunut hyvältä, valoisalta ilolta, ja hänen kyyneleensä eivät olleet raskaita. Nyt lähestyi häntä elämän suuri kummallisuus. Hän tunsi surun.
Ah, noita iltoja, jotka tulivat kätkemään taloa, pimeyttä, joka hiipi puiston surullisten puiden takaa noihin kahteen pieneen kamariin! Usein illoin ei ollut pelastusta pimeydeltä. Ennen oli pimeys seisoskellut ulkopuolella, nyt se tunkeusi sisään hänen luokseen, aivan hänen nuoreen sieluunsa.
— Pastori Johannes Kjeld haudattiin hiljaa. Vähän lähetettiin kukkia hänen arkulleen. Ei pidetty puheita hänen haudallaan, mutta eräs kaupungin pappi luki rukouksen. Saatto oli pieni, mutta moni tuossa saatossa kulkevista kiitti sitten, kun hauta oli luotu umpeen, rouva Kjeldiä siitä, mitä hänen mies-vainajansa oli heille ollut. He kiittivät myös Gunvoria. Pari heistä siunasi heitä.
Se tapahtui syksyllä. Pian lankesi lumi Johannes Kjeldin haudalle, ja kukkaset, jotka rouva Kjeld ja Gunvor olivat istuttanet, peittyivät lumen alle. Ja talvinen pimeys ja vilu kattoivat haudan.
Talvi oli pitkä ja kova. Surullisuus ja autius levisi sinä aikana verkalleen Gunvorin sieluun. Hän ei itkenyt enää, hän voi jo hymyilläkin ja jutella ja nauraa; mutta puhelu ja nauru ei ollut nuorta ja elävää.
Päivät menivät. Tuli yksinäinen joulu ja kolkko, vieras uusivuosi…
Päivät menivät menemistänsä. Taivas avartui kevätpuolla. Rouva Kjeld ja Gunvor kävivät joka päivä hoitelemassa hautaa. Niiden kukkasten päälle, jotka rouva Kjeld oli istuttanut viime syksynä, oli hän taputellut multaa, ja hän oli mutissut, että hän toivoi niiden tulevan jälleen keväällä esiin. Nyt ne tulivat. Pienet valkeat, hennot sielut, jotka nukkuivat ja värisivät kalpean päivän paisteessa. Kukkasten viattomat lapset…
Rouva Kjeld istui eräänä päivänä kauan niitä katsellen. Hän sanoi
Gunvorille:
"Katso lumikelloja! Sellainen hän oli sisimmältänsä kuin me. Niin hiljainen ja valkea. Ja pohjaltansa niin arka ja herkkä. Ja se on merkillistä, kun ajattelen häntä: Nyt tulee kesä, ja minä aion istuttaa ruusuja tänne haudalle, ja sitten minä haluan sanoa: hän oli sellainenkin kuin nuo ruusut. Ja Jumala ties, kun syksy sitten tulee arkoine kukkineen, jotka tietävät, että niiden pitää kuolla: hän oli myöskin kuin ne. Ja sitten kolkko talvi: minä luulen, että sekin oli hänen sielussansa… Mutta aina myös kukkia, jotka nukkuivat hänessä… ja odottivat, milloin tohtisivat kohota ja aueta."