XII.
Toran häät lähenivät lähenemistään. Ne oli päätetty pitää lokakuussa, ja nuori pari aikoi samana iltana matkustaa Parisiin ja Ranskan Rivieralle. Tora oli maininnut nuo nimet kuin mitkä satujen nimet.
Mukavuuden vuoksi oli häät päätetty pitää eräässä pääkaupungin hotellissa. Viimeiseksi olisi tanssiaiset. Morsian tanssisi alammaisesti ensi tanssin miehensä kanssa, sitten pyörähtäisi vähän parhaiden ystäviensä kanssa, ja sitten vielä kerta esille saliin, hyvästelemään juhlaväkeä fanfaarien raikuessa, ja sitten ulos vaunuihin, alas höyrylaivalle, ja pois maailmaan, missä ihana elo kuohui, miehen kanssa, jota hän rakasti niin ettei oikein tiennyt, saiko hän tosiaan niin syöksyä päistikkaa maailmalle hänen seurassaan.
Eräänä päivänä oli jälleen sovittu, että Gunvor menisi tapaamaan Toraa. Mutta kun hän tuli pensionaattiin, tuli emäntä etehiseen ja kertoi, että neiti Pharo oli matkustanut kotiin. Häntä oli käsketty tulemaan heti. "Tietääkö neiti Kjeld muuten vielä mitään?" kysyi emäntä. Ei, Gunvor ei tiennyt. Mutta eikös neiti Pharo ollut puhunut. Ei ollenkaan. Emäntä ei kuitenkaan hellittänyt: Ei, ei tiettävästikään… mutta eikö neiti Kjeld satu ajattelemaan mitään syytä? "Ei", vastasi Gunvor ainoastaan… Emäntä tuntui hänestä hiukan liian innokkaalta. Ehkä hän sen Gunvorin äänestä huomasi. Emäntä kyllä peräytyi heti: "Ei, eipä niinkään! Syynä oli kai se, että halusivat vain tytärtänsä kotona pistäytymään."
Gunvor lähti pois. Emäntä oli ollut hyvinkin kummallinen… rauhaton… Hm, ehkäpä hän pelkäsi menettävänsä parhaan vuokralaisensa.
Kun Gunvor tuli kotiin, oli hänen pöydällänsä kirje. Kirje oli Toralta, ja sen oli kaupunginlähetti äsken tuonut. Gunvor avasi sen ja luki. Siitä ei lähtenyt selvyyttä. "Äiti sähköitti tulemaan kotiin: 'Isä levoton. Tule!… Voi, mikäs nyt on tullut? Kun kaikki on niin parhaillaan. Isää vaivaa kai hermostuneisuus, hän ollut viime aikoina hyvin ärtty ja ei ole saanut unta. Hui, Gunvor, miten kauheaa on muistella tämän elämän vaivoja, kun on oikein onnellinen. No, toivottavasti pääsen kaupunkiin takaisin päivän tai parin päästä."
Gunvor huomasi kirjeestä, että Tora oli huolissaan. Itse hän ei aavistanutkaan seikkaa. Mikähän oli tullut?… Sähköittämällä oikein!… Miten se herra Pharo nyt niin hermostunut… että Toran täytyi tulla heti samana päivänä.
Hän istui parhaillaan kirje kädessä, mietiskellen, kun ovikello soi, ja palvelijatar toi hänelle kortin: Michael Holm. Gunvor nousi ja meni etehiseen. Michael Holm seisoi siellä ja kumarsi: "Anteeksi, neiti Kjeld… saanko puhua sanasen Teidän kanssanne… en häiritse Teitä kauan."
Gunvor avasi perhehuoneen, ja Michael Holm astui sisään. Hän näytti kalpealta ja rasittuneelta.
"Minä alan heti asiasta, neiti Kjeld", sanoi hän, "miksi Tora matkusti kotiinsa? Tiedättekö?"
"Miksi matkusti?" kysyi Gunvor… "minä en tiedä muuta syytä kuin että käskivät… isänsä on kai hermostunut ja sairas."
Michael Holm katsoi terävästi häneen.
"Tiedättekö yhtään, miksi herra Pharo on hermostunut?"
"En… mitähän se lie…?"
"Eikö Tora ole kertonut Teille mitään?"
"Ei, mitäpä hän olisi?… Onko heidän kotonaan mitä tapahtunut?"
Michael Holm ei vastannut. Hän vain kysyi, ja hänen äänessään oli ehkä hänen tietämättään vaativa sävy:
"Te ette siis tiedä mitään, neiti Kjeld?"
"Mutta mitä Te? Mitä minä tietäisin?"
Michael Holm ikäänkuin hillitsi itseään. Hän nyökkäsi ja sanoi karttavasti:
"Ei mitään… kun ette tiedä mitään… Minä en tiennyt, oliko Tora puhunut Teille mitään."
Nyt Gunvor kiihtyi: "Onko Toran kotona mitä tapahtunut?… Niin, kun tuolla tavalla puhutte, niin tottakai tiedätte jotain. Minun piti tavata Toraa tänään. Olisimme puhelleet vähän. Kun minä menin hänen luokseen, hän oli matkustanut… Katsokaa, tämä kirje tuli minulle tänne. Se odotti minua jo täällä. Saatte kyllä sen lukea."
Michael Holm luki kirjeen. Sitten tuli hänestä yhtäkkiä kohtelias mies. Hän hymyili, mutisi, etteihän neiti Kjeld tiennyt mitään, että varmaankin hänelle oli kirje Toralta hänen asunnossaan. Hänen täytyi kiiruhtaa katsomaan.
Hänen kylmä tylyytensä, joka juuri äsken oli ilmennyt, peittyi nyt. Hän hymyili, ja silmiin tuli kuin ystävällinen hohde… "Hän valhettelee, hän valhettelee", ajatteli Gunvor, "ah, miten hän valhettelee kaiken, mitä hänellä on mielessään."
Hän hyvästeli: "Anteeksi tungetteluni, neiti Kjeld", sanoi hän viimein. "Hm, tehän olette Toran paras ystävätär… minä luulin, että Tora olisi kertonut Teille jotain… ainakin vihjannut. Kiitoksia nyt. Tohdinko pyytää Teitä sanomaan terveisiä äidillenne."
Hän poistui kiireesti… Gunvor seisoi paikallaan, pudisti päätänsä.
"Hän oli varmaan salaa raivoissaan", ajatteli hän… "minä alan uskoa, että on tulossa jotain pahaa."
Seuraavana päivänä Gunvor tapasi Einar Henningin. Gunvor huusi heti hänelle: "Tiedätkö mitä, Einar?… onko jotain tapahtunut Toran kotona… Sillä Tora on mennyt maalle, ja illalla tuli Michael Holm luokseni ja tiedusteli, tiesinkö mitään. Hän oli varmaan hyvin jännityksessä, oliko mitä tapahtunut."
Einar vastasi vakavasti: "Oh, tiedänhän minä aina vähän. Eilen kuulin huhuja. Tänään tiedetään se varmaan. Herra Pharo on mennyt perikatoon. Perinpohjainen vararikko."
Gunvor aivan mykistyi; vihdoin hän sai sanotuksi: "Onko Halvor Pharo vararikossa?"
"On… Halvor Pharo. Se kuuluu kummalliselta. Salama kirkkaalta taivaalta… Halvor Pharo on köyhempi tuota tuossa!"
Hän osoitti raihnaista kerjäläisukkoa, joka torkkui surkeana kadunkulmassa.
Einar jutteli lisää. Hän kertoi monta sivuseikkaa, joita oli kuullut virastossaan… Huhuhan kierteli jo kaikkialla… Eräs oli Gunvorille kerrottava, sillä se oli niin hauska. Jo puoli vuotta sitten oli katastroofia ennustanut eräs harmahtava Pharon konttoristi… Bässesen nimeltään. Niin, sanottiin häntä hassuksi, mutta hän mahtoikin olla viisaampi kuin kaikki kaupungin pankinjohtajat, rahamiehet, asianajajat ja kauppiaat yhteensä. Tuo Bässesen oli ihan mahdoton saita otus. Eihän hänellä ollut paljoa palkkaa, mutta jok'ainoa kuu pani hän aina vähän säästöön… Se on: monena vuonna hän oli sijoittanut ne Pharon liikkeesen; mutta kerranpa hän ottikin osansa pois ja vei ne pankkiin. Ja sitten, kuten sanottu, jok'ainoa kuu hän kantoi säästöjään pankkiin. Niin kerran kasööri sanoi hänelle… noin pilalla: "Miksi ette sijoita omaisuuttanne Pharon liikkeesen, herra Bässesen?" Mutta silloin rupesi tuo vanha veijari nauramaan ja nauroi jotakuinkin häikäilemättä: "He he, koreat kiitokset vain… Siihen liikkeesen minä en sijoita pääomiani… ei, koreat kiitokset", kasööri aivan, hölmistyi… "Mitäs puhetta tuo on, Bässesen? Tehän olette vielä hassumpi kuin näytättekään." "Oh, eipä", vastasi Bässesen, "en minä ole niinkään hassu. Ei, kyllä niitä on minua hassumpia…" Ja niin köpitti Bässesen tiehensä… No, mutta kasööri tuntee herra Pharon persoonallisesti, ja hän tapasi hänet kadulla juuri samana päivänä. "Kuulkaas, herra tehtailija", sanoi hän puheltaessa, "mikäs kummallinen mies Teillä on konttorissanne, Bässesen taisi olla nimeltään." "Mitä… ukko Bässesen… ei ole hulluimpia… vanha, viisas rotta, voin Teille vakuuttaa… mutta miksi sitä kysytte?" — "Niin, näettekös, minä kerron… On ikäänkuin velvollisuuteni kertoa, herra tehtailija." Ja sitten hän läimäsi hänelle jutun vasten naamaa! Ja Pharo kalpeni! "Hän mahtaa olla hullu", hän mutisi, "hänhän on hullu". "Niin, ette tiettävästikään voi pitää enää sellaista miestä toimistossanne, herra Pharo." "Enpä en, pois se pitää ajaa." Ja sitten oli herra Pharo oikaissut selkänsä ja hyvästellyt arvokkaasti: "Kiitokset tiedosta, herra pankinkasööri, hyvästi!" "Niin, herra tehtailija… minä toivon, ettei Teistä tunnu siltä, että olen esittänyt asian epähienosti… Minustahan…" Mutta ukko Pharo keskeytti: "Kullakin tapansa… pyydän, kuten sanottu, kiittää teitä tiedosta — hyvästi!" Ja ukko Pharo meni matkaansa, kopeasti kuin kuningas.
"Mutta pankinkasööri Morten Mortensen aprikoi kaiken sen päivää. Ehkäpä hän itsekin oli aavistanut… hän on oikeastaan oikea talonpoikais-kettu… ja hänellä oli ollut oikeastaan aikomus heittää jutulla nuuskaa ukko Pharon silmiin… tarkoitus tuolla ilmoittamis-tavallaan siis… Ja ehkäpä hän nyt muisti, että ukko Pharo oli sanonut Bässeseniä vanhaksi, viisaaksi rotaksi… rotathan ne aina ensiksi huomaavat, milloin laiva alkaa upota.
"Ja sitten sattui, hupaista kyllä, pari viikkoa sen jälkeen, että herra Mortensen oli illalla menossa kotiin, ja näki erään jehun köpittävän samaa katua… se oli konttoristi Bässesen, tosiaan. 'Kas tekös se olette, herra Bässesen, asutteko te täälläpäin?' Kyllä, siellä hän asui. 'Minä tunnustan muuten Teille, Bässesen, että minä silloin samana päivänä kerroin herra Pharolle, miten varomattomasti Te juttelitte siellä pankissa.' Oh, sen kyllä Bässesen tiesi. 'Teidät kai eroitettaneen… vai liekö eroitettu?' Mutta silloin kutisi vanhan veitikan sisuksissa. 'Oh, eipäs', hän vastasi, 'minua ei ole eroitettu, tiedän minä! En ihan erossa vielä, enpä! Hyvästi, herra kasööri, minun täytyy mennä tänne.' No, mitä nyt Morten Mortensen olikaan ajatellut, sen arvaa. Mutta hän teki sen tavattoman teon, että kirjoitti 'Halvor Pharo & Kumppanille', että pankki halusi nähdä liikkeen kirjat ennenkuin suostui laina-anomukseen. No, sellainen on lievimmin sanoen ankara toimenpide. Ja voit arvata, että ukko Pharo vastasi. Hän vaati, että pankin oli julkisesti pyydettävä hänen liikkeeltään anteeksi. Muuten hän piti välejänsä pankin kanssa rikottuina ja oli pakoitettu lakkauttamaan liikeyhteyden.
"Siitäkös pankissa tyrmistyttiin. Morten Mortensen oli mennyt toimimaan omin nokkinsa! Hän kyllä oli pirun pystyvä mies, samainen Morten Mortensen, mutta nyt hän oli pöllö! Johtokunta vimmastui ja vaati, että Morten Mortensenin on joko pyydettävä anteeksi tahi otettava ero! Johtokunta vaati sitäpaitsi selviä perusteita Mortensenilta: miksi hän meni solvaamaan Pharo & Kumpp. liikettä.
"Mutta Mortensen oli itsepintainen. Tiesi, mitä tiesi, sanoi hän, mutta ei voinut tosiaan selvitellä eikä perustella. Eikä ruvennut pyytämään anteeksi. Joten hän päätti erota. Ja erosi. Suu varovasti supussa. Ei puhunut mitään…
"Ja nyt Halvor Pharo & Kumpp. — nurinniskoin… Ja pankin tappiot ovat suuret! Sillä juuri sitä Pharo lypsi viime aikoina ahkerasti. Sehän oli pyytänyt häneltä anteeksi, hm, nythän se ei voinut hänelle sanoa muuta kuin: 'Olkaa hyvä!'… No, kyllä hän kiskoo muitakin muassaan."
"Sehän oli kamalaa", sanoi Gunvor kuin itselleen. "Ja Tora! Tora parka!"
"Niin kyllä… ei tule aivan helpot päivät hänelle nyt… Ja
sellainen roikka Michaelin laskelmiin. Sellainen roikka yli kaiken!
Hänhän luuli saavansa tuossa miljoonan verran… ehkä enemmänkin…
Ja nyt…"
"Hän saa ruveta tekemään työtä", sanoi Gunvor, "ihan tosissaan tekemään… Näin ei hän menesty…"
"Tekemään työtä? hän?" Einar kohotti hymyillen kulmiansa. "Mitä työtä hän rupeisi tekemään? Oh, ei hän ole mikään työmies… Hänkin on omalla tavallansa aika liuvari. Hän on suuri charmööri, rakastettava niille, joita kohtaan näkee kannattavan olla rakastettava… muuten ylpeä ja kylmä kuin pentele. Hän on jonkunlainen elämän keinottelija, koettaa voittaa suurta arpaa, saada siltä peijatuksi mitä haluaa… Mutta heittääppä mukavuuttaan toisen vuoksi, vaikka tavallansa pitäisikin tuosta toisesta — ei, siihen hän ei näppiään pistä, se on varma. Lyhyesti: loisto-liuvari… haluaa ennen muuta loistoa, pitää sentähden rahoista, seurasta, herroista ja naisista… Elää siinä vaahdossa, joka helmeilee suurkaupungin elämän pinnalla… siinä on Michael Holm."
Gunvor vastasi kärsimättömästi:
"Niinhän se ehkä lienee. Mutta nythän hänen täytyy tehdä työtä,
Einar!"
Einar nykäytti hartioitaan.
"Täytyy tehdä? Oh, minä melkein luulen, ettei hän arvele sen maksavan vaivaa. Ajatteles nyt, että vaikka minä istun virastossani ja aherran. Minulla on suunnitelmani. Minä tahdon edistyä. Mutta Michael Holmin kunnianhimo ei ole sellaista. Hän tahtoo, kuten sanottu, elämästä nauttia, sellaisenaan… säästäen mikäli mahdollista ponnistustansa… Ei, ei, ei, tosiaan ei voi tulla mitään hänen ja Toran väleistä nyt. Se loppuu nyt varmaan."
Gunvor huusi: "Mutta Einar, et kai sinä tarkoita, että hän nyt jättää
Toran?"
Einar Henning katsoi rauhallisesti Gunvoriin ja nyökkäsi:
"Tarkoitan, Gunvor kulta. Sitä en ole hetkeäkään epäillyt."
"Oh, mutta et saa sanoa niin, Einar!… Et ainakaan sillä tavalla. Kuten se olisi aivan luonnollista. Sillä eihän se voi olla mahdollista."
"Voi, rakkaani!" Einar puristi hänen käsivarttansa ja pani kätensä hänen käteensä. "Jos sinä olisit ollut rikas ja olisit tullut köyhäksi — minä en koskaan jättäisi sinua sen tähden. Mutta ajatteles Michaelia! Kuvittele häntä uutterana, pyrkivänä työntekijänä, velvollisuus toisensa niskassa! Ei, hän ei ole koskaan aikeitaan salannut. Sen kai Torakin lie ymmärtänyt."
"Hän ei ole sitä ymmärtänyt koskaan, eikä luonnollisesti koskaan ymmärrä, Einar! Minä toivon, ettei uskosi toteudu… Ei nyt enää puhuta tästä, kuules. Saatatko minut kotiin. Minä olen niin väsynyt tuon Toran asian tähden."
Einar Henning saattoi Gunvorin kotiin, he koettivat puhella kuten tavallisesti, mutta mikä lie tullut väliin…
Einar tuli kuin muulloinkin sisään, ja kietoi yhtäkkiä kätensä hänen päänsä ympärille, niin että hän piteli koko hänen uhkeaa tukkaansa käsissään, ja suuteli häntä kauan ja kuumasti. Ja Gunvor vastasi hänen suudelmiinsa, unhoittaen hetkiseksi kaiken.
Mutta sitten hän kohta tuli surulliseksi. Hän suri Toran kohtaloa. Mutta itseäänkin. Einar oli tehnyt hänet surulliseksi. Hän ei pitänyt siitä puhetavasta, joten Einar oli tänään puhunut. Hän ei vuorostaan sellaista kärsinyt!
Puhua Michael Holmin laskelmista siten kuin hän oli puhunut… kuten olisi aivan selvä asia, kokeili ihmisillä tuolla tavalla.
Hän ikävöi Toraa. Hän halusi kirjoittaa hänelle Ja hän otti paperia ja kirjoitti:
"Rakas, rakas Tora!
Minä olen kuullut niin paljon, että olen ihan ymmällä, mikä on totta, mikä ei. Minä vain tiedän, että isäsi ja äitisi aina ovat olleet hyviä minua kohtaan, ja minä tiedän, että minä pidän niin paljon sinusta, Tora, etten jaksa ajatella sinun surevan. Jumalani, miten minä olen huolissani tähtesi, Tora kulta. Ehkä olen enemmän huolissani kuin sinä itse, sillä ehkei seikka ole niin vaarallista kuin luulen. Kun saisin pian nähdä sinua ja puhella kanssasi!
Sinun Gunvor."
Meni päivä, ja vielä toinen. Kolmantena iltana tuli sähkösanoma:
"Tule maalle luokseni huomis-aamuna. Laivalla klo 9.
Tora."