XIII.
Gunvor lähti laiturille varhain seuraavana aamuna. Hänen oli niin merkillistä olla. Hän oli niin suruissaan ja samalla niin tavattoman iloinen, kun sai tavata jälleen Toraa ja painaa häntä itseään vasten.
Pieni höyrylaiva huusi ja soitti ennenkuin lähti ulapalle. Se piirsi pitkiä, valkeita vakoja tummansiniseen veteen. Kristianian vuono hohti tyynenä siinä syyskuun kirkkaassa valossa. Hienoa utua kuulsi kaukaa ulapalta. Valkeita ja punaisia huviloita pilkoitti sieltä täältä puutarhoista ja nienten kärjiltä…
Venheitä tuli purjein tai soutaen vastaan… Suuri höyrylaiva puski aivan heidän vieritsensä ja keikutteli keveästi pientä vuono-höyryä…
Propelli hyrräsi melkein kaksi tuntia, ennenkuin päästiin Halvor Pharon huvilan edustalle. Laiturilla seisoi Pharon palvelijatar odotellen Gunvoria. "Päivää… te olette kai neiti Kjeld", sanoi hän hiljaa. "Onko neiti hyvä ja tulee kanssani. Neiti Pharo ei itse voinut tulla vastaan. Lähetti sellaiset terveiset. Mutta jos neiti tulee kanssani…"
Gunvor seurasi palvelijaa… "Miten voi neiti Pharo?" kysyi hän.
"Kyllähän se…" Palvelija ei oikein saanut sanoja suustaan…
He tulivat pian huvilan pihalle. Palvelija sanoi: "Minä luulen, että se neiti tahtoisi, että neiti Kjeld menisi suoraan hänen luokseen." "Kyllä, minä menen. Mutta missä hän on, salissako?" "Ei", kuiskasi palvelijatar, "neiti Pharo on omassa huoneessaan. Hän on hieman doucemang… Niin, hän on hieman doucemang."
Gunvor seurasi palvelijatarta pitkän käytävän päähän. Miten tyhjältä huvila tuntui tänään. Sama huvila, jossa viime kesänä oli niin vilkasta ja iloista.
Palvelijatar avasi neiden huoneen oven. Gunvor astui sisään. Se oli pieni huone, uutimet laskettu ikkunain eteen.
Mutta tuolla chaiselongissa hän näki jonkun olennon liikahtavan.
Gunvor meni lähemmäksi. Hän näki Toran siinä makaamassa.
Samassa kavahtivat ystävät toistensa kaulaan. He syleilivät toisiaan. Tora heittäysi lepäämään jälleen. Gunvor rupesi polvilleen hänen viereensä ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Hän näki, että Tora oli oudosti muuttunut. Hänen silmänsä olivat väsyneet ja palavat. Hänen suunsa oli kelmeä.
"Rakas Tora", koetti Gunvor lähennellä, "oletko ihan onneton tämän tähden."
"Voi, Gunvor", kuului hiljaa, "kaikki on mennyttä."
Gunvor kuiskasi tiukasti:
"Niin et saa sanoa, Tora. Sinunhan voi käydä aivan hyvin. Nythän juuri voitkin isällesi näyttää sen, mitä sanoit, että sinä ja Michael autatte toisianne."
Tora ei vastannut sanaakaan. Hän vaikeni. Hän siveli kaidalla, valkealla kädellään verkkaan Gunvorin kättä. Ja suuret kiiltävät silmät tuijottivat. Sitten hän pudisti päätänsä, mutta ei sanonut vieläkään mitään. Gunvor ihmetteli, miten hän oli avuton; ihan noin voimatonna makasi! Ja pimeässä huoneessa, uutimet alhaalla. Kätköstä auringonpaisteelta ja kukkasilta. Koko ihanalta syyspäivältä, säteilevältä taivaalta.
Hän huudahti yhtäkkiä:
"Et saa maata täällä pimeässä, Tora! Nouse nyt ylös, rakas ystävä, niin mennään puutarhaan kävelemään. On niin ihana päivänpaiste!"
Tora Pharo katseli hetkisen ikkunaan, josta tunkeusi huikaisten sisään hieno, terävä valojuova, ilmaisten, mikä kirkas päivänpaiste oli ulkona. Ja yhtäkkiä puhkesi hän hillittömään itkuun. Hän heittäysi kasvoilleen ja peitti silmänsä… Ja sitä itkua oli vaikea nähdä. Koko hänen ruumiinsa hytkyi suonenvedossa.
"Oi, ei mitään enää, ei mitään enää!" voihki hän. "Ei aurinkoa enää.
Minä odotan vain, että loppuisi kaikki!"
Gunvor aivan peljästyi. Mitä hänen oli tehtävä? Hän vain taputteli ystäväänsä: "Mikä sinulla oikein on, Tora? Kyllähän isäsi siitä pääsee jaloillensa."
Tora pudisti päätänsä ja vaikeni hetkisen.
"Oi isä raukkaa…" kuiskasi hän hiljaa.
Hän lisäsi rauhallisemmin:
"Minä kerron sen sinulle, Gunvor… Michael… meidän välimme loppui…"
Gunvor jäykistyi. Sitten hän kysyi lujasti:
"Miten loppui? Purkiko hän?"
Tora vastasi hiljaa kuin äskenkin:
"Hän kirjoitti… kirjeen sellaisen… että minun täytyi purkaa."
"Purkaa?"
"Purkaa. Hänen kirjeensä koski niin. Oli niin käsittämätöntä, että hän kirjoitti sillä tavalla minulle. Se oli ihan toista kuin hän tavallisesti minulle puhui ja kirjoitti. Ja sitten minä vastasin, mitä ajattelin. Kirjoitin niin ylpeästi kuin taisin!"
"Vastasiko hän siihen?"
"Vastasi… Ja nyt minä siis tiedän… että kaikki on mennyttä…"
"Mutta pahinta on", lisäsi hän, "en tiedä, jaksanko sitä kestää…"
Hän otti Gunvoria käsistä.
"Oi, anna minun pidellä molempia käsiäsi, Gunvor. Sinä olet niin hyvä ja luja. Minä koetan nyt olla itkemättä. Hyvä Jumala, Gunvor, katso, kuinka päivä paistaakin, kuten sanoit. Näen sen tuosta raosta. Siten se paistoi äskettäin, kun Michael tuli tänne. Hän tuli tiedustelemaan täyttä totta, hän sanoi. Niin, hän sai tietää kaikki. Minusta se oli tietysti surullista ja vaikeaa, mutta ei se minusta ihan kauheaa ollut. Mutta minä huomasin hänessä jotakin outoa… jotain jäykkää. Ja silloin minä tulin sitä rohkeammaksi ja sanoin: 'Pahahan tämä on. Mutta nyt me saamme toisiamme auttaa, Michael! Sinun pitää viimeinkin ottaa se paikka, jota sinulle tarjottiin… se siellä uudella tiilitehtaalla, josta puhuit. Sinun täytyy ottaa se, Michael, vaikkei se tuotakaan kovin paljoa. Ja sitten me pääsemme heti naimisiin! Ja jos meistä ei tulekaan niin ylen hienoja, eikä seuroja eikä vaunuja ja muuta, kuten puhuit, niin tulee meistä nuoria ja rohkeita, vai mitä, Michael?… ja niin hirveän rakastuneita! Ja saat nähdä, että minä saan toimeen jotakin musiikillani… oh, koko geschäftin, Michael. Voit olla varma, että moni tulee sen neiti Pharon oppiin, joka ennen oli niin rikas ja hieno. Oi Jumala, Michael', sanoin minä viimein, 'kunhan vaan päästään yhteen, niinhän?… olipa meillä sitten yksi tai useita huoneita, ja olipa meillä kalliit tai huokeat vaatteet, mitä se haittaa? Saat uskoa, että olen sinulle kaunis kuitenkin, Michael! Ja kun olemme järkeviä ja ponnistamme, niin kyllä ansaitsemme rahaa… Ja sinä saat sekä ajeluhevosen että ratsun. Sinähän olet pohjaltasi… ja sinullahan on hyvät suhteet"…
Tora keskeytti. Hän oli nyt melkoisen rauhallinen. Vain joskus vavisti koko hänen ruumistansa äskeisen itkun suonenveto.
"No, olisin voinut olla turhaa juttelematta", jatkoi hän, "ja jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän, niin en olisi jutellut… Minä olen ollut niin tuhma, tuhma, Gunvor… oh, minä olen uskonut niin paljon tuhmaa, huomaan. Mutta nyt en ole tuhma enää. Nyt on hän 'täyttänyt velvollisuutensa', kuten hän kirjoittaa, ja selvittänyt aseman'… Hän kirjoitti pitkältä, joka ei pohjaltaan sano muuta kuin että hän tulee toimeen minuttakin."
Gunvor sanoi:
"Mutta jos nyt oikein ajattelet asiaa, Tora. Etkö siis sinäkin voi olla hänettä?"
Tora Pharo mietti hetkisen. Sitten häntä ikäänkuin pöyristytti.
"Jumalani, Gunvor… minä en tohdi ajatella sitä. Etten koskaan enää näe Michaelia? Oh, kun minä sitä ajattelen, niin tuntuu kuin kuolisin, Gunvor… aivan tähän… ehkä herään sitten vanhana naisena, mikä tietää?"… Häntä puistatti kuin vilu: "Taitaa kuitenkin olla kylmä tänään, vai eikö ole? Voi tätä kesää, tätä pitkää, pitkää kesää. Oi, minä rakastin häntä niin lämpimästi! Ja rakastan vielä. Minun tulee niin suloinen olla, kun suljen silmäni ja ajattelen häntä… Oi hänen ääntänsä! Ja hänen hymyänsä, ja silmiään! Ja koko hänen olemustansa! Olisipa hän minun. Elämässä! Rikkaudessa! Tai pienen pienessä kammiossa. Oh, kultaa seinät kaikki, kun hän piti minua lähellään… Rakas Gunvor, minä olen kai surkean heikko… en sano mitään enää… Sinä olet niin vahva… Sinun täytyy olla luonani, Gunvor… Sinä et saa mennä kohta."
"Minä jään luoksesi yöksi, Tora. Äiti tietää, minne minä läksin, ja hän tuskin odottaa minua. Me voimme olla yhdessä koko päivän."
"Niin, ollaan, Gunvor. Isä ja äitikin ovat epätoivoissaan. Niin että minä olen kutakuinkin yksin."
"Mutta lupaakin sitten eräs seikka, Tora, sinun täytyy nousta ylös ja pukeutua. Niin lähdemme pitkälle kävelylle. Se virkistää sinua, sen saat uskoa."
Tora vastasi vitkastellen:
"Niin, niin. Mennään pitkälle kävelylle. Kun sinä kerran tulit, niin tahdon koettaa."
Tora nousi ylös varustautuakseen kävelylle.
Gunvor meni ikkunan luo ja avasi uutimet ja veti ylös. Päivän koko kirkkaus valahti pieneen kamariin.
Heitä huikaisi kumpaakin hillitön valo. Mutta Tora ei ollut siitä tietäkseen, hän järjesti hiuksensa ja huuhteli silmänsä kylmällä vedellä ja ihoveden pisaralla. Pian hän valmistui.
Kolkutettiin oveen. Rouva Pharo tuli sisään. Hän tervehti Gunvoria herttaisesti: "Kiitoksia siitä, että tulitte, rakas Gunvor Kjeld!" ja hän suuteli Toraa. Sitten tuli palvelijatar tuoden tarjotinta, jolla oli vähän aamiaista. Rouva Pharo kysyi: "Lähdetkös ulos, Tora? Sehän on hauskaa. Se on tosiaan Teidän ansionne, Gunvor. Mutta syö nyt ensin vähän. Syökää nyt kumpikin."
Gunvorilla olikin nälkä. Hän ei ollut syönyt paljoakaan tänään, vain pari leipäpalaa ennen matkalle lähtöään. Hän söi aika lujasti. Torakin koetti maistaa, mutta ei juuri jaksanut, vaikka Gunvor pyysi ja vaati häntä.
Tuokion päästä lähtivät ystävykset kävelylle. Oli siintävä, raikas ilma; se aukeni helmeilevänä ja hienona aina taivaan korkeuteen. Puutarha oli iso ja kaunis, hohtavine syysauringon-läikkineen. Pyöreässä lavassa keskustalla seisoivat keltaiset tulililjat, ja muurin kupeella loimusi tummanpunainen, värikäs villiviini, ja alempana puutarhassa oli kuoleva ruusuparvi.
Tora pysähtyi yhtäkkiä. Hän henki ilmaa pitkin siemauksin. Sairaloinen hymy, kuumeinen ja riutuva, ilmestyi hänen silmiinsä ja suun-soppiin. Hän kuiskasi: "Tiedätkös, mitä minä ajattelen, Gunvor?… Ajattelen, mitä Michael sanoi viikko sitten. Silloin alkoivat nämä kummalliset syyspäivät… 'Sampanjaksi korkeassa maljassa', sanoi hän niitä… Ehkä sinusta ei tunnu hyvältä, kun minä sanon sen. Mutta juuri niin hän sanoi! Oi, Gunvor, sinusta minä olen kauhean heikko. Mutta sinun täytyy antaa minun puhua hänestä… Se helpoittaa, helpoittaa. Minä kyllä pian vaikenen, sen saat nähdä."
He kävelivät puistossa vielä jonkin aikaa. "Nyt mennään maantielle", sanoi Gunvor. Ja he menivät tielle, jonka vierellä koivut hohtivat, muuttaen vanhan tien oikeaksi juhla-kujaksi. Niiden lehdet alkoivat jo harveta. Joku metsän lehvä oli veripunainen. Ja ne viittoivat, vilkuttivat, nuo tuhannet pikku lehdet. Ja ilma kiilui keveän lehvistön läpi.
Nuo kaksi nuorta naista kävelivät kauan. He eivät nyt puhelleet paljoa keskenään. Muistot kai lähenivät heitä. Entisten päivän muistot, joina he olivat täällä olleet yhdessä. Jolloin Tora iloitsi päivästä, joka parhaillaan oli, ja kuitenkin kaipasi uljas-toiveista seuraavaa päivää. Jolloin hän tuontuostakin laulaa helähytti jonkun laulun säkeitä, jonka hän täytti ilollansa. Ja laulaessa hänen sylinsä aukeni ilman valolle, ja hänen silmänsä ummistuivat ja hänen huulensa hymyilivät. Miten kaunis Tora oli silloin…
Nyt mainitsi hän, että eräs täti oli pyytänyt hänet maalle, eräs tuomarin rouva. Hän oli hyvin kiltti, tuo täti, mutta hyvänen aika! maalle? Hänkö asumaan maalle? Tora ei tiennyt syytä, mutta maalla hänen oli sietämätöntä. Hän ei voinut olla siellä. Hänen täytyi olla kaupungissa. Hän oli kyllä koettanut monta kertaa; mutta ei onnistunut. Kesällä se edes jotenkin kävisi päinsä; mutta nyt talven tullen! Istua sisällä viikot päästänsä ja katsella ulos ja nähdä, että sataa, ja sitten taas istua vielä pitempi aika ja nähdä, että sataa lunta. "O, menkäätte, mulle hauta huokaa", kuten virressä sanotaan.
"Ei!" huudahti hän hurjasti. "Minä luulen, että mieluummin matkustan Parisiin ja Rivieralle ja rakastan pojuani!… Mitä, Gunvor, eikö se sinustakin ole parasta?… Etkö luule, että se olisi melkein yhtä hauskaa."
Sitten valtasi hänet hillitön itku. Ja hän tuli samassa niin avuttomaksi.
"Tässä ei käy hyvin, Gunvor… Minä näen kaikesta, että tässä ei käy hyvin. Ei, anna minun itkeä kyllältäni; täällä ei kukaan sitä näe… Emmekö istahda vähän levähtämään… tuohon kivelle… sitten minä olen kiltti jälleen…"
He asettuivat kivelle. Gunvor kietoi kätensä Toran vyötäisille. Tora itki hetkisen, uikutti vähänväliä itkiessään… Se oli kuin suruisen lapsen itkua:
"Oi ei, en minä tarvitse Parisia enkä mitään sellaista… Kun vaan olisin hänen luonansa… vaikka maalla silloin… Oi, ehkäpä se kirje, jonka hänelle lähetin, oli sopimaton. Etkö sittenkin luule, että hän tahtoo pitää minut, Gunvor, etkö luule, että hän huolii minua?… vain hetkiseksi… niin vaikka menisikin sitten… kunhan ei vain nyt heti… ei, ei, se koskee liian kovasti… Oi Jumala, vain hetkiseksi!"
Gunvor ei tainnut sanoa mitään. Hän suri niin äärettömästi Toran tähden. Hän vain istui ja hyväili Toraa. Ja Tora nojausi Gunvoriin kuin lapsi äitiinsä.
"Jumalani, miten hyvä sinä olet minulle tänään, Gunvor", kuiskasi hän, "minä tiesin kyllä, että sinä olet hyvä, mutta tällaista en jaksanut aavistaakaan. Ajatteles, minä pyydän sinua käymään täällä, ja sinä tulet pahimpaan suruun, ja kuitenkin olet vain kiltti."
Gunvor vastasi reippaasti:
"Mitä lorua, Tora! Ymmärräthän, että tietysti tahdon niin hyvää kuin voin. Mutta onkohan se hyvä, että puhelen näin kanssasi. Sinä ehkä johdut muistelemaan niitä entisiä. Ja se on paha sinulle."
Tora sanoi innokkaasti:
"Niinhän se… mutta parempi se on kuin olla aivan yksinään surussa… oh, ei vertailtavaakaan! Kyllähän se koskee, kun puhuu siitä ajasta, mutta se helpoittaa kuitenkin. Ei, ennenkuin sinä tulit… minä olin kuollut, rakas ystävä, en kärsinyt nähdä valoa… painuin piiloon kädet kasvoilla… Mutta nyt minä jälleen elän… puhelen, itken… oi, se on toki tuhannesti parempaa…"
He istuivat siellä vielä hetkisen, mutta kankaalta alkoi käydä viima.
Siinä pohjoispuolella oli näet kangas. Sieltä henki kesäisin illan viileys. Sieltä tuli syksyisin ensimäinen kylmän henkäys. Nyt alkoi sieltä viima puhaltaa. Viima ei ollut kylmää, sillä aurinko paistoi, ja päivä oli vasta puolessa. Mutta Gunvor sai siitä tekosyyn lähtöön.
"Nyt meidän on parasta nousta, Tora. Alkaa tulla kylmä."
Tora nousi, ja he astelivat kotiin päin. He tulivat vihdoin huvilaan. Se oli Gunvorille vaikea päivä. Kyllähän Gunvor näki, että Tora koetti parhaansa mukaan rohkaista mieltänsä, ja Gunvor koetti itse olla luja ja uljas tukeakseen häntä, mutta hän kärsi hirveästi itsekin.
Vähän ennen päivällisaikaa tuli rouva Pharo Gunvorin luo:
"Minä luulen, että olisi hyvä Toralle, että Te olette täällä,
Gunvor. On parasta, kun hän saa puhella! Teidän kanssanne koko ajan.
Hänellähän on näet paljon enemmän puheltavaa Teidän kuin meidän
vanhain kanssa. Minä annan tuoda päivällisen hänen huoneesensa."
"Mutta hyvä rouva Pharo", väitti Gunvor, "siitähän on niin paljon puuhaa. Ja eihän meillä ole mitään erikoista puheltavaa."
"Joskaan ei, niin nuori puhuu kuitenkin mieluimmin nuoren kanssa. Ja Tehän tunnette niin hyvin nämä viime ajan tapahtumat. Ja"… rouva hymyili, "minä koetan kyllä hankkia hiukkasen kelpo ruokaa… Saatte kananpoikia, ja sitten on teidän juotava viimeinen lasi viiniä täällä, Gunvor! Meillä on vielä joku pullo tallella… kun ne loppuu, ei kai uusia tule."
Tora tuli silloin siihen ja kuuli, mistä puhuttiin. Hän vilkastui nyt hieman, kuin kituva liekki, kun siihen pisara öljyä pirahtaa. "Niin, me syödään Gunvorin kanssa kahden tänään", sanoi hän. "Sinua ja isää näen kyllä… mutta en ehkä tiedä, milloin minä Gunvoria enää näen… Minä autan sinua ja koristelen pöytää, äiti."
Ja kiihkoissaan meni Tora puutarhaan ja toi sieltä kantamuksen kukkia, tulililjoja ja ruusuja ja viininlehviä. Gunvorkin tahtoi autella. Mutta Tora pyysi häntä odottamaan, kunnes kaikki on valmista. Ja yhä hän kantoi kukkia: jäykkiä astereja, kaiken värisiä aina mustan-violetista haalistuneesen purppuraan, jopa hän otti muutamia tulipunaisia georgiinejakin ja yhden suuren auringonruusun…
Kun Gunvor tuli hetkisen päästä tuohon pieneen huoneesen, oli se koristettu eriskummallisella tavalla. Se paistoi keltaisenaan, se uhkui punaista. Kaikilla seinillä ja pöydän lumivalkealla liinalla kaartui kukkia ja lehviä ristiin rastiin. Kiiltävä viinikarahvikin oli kiedottu ruusuilla ja viininlehvillä.
Tora odotteli jo pöydän ääressä. Jotain lapsellisen odottavaa oli nyt hänen ilmeissään, salaten surua. Hän odotti huomattavasti kiitosta työstään. Ja Gunvor kehuskeli kaikesta sielustaan: hän ei tosiaan ollut nähnyt ennen niin kaunista!
"Se on kaunista, Gunvor", toisti Tora hiljaa. "Katsopas sitä täältä!… Nyt alkaa aurinko päästä kamariin. Ja se kultaa kaiken. Mutta auki ikkuna, että raikas ilma pääsee sisään."
Ja hän meni ja avasi ikkunan, niin että viileä sini-ilma pääsi sisään kuin vieno virta.
He istahtivat pöytään ja söivät keittoa. Tora kaatoi viiniä laseihin. Se oli punaista ja raskasta. He kilistivät ja joivat. Tora maiskutteli kieltänsä. "Äiti antoi meille vanhaa Pommardia", sanoi hän. "Rakas äiti, hän tietää, mistä minä pidän."
He söivät lisää, ja joivat vanhaa, hyvää viiniä. Gunvor ei tosin ollut viinintuntija, mutta se maistui hänestä mainiolta.
Tora tuli pirteäksi. Hän nautti kananpoika-paistista, jonka itse leikkeli. "Kas vaan, miten lihava se on", nauroi hän, "miten pulska, syntinen elukka se mahtoi olla. Se on tainnut suorastaan syödä ruuat muilta. Oletkos mokomata nähnyt, Gunvor."
"Mutta sehän on niin hyvää", nauroi Gunvor. "On se kyllä hyvää. Mutta se on samalla ikäänkuin sopimattoman lihava, niin on. Kyllä on mahtanut olla gourmandi. Niin, nyt se syödään itse, poloinen… Kas tässä, Gunvorini! siitä saat pulskan rintakappaleen… ja tuossa on samallainen itselleni."
Aurinko paistoi jo huoneesen ja ystävyksiin. Kamari oli tullut vähitellen säteilevän valoisaksi. Ja yhä kulki viileä ilmavirta ikkunasta. Tora puheli lakkaamatta. Hän oli jälleen huomattavasti uljaalla mielellä. Ja Gunvor kertoi juttuja. M.m. hupaisen jutun, jonka hän äskettäin oli lukenut, eräästä miehestä, joka oli nukkunut kärrylaatikkoon ja heräsi yöllä ja luuli, että hänet oli haudattu… jotakuinkin mahdoton asia, jolle he kuitenkin nauroivat katketakseen.
Ruoka ja viini oli punanneet Toran kasvot, ja hänen silmänsä kiilsivät voimakkaasti. Hän söi tosiaan kelpo lailla, ja hän joi vielä lasin Burgunderia syltin päälle, ja siihen päättyi päivälliset. Kuten Tora sanoi: "Laatuja ei lisätä, Gunvor."
He nousivat pöydästä. Tora meni jälleen ikkunan ääreen, ja Gunvor jäljestä. He katselivat ulos… puiston yli… ja yhä kauemmas, tien ja koivujen ylitse… nähden kauimpana harjuja ja metsää.
"Se on merkillistä", sanoi Tora, "minä en ole koskaan oikein pitänyt täällä olosta. Mutta nyt, kun meidän on kai pian täältä lähdettävä… nyt minusta tuntuu, että minä tavallani pidän tästä talosta ja puistosta ja kaikesta." Hän keinutteli hiljaa päätänsä. "Minuapa taitaa nyt nukuttaa. Minä en muuten ole juuri nukkunut viimeisinä öinä, joten se ei siis ole kummakaan… Minun melkein tekisi mieli nyt hiukan nukahtaa… vain hiukan."
"Elä mene nyt nukkumaan, Tora, odota vielä hetkinen ja mene levolle aikaisemmin, se on parasta."
"Niin, ehkä se on parasta."
Hetken päästä toi piika kahvit. He joivat kahvit. Sitten he kävelivät vielä vähän puutarhassa…
Tora ei ollut enää niin puhelias kuin äsken. Joskus kietoi Gunvor kätensä hänen vyötäisilleen. Hänestä oli Tora kuin mikä yksinäinen lintu. Muuten: selittämätön. Tavallaan hän kyllä oli Tora Pharo, tavallaan ei…
Illansuussa Tora tuli vielä hiljaisemmaksi. Kun Gunvor kysyi jotain häneltä, vastasi hän rauhallisesti, ja joskus hän hymyili, kun Gunvor sanoi jotain hupaista. Mutta kuitenkin hän vaipui yhä enemmän kuten raskaasen huumaukseen.
Yhtäkkiä hän kavahti ja pudisti päätänsä ja katsoi avuttomasti ystäväänsä.
"Nyt se tuska tulee jälleen", sanoi hän kuin peljäten. "Se, jota minä en jaksa kantaa… se, joka kidutti minua ennenkuin sinä tulit… kun minusta tuntuu, että mikään ei hyödytä kerrassa mitään. Minä haluan ruveta loikomaan tänne… tai menen sisään… minä tahdon painua piiloon vuoteesen… minä olen tosiaan niin kovasti ponnistellut sitä vastaan tämän tunnin kuluessa. Mutta ei, se ei käy… anna minun mennä sisään, Gunvor!"
Gunvor saattoi häntä sisään ja hänen huoneesensa. Tora tahtoi levolle. Häntä puistatti. Gunvor riisui hänet vuoteesen ja istui sitten hänen luonaan. Piti häntä pitkän aikaa syliinsä kiedottuna, pani suunsa hänen poskeaan vasten ja kätensä hänen päänsä alle. Yhä puistatti Toraa kuin vilu. Mutta vähitellen se katosi. Ja viimein sai Gunvor kuulla: nyt hän nukkui! nyt hän nukkui! Ja nukkui nähtävästi sikeästi ja rauhallisesti. Hän hengitti niin tasaisesti.
Gunvor nousi ylös. Hämärässä hän vielä eroitti kukat, joilla Tora oli kaunistanut huoneen. Kun sellainen kukkapaljous alkaa kuihtua, ei niitä ole hyvä pitää huoneessa. Niinpä hän kokosi ne nippuun. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän niitä keräten poistanut huoneesta Toran viimeistä elon-loimahdusta — noissa kukissa, jotka heitetään pihalle ja mätänevät mullaksi.
Hän vei ne puutarhaan ja laski ne hellävaroen avonaiseen sopukkaan, jossa ne vielä tänä yönä saisivat juoda kastetta.
Kun hän oli menossa takaisin sisään, näki hän erään miehen nousevan istumasta loitompana penkiltä. Hän tuli Gunvorin luo ja tervehti häntä. Se oli ukko Pharo. Hän näytti nyt kovin heikolta. Naskalimaiset viiksien latvat, jotka hänellä ennen aina oli pystyssä, olivat nyt laskeutuneet. Hän on kuin mikä kiinalainen, ajatteli Gunvor.
"Hyvää iltaa, neiti Kjeld! Minä tulin tunti sitten eräältä pikku matkalta. Kuulin, että hoidatte Toraa. Monet kiitokset siitä!"
Hän teki ilmehtivän liikkeen kädellään ja jatkoi:
"Niin, niin… aavistinhan minä tätä pitkät ajat, neiti Kjeld. Että Michael Holmiin saattoi luottaa vain onnen-päivinä. Siksi minä en tahtonut suostua. No, Torahan vakuutti minulle, että hänen Michaelinsa on ylpeä ja kelpo luonne… No, saadaanpa nähdä, ajattelin."
Hän ryiskeli ja jatkoi:
"Minun olisi ehkä tullut ilmoittaa heille kummallekin, miten asiat olivat. Niin ei tuo onneton tunne ehkä olisi ennättänyt vallata tytärtäni täten, sillä silloinhan Michael olisi peräytynyt. Mutta silloinhan olisin heti ajanut itseni vaaraan… ja silloin minä vielä hiukan toivoin, että selviäisin vaikeuksista…"
He tulivat ovelle. Siinä pysähtyi herra Pharo ja jatkoi:
"Sanon teille aivan totuuden, neiti Kjeld. Meidän liikemiestenkin täytyy olla hyviä merimiehiä. Mutta voi sattua tilaisuuksia, jolloin on hyvin houkuttelevaa purjehtia umpimähkään. Ja jos on oikea Herran luoma laivuri, niin voi se tuottaa etuja liiaksikin. No niin, minä en ollut viisas kippari… minä laskin purteni suoraan myrskyn pyörteesen, niin kävi."
Vanha liikemies seisoi hetken mietiskellen. Sitten hän meni ja poimi hermostunein käsin pari myöhää syksyn ruusua. Ja hän antoi ne syvästi kumartaen Gunvorille. Ja hän heilautti jälleen kättään ja hänen hienon-mairea äänensä oli tavallista lämpöisempi:
"Kiitän teitä vielä kerran, rakas neiti Kjeld, kun olette hyvä lapsi raukalleni!"
Gunvor sijoitettiin yöksi Toran kamarin viereiseen huoneesen. Hän nukkui yönsä hyvin. Hän heräsi vasta myöhään aamupäivällä. Hän pukeusi kiireesti ja meni alas. Hän tapasi Pharon ja rouva Pharon. Pian tuli sitten Torakin sinne. Tora oli iloisempi tänään. Hän sanoi nukkuneensa hyvin yönsä.
Aamiaispöydässä puheltiin siitäkin, mihin Tora menisi joksikin aikaa, kunnes asiat hiemankin järjestyisivät. Kumpikin, Pharo ja rouva Pharo, pitivät parhaana sitä, että Tora menisi tuomarin luokse: tuomarin talo on niin komealla seudulla. Sitä sanottiinkin "Norjan kukkaistarhaksi", joten Tora jo siitä voi päättää. Aivan lähellä oli vanha metsä… joka suhteessa ihanaa luontoa…
"Oi, rakas isä", keskeytti Tora, "minä ymmärrän niin vähän puita ja luontoa ja sellaista… Minä pidän vain ihmisistä… Mutta tietysti… minä koetan olla siellä jonkin aikaa."
Herra Pharo vastasi ainoastaan:
"Niin, tee se vain, Tora. Näet, että siellä kyllä oleskelee."
Heti kun oli syöty aamiainen, täytyi Gunvorin hyvästellä. Höyrylaiva, jossa hän palasi kaupunkiin, tuli ihan kohta.
Tora saattoi häntä laiturille. Toraa töllöttelivät aika lailla ihmiset, joita tuli samaa tietä, ja samaten sillalla seisojat. He olivat kaikki seudun väkeä, ja olivat aina ennen, sen Gunvor muisti, tervehtineet hyvin nöyrästi Toraa, rikkaan Pharon tytärtä. Gunvor ei siis saattanut olla huomaamatta, miten samainen joukko nyt käyttäytyi. Joku tervehti, mutta melkein vastenmielin. Monet tuijottivat reilusti suoraan eteensä Toran ohitse, kuten näyttäen, että oli heissä miestä pitämään hatun päässänsä, kun kerran tahtoivat. Toiset taas käänsivät päänsä pois. Jotkut kuiskuttelivat pöyhkeästi hymyillen.
Tora tuskin sitä yhtään huomasi. Hän kulki käsikoukkua Gunvorin kanssa ja puheli hiljaa. Voipa hän nyt koettaa sitä maalla-oloa. Mutta kyllä kai hän pian sieltä lähtee… Sitten he tapaavat toisensa…
Laiva tuli, soitti ja lähti kiireesti jälleen laiturista… Tora nyökkäsi päätänsä ja vilkutti Gunvorille… Hän vilkutti vielä pari kertaa ja lähti kiireesti menemään kotiin.