XII.
Gunvor oli äitinensä ollut kahden koko talven. He olivat puhelleet paljon keskenään. He olivat tulleet hyvin läheisiksi toisilleen. Rouva Kjeld kertoi pohjolan elämästä, sen luonnosta, sen elämän huolista ja vaivoista, pitkistä, tuskallisista odotuksen hetkistä, kun Kjeld oli pappismatkoillaan tuntureilla tahi vaarallisten vuonojen takana; ilosta, kun hän viimeinkin tuli kotiin.
"Olit hyvä, kun otit isän", sanoi Gunvor kerran. "Minä tiedän kyllä, että sinusta olisi tullut suuri laulajatar, jos olisit jatkanut musiikki-alalla."
"Niinpä niin… eihän olisi ollut aivan mahdotonta, etteikö minusta olisi tullut. No, se nyt kävi toisin. Jos en saanut sitä iloa, niin sain muita sen asemasta. Sain ilokseni muun muassa sinut, Gunvor. Ja tiedätkös, että olet kalliisti ostettu. Sinun syntymisesi maksoi ääneni."
"Mutta laulathan sinä vieläkin, äiti."
"Oh, enpä suurin… Mutta kun näen sinun istuvan noin lähelläni… niin en ole pahoillani, vaikka täten puhunkin sen katoamisesta."
"Lauloitko sinä niin hyvin, äiti?"
"Luulenpa… minun ääneni oli syvä, pyöristetty. Ikäänkuin urkujen, sanoi ensimäkien opettajani… no, hänhän oli urkuri… Mutta minä tunsin, että minä lauloin hyvin… Minä tapasin Kjeldin… Niinkuin hän kuunteli, ei kukaan osannut kuunnella. Minä lauloin aina parhaiten kun hän oli kuulemassa. Minä antauduin valtaan, heittäydyin lauluuni. Minä tiesin, että hän ymmärtää kaikki… hienoimmasta hiljaisuudesta hurjimpaan haltioitumukseen… — Sitten me puheltiin keskenämme. Olisitpa nähnyt, miten tuon sulkeutuneen miehen sielu eli. Olisit nähnyt tuikahduksen toisensa jälkeen. Olisit kuullut hänen äänensä mahtavuuden… tuhannen kertaa voimakkaampaa kuin kaikki iloiset pakinat. Minua veti hänen puoleensa. Tunti sen jälkeen, jolloin olin tavannut hänet, hengitin minä syvästi… Minä pelkäsin tuota uutta voimaa. — Hän puhui siitä uudesta kutsumuksestaan, johon hän pyrki. Hän aikoi papiksi 'jonnekin sinne pohjois-kulmalle', hän ainoastaan sanoi… Sitten tapahtui se merkillinen. Hän istui jonkin aikaa puhumatta, sitten kääntyi hän minun puoleeni, ja silloin hän oli kalpea: 'Elämäni on muodostunut sellaiseksi, että olen nyt lopuksi alkanut kaivata sinne autioille seuduille pohjoiseen… meren saarrokseen, tunturien sulkuun… Ja sitten te tulette yhtäkkiä, ja hyrskyvä laulunne…' Sitten hän istui hetkisen vaieten, ja sanoi sitten hiljaisemmin: 'Oi ei, kiitokset laulustanne… Ette te minua häirinnyt… Minä lähden sinne pois… Mutta minä muistan usein teidän kummallista lauluanne…' — Minä en muista, mitä minä vastasin. — Viikko siitä, kun olimme tavanneet toisemme, kysyi hän, enkö tahtoisi seurata häntä. Minä vastasin: tahdon! aivan suoraan heti, ja äänessäni oli riemu… — Siitäkös kotiväkeni tuli levottomaksi, sen voit arvata. Minä olin juuri hankitellut lupaa päästäkseni Parisiin ääntäni kehittämään. Isänihän oli vanha, vakavarainen kauppias, ja moisethan ovat usein järkeviä ja pitävät musiikista… joten minulle oli lupa annettu. Ja nyt… aivan heti… tahdoin yhtäkkiä pastorskaksi ja kauas autiolle Ruijan saarelle. — No, isähän oli taipuisa mies, ja hän näki, että minä tarkoitin totta, ja äiti paremminkin iloitsi muutoksesta… Sitten minä ja Kjeld pidettiin häät, ja koko kaupunki oli jalkeilla, sillä niin pikaisia häitä ei oltu kuunaan nähty… Pari oli parhaiksi tuntenut toisensa kolme viikkoa — ja he olivat vielä papillisia! — Sitten me matkustettiin sinne pohjoiseen. Siellä oli yksinäistä ja kolkkoa. Vain muutamia puolipeljästyneitä kaupunkilaisia, jotka olivat muuttaneet sinne hoitamaan tehtäviänsä maakauppiaina ja nimismiehinä… ja loput maleksivia lappalaisia, ja talonpoikia ja kalastajia, jotka asuivat luokse pääsemättömissä… Ja seurakunta tuli joka pyhä vaivaloisesti tunturien tai meren yli… Heissä oli lähimmin sanoen jotakin mystillistä, kun he tyynen hiljaisina sunnuntaina matkustivat kirkkoon ja asettuivat penkkeihin… ja vaikka he saivat tulla myrskyssä ja pyryssäkin… he tulivat kuitenkin.
"Minä en ole koskaan pitänyt huomatuksi tekeytymisestä, sentähden minä kirkossa aina lauloin samalla tavalla kuin muutkin. Mutta kotona minä ilmaisin laululla kaikki, mitä minä tunsin. Minä lauloin kaiken maailman loistosta ja ihanuudesta, ja flyygeli lauloi niin että säveleet kuuluivat kauas ulos… nummille ja kanervikkoon ja metsiin… Väki seisahtui kuuntelemaan. — Mutta minun täytyi sitten vaieta."
Gunvor kysyi ihmetellen:
"Täytyikö sinun vaieta?"
"Niin, minä itse tahdoin… mieheni elintyö vaati sitä. Nuo rikkaan elämän suuret sävelet tuottivat tuskaa niille pohjolan asukkaille."
"Miten ne voivat tuottaa niille tuskaa?"
"Oi, lapseni, nyt kun minä olen tässä, on minun vaikea sitä selittää. Mutta kun minä olin siellä, niin minä ymmärsin sen. Me puheltiin Kjeldin kanssa siitä. 'Sinun laulussasi virtaa elämä niin voimakkaana. Nämä köyhät eivät siedä sen loistoa. Minä tiedän kyllä', lisäsi hän, 'maailman sana on: köyhä väistyköön rikkaan tieltä. Minun mielestäni rikkaan on väistyttävä köyhän tieltä'. — 'Niin minustakin. Minä en nyt enää laula'. — — Mutta eräänä päivänä minä seisoin asumattomassa huoneessa, joka oli järven puolella. 'Täällä minä voin laulaa', ajattelin minä, 'täällä minä voin laulaa kaikesta, mikä on rikasta ja ihanaa… Täällä ei sitä kuule kukaan muu kuin Herramme… ja hän istuu taivaassaan ja katselee meihin tänne ja ymmärtää kaiken… No, minä lauloin siellä. Huoneessa oli keltaiset uutimet ja tapetit, joissa oli juoksevia kyttiä. Minä lauloin niin, että minusta tuntui kuin olisivat huoneen kytät seisattuneet… Minä lauloin kaiken, mitä minä tiesin. Kjeld tuli huoneeseen ja istahti luokseni. — 'Miten ne, jotka kirjoittivat nämä laulut, ovat olleet rauhattomia', sanoi hän kerran, 'miten he ovat olleet uskonnollisia… Miten he ovat rakastaneet elämää, löytämättä sitä, ja pyrkineet korkeinta kohti'. — Toisen kerran hän sanoi vakavasti: 'Miten me ihmiset olemme kummallisia. Oi jospa me voisimme tuntea toisiamme paremmin… Nyt minä kuuntelen sinun laulujasi, Emma, ja minä ymmärrän ne. Jos minä en olisi tavannut sinua, en olisi oppinut sinua tuntemaan… jos minä vain kerran jonakin iltana olisin kulkenut siitä ohitse… olisin kuullut nämä laulut, ja olisin ehkä niitä vihannut'."
* * * * *
"Minä en uskonut, että koskaan joutuisin laulamaan kellekään seurakuntalaisistamme… Mutta sitten sattui jotakin… — Kuten äsken sanoin: kirkossa minä lauloin hillitysti. Moni vanha emäntä oli tosin sanonut minulle: 'Sinä laulat kauniisti kuin Herran enkeli'; mutta yleensä se meni huomaamatta. — Mutta sitten; tuli eräs sunnuntai. Se oli rippipyhä. Ehtoollisvieraat tulivat. Minä näen yhä vielä ne edessäni: siellä oli vankkoja miehiä rasitetuin kasvoin ja arvoituksellisin katsein… ja joillakuilla heistä oli valtavat otsat… Ja siellä oli myöskin pientä, kuihtunutta väkeä, joka oli nähnyt nälkää kaiken ikänsä, ja värissyt vilua ja maleksinut, ja istui nyt siinä tuijottaen ihmetellen hopeakalkkia, jossa oli Jumalan verta, ja paistavaa rasiata, jossa oli Jumalan ruumis. Ja siellä oli ryppyisiä mummoja, joiden posket olivat painuneet ja silmät kärsivälliset… ja he pelkäsivät niin että tuskin tiesivät, tohtisivatko lähestyä alttaria…
"Ja vanhan kirkon urut alkoivat soida… ja soittivat tuota vanhaa virttä: 'Agnus Dei nobis miserere…' Sinä muistat, että Kjeld luki sen joskus latinaksi… mutta meidänkin kielellämme se on ihana. — Ja Kjeld kiersi alttarilla ja antoi heille leipää ja viiniä. He katsoivat ylös, monen silmä murtui, muutamat tuijottivat tuskallisesti eteensä, muutamat näyttivät siltä kuin olisivat lepoa isonneet. Ja melkein kaikki istuivat hiljaa, jäykin ilmein, kun leipä ja viini oli heille annettu; heidän sielunsa tunsivat korkeutta ja pelkoa — minä näin sen. Ja minä ajattelin: tein oikein, kun en laulanut tämän maailman lauluja heille… he eivät oikeastaan elä maan päällä… he elävät meren ja luotojen ja ulappain välillä… ja yksinäisiä ovat he kaikki… Miten mielelläni minä tahtoisin näyttää heille pimeyden valona!… Ja minun sydämeni täyttyi niin, etten minä enää sitä kestänyt. Minä lauloin virren kovalla äänellä, niin että mielestäni iki-vanha sävel kohousi kuin valkea silta, joka vei syvyydestä ja yksinäisyydestä ja köyhyydestä korkealle, kunnes se päättyi taivaan hohtoon. — Minä lauloin sen monta kertaa. Siellä oli paljon rippiväkeä. Minä kuulin hiljaista itkua. Minun sieluni tuli niin hiljaiseksi, ja aivan tuntematon tunne heräsi minussa, Gunvor… Sillä kaikkein kummallisin, mitä olen kokenut, tapahtui… kaikkienhan on joskus koettava jotakin selittämätöntä… niin, Gunvor, yhtäkkiä minä tunsin liikkuvan itsessäni… Sinä liikuit minussa, juuri sillä hetkellä sinä liikuit minussa ensimäistä kertaa."
Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, ja jatkoi:
"Jumala paratkoon… minä kerron niin paljon sinulle tästä. Mutta voithan kuulla. Sinä olet kyllin viisas… Minä lauloin usein kirkossa sen pyhän jälkeen, ja väki kuunteli ja lauloi itsekin… Sitten minun täytyi keskeyttää, Gunvor kulta. Minun täytyi pysytellä kotona, sillä sinä olit tuleva maailmaan… minä olin suoraan tunnustaen kuolemaisillani kun sinä tulit… mutta minä jäin kuitenkin eloon… ja niin meitä oli pappilassa kolme…
"Ei sinullakaan ollut hyvä, kun sinä tulit, sen voit uskoa… Kätilö sanoi, että jos synnytys olisi kestänyt kymmentä minuuttia kauemmin, niin et olisi tullut elävänä maailmaan… Sinua pikku raukkaa… — Niin, sinä olit tosiaan huono, voit uskoa. Sinä et ääntänyt yhtäkään. Mutta sitten otti kätilö sinut, kuuletko, ja keikutti ja pyöräytteli ja taputteli sinua… suoraan sanoen pieneen takalistoosi… ja silloin sait sinä ilmaa… ja sitten sinä huusit ja kiruit, sen tiedät."
Gunvor nauroi:
"Oi sinua, äiti, mitä sinä juttelet… ja kerrot paljon sellaista ihanaa… Sinä olet varmaan ollut kaunis, äiti, ja jotakin omanlaistasi… Minä ymmärrän hyvin, että isä rakastui juuri sinuun… Minä rakastun sinuun yhä enemmän päivä päivältä, äiti."
Rouva Kjeld vastasi hiljaa:
"Sinä olet aina pitänyt enimmän isästäsi, Gunvor. Ja siinä olet ollut oikeassa. Hän oli niin viisas ja hyvä, sinun isäsi. Minä uskon kyllä, että voin olla hyvä tavallani, mutta isäsi oli toisella tavalla kuin me muut… — Mutta nyt meidän täytyy seista yhdessä, Gunvor, ja sinun on koetettava pitää minusta oikein paljon… Minä pidän niin kovasti sinusta, lapseni."