X.
Gunvor oli kotona. Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella. Huhuja kiersi ja niitä pengottiin, ja ihmiset olivat muka perillä hänen ja Grögaardin asioista, ja he juorusivat ja lorusivat.
Grögaard oli sinä päivänä eräässä ylämaan kaupungissa pitämässä esitelmää työväenyhdistyksen kokouksessa. Gunvor oli siksi yksin. Päivä jo pimeni…
Joku soitti, kuuli hän. Vähän ajan päästä toi vanha Maija sisään postin. Koko pinkan lehtiä ja yhden kirjeen. Kirje oli Toralta. Se oli parilla henkäyksellä, onnellisena kirjoitettu: Tora halusi vain kertoa, että hän oli voittanut, tosiaan voittanut. Hän oli vielä puoli pyörryksissä, hän ei voinut kertoa kaikkea vielä nyt; mutta Gunvor voi lehtiä lukemalla syventyä asiaan. Niin, nyt hän tahtoi Gunvoria pian sinne luokseen. Oi hyvä Jumala, että he tapaisivat toisensa!
Gunvor otti lehdet, jotka nekin tulivat Toralta. Niissä oli kaksi kuvalehteä ja joukko tavallisia päivälehtiä. Gunvor luki ahmimalla ne kaikki. Ihan totta, Tora oli voittanut! Hän oli voittanut suuressa oopperassa tuossa vieraassa kaupungissa. Voittanut niin että he tinkimättä mairittelivat häntä omanaan. "Hänen äänivaransa ovat erittäin runsaat", luki eräässä lehdessä. "Ja tavaton tekniikka ei ole hiemankaan kuihduttanut sitä runollisuuden mahtia, joka hänen laulussaan on."
Toisessa paikassa kuvailtiin Toraa muuten. "Hän on ulkomuodoltaan erikoinen, erittäin miellyttävä nainen. Hänen hipiänsä, joka ei liioin välitä ihomaalista, on himmeän kultainen kuten kalvaat, upeat ruusunterät. Hänen silmissään on loisto tai paremminkin kiille kuin kostean emaljin." No, nuo runsaat pinta-maalauksethan olivat hieman liikanaisia eikä aina aivan maukkaita, arveli Gunvor, mutta jotakin nekin todistivat paikallansa. Kuului kuin nautiskelevan kansan suuri huuto Toran ympäriltä, joka kansa jumaloi häntä, ja kuunteli hänen ääntänsä ja piiritti häntä halukkain katsein.
Monissa kuvalehdissä oli Toran kuva, jäljennös taulusta, jonka eräs kuulu taiteilija oli maalannut. Vai niin… sennäköinen oli Tora nyt! Niin elokas. Niin, siinä oli musiikkia. Hänen silmissään, hänen hymyssään, ja koko hänen notkeassa vartalossaan värähtelevässä levottomuudessa.
Ah miten ihanaa, että moinen lähetys Toralta tuli tänään! Gunvor halusi liitää Toran luo nyt, tavata hänet siellä suuressa kaupungissa ja kuulla hänen kertovan…
Gunvor omisti Toralle tämän illan kokonaan. Hän otti käsille hänen kirjeensä, kaikki, siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli matkustanut, aina viimeisiin. Ensimäiset eivät olleet ollenkaan tyytyväisiä. Ne olivat siltä ajalta, jolloin hän asui pienen syrjäkadun varrella erään täyshoitolan pienimmässä huoneessa. Hän ei ollut vielä varma, hän ei tosiaan tiennyt, miten tässä vielä kävisi… Sitten tuli joitakuita kirjeitä, jotka uhkuivat riemua hänen monista uusista näkemistään. Suurkaupunki kasvoi hänen silmissään. "Pelkkä olo täällä on ihanaa." Mutta sitten hiukan tyytymätön, kun "niin monet ihanuudet luistavat köyhän kirkonrotan suun ohitse." Sitten rippiä: "Minä olen ollut kevytmielinen ja antanut rahaa mennä enemmän kuin piti." Ja seuraava kirje aivan hätäinen: "Ihan suoraan sanoen, Gunvor, minä olen rahakiipelissä. Vaikka olen ollut niin tarkka olevinani, niin sittenkin olen joutunut pulaan. Minä en tainnut olla kyllin säästävä alussa. Kaikkeen täytyy harjautua, näetkös. Ja nyt on vajaus käsissä. Ja sinun pitää minua auttaa; tätä päivällisten syöntiä kolme kertaa viikossa minä en kauan kestä." Ja sitten tuli neuvo, miten piti auttaa. Gunvorin oli myytävä Toran suuri vaatekaappi, joka oli säilytettävänä Minna tädin kotona Puistokadun varrella. Kaappi, ja kaikki, mitä se sisälsi. Gunvor möi kaapin kaikkineen ja lähetti rahat hänelle.
Mutta kas tätä pitkää, iloista kirjettä, joka oli tullut kuukausi sitten. Sitten Tora jo huomasi, että hän läheni voittoa ja elämää.
"Täällä on niin ihana kevätpäivä tänään. Minä kävin kukkakaupassa ja ostin tänne pari suurta kukkaa. Ne kaunistavat niin huonettani. Miten elämä menee, Gunvorini! Ja miten iloinen minä monesti olen. Ja minä elän, sen saat uskoa. Aina kun luulen jonkin seikan luoduksi minua varten, käyn käsiksi. Saan silloin tällöin jotain, joka tuottaa minulle iloa, poltan silloin tällöin kynteni, tapan joskus iloa, joka kuihtuu kuin yö-vihmat. Mutta kaiken minä otan vastaan: riemun, pettymyksen, pitkän ilon, pikaisen juopumuksen, minä en pelkää, minä tahdon rikastua kaikesta, minä tiedän, että se kaikki koituu suuren demoonini hyväksi, ainoan rakastajani, johon en kyllästy. Sillä minulla se on: taiteeni. Sille minä olen uskollinen.
Mainitsit kerran, että olet sisimmältäsi vieroittunut Einar Henningistä. Sen uskon kyllä, jos sinut oikein tunnen. Sinä olet niitä ihmisiä, jotka saattavat huutaa: 'Mennyttä! Valmis!' Sinun nahkasi on hyvä arpeutumaan. Minulla sitä ei ole. Vaikka minä rakastan kaikkea tämän maailman ihanaa, olen kuitenkin ehkä 'Unten olento', kuten eräässä laulussani sanotaan. Joka kerta kun olen luullut: 'Häntä minä voin rakastaa. Nyt tulee onni takaisin', olenkin nähnyt, että erehdyin. Minä en ole rakastanut sen tapauksen jälkeen, jonka tiedät.
Rakastumisia — niitä minä olen kyllin kokenut, sen saatan uskoa sinulle tänä iloisena kevätpäivänä. Mutta rakkautta minä en ole tuntenut. Siksi minä saatankin usein valvoskella myöhään ja aivan yksinäni. Minä istun sohvallani ja suljen silmäni. Ja sitten minä hyräilen ja ajattelen suurta rakkauttani ja suurta suruani. Ja minä hyräilen laulua, jonka minä lauloin sinulle, sinä päivänä, jolloin kerroin kaikki sinulle. Minä muistan, millainen oli tunnelmani silloin, minä en koskaan väsy ajattelemaan sitä, mitä silloin sielussani liikkui.
Mutta huomaa se: varmasti minä en rakasta enää häntä. Jos minä tapaisin hänet nyt, — ehkä suuttuisin, ehkä hän häiritsisi minua. Ehkä minusta tuntuisi, että hän oli 'ilkeä' mies.
Mutta nyt minä ajattelen häntä silloisenaan, se on, minä painun itseeni silloisenani, ja minä uneksin iäti samaa sen ajan hullauttavaa unelmaa, jolloin minä uskoin niin valoisaa seikkaa, jossa ei ollut taistelua, surua.
Mutta elä silti luule, että minä hylkynä laiminlyön sen elämän, jonka keskellä nyt olen. Ei, minä olen päinvastoin hyvin ahnas sitä ottamaan. Minä olen nautinnonhimoinen, minä olen turmeltunut, minä rakastan sitä, joka voi minua haltioittaa, intohimoa, alhaistakin intohimoa — ja minä olen koko ajan ylpeä ja vapaa, ja minä tunnen aina olevani kuin papitar, joka vihkii kaiken, mitä elän, minun taiteelleni.
Minä työskentelen, Gunvor, työskentelen, enkä hetkeksikään väsy. Usein harjoittelen minä myöhään yöhön, minä harjoittelen hiljaa, mumisen oopperatekstiä, tahi hyräilen, etten häiritsisi muita pensionaatin asukkaita, minä harjoittelen kasvojeni ilmeitä ja liikkeitä, ja minä saan ne joskus mainiosti onnistumaan, ja minä opin paljon juuri yksinäni öisin.
Ah, minä kaipaan päästä seisomaan tuhansien eteen ja huomaamaan, että minä hurmaan heidät, että minä tosiaan annan heille osan sitä pyhää, peloittavaa, ihanaa, josta minä itse kärsin, varmaan kipeämmin kuin äiti, jonka on synnytettävä lapsensa maailmaan.
Minä tahdon olla hedelmätön, Gunvor. Minä en tahdo koskaan äidiksi. Äiti on aina sopuisa, hän rakastaa lastansa, olipa se sitten hyvä tai paha, olipa se ruma tai kaunis, viisas tai tuhma, vain siksi, että se on hänen. Minä rakastan ainoastaan sitä, joka on näyttänyt olevansa arvokasta. Valittua, harvinaista, häikäisevää, sitä, joka alistaa ihmiset. Minä tavoitan sitä ja otan sen. Minä olen luotu rakastamaan juopumusta, mutta kirkasta, kuumaa juopumusta. Ei kouraantuntuvaa viini-humalaa ja muuta sellaista. Ei, minä rakastan humalaa, joka nousee elämästä, jonka suurina hetkinä tuntee taiteessa, intohimossa, hurjissa pyyteissä, yli-maallisissa unissa.
Kun se humala herkyttää minua, — ah, Gunvor, silloin minä uskon tietäväni, millaiseksi elämä muuttuu sitten kun ihmiset ovat suurempia ja parempia kuin nyt.
Minä olen jutellut nyt paljon ja jutellut sangen mystillisiä asioita, niin kai ajattelet. Sinä tuskin tunnet enää sitä Toraa, joka oli neljä vuotta sitten melkoisen lapsellinen. Mutta minä olenkin koko ajan oleskellut maailmankaupungissa, ja minulla on ollut tukalaa ja ihanaa, ja minä olen elänyt ja tehnyt työtä, ja tänään kiihoittaa kevät minua kuin välkkyvät soittimenkielet.
Pian saat minusta lisää tietoja.
Kevään malja, Gunvor! Kukoistavammassa keväässä olemme sittenkin. Minä en tahdo tulla vanhaksi koskaan, ja siis minä en myöskään tule.
Torasi."
Gunvor istui yhä Toran kirjeet ja ulkomaalaiset lehdet ja aikakauskirjat edessään, kun ovikello jälleen soi. Hän kuuli Jannan äänen. Hetkisen päästä naputettiin oveen, ja Janna astui hänen huoneesensa.