XIV.
Gunvor oli sinä päivänä, jona hän kuoli, istunut hänen vuoteensa ääressä, ja he olivat puhelleet keskenään. Viimein pyysi mies häneltä vettä. Hän antoi, ja sairas joi ja painui levolle, mutta kun Gunvor jälleen katsoi häntä, oli hän aivan liikkumatonna. Hän mainitsi häntä nimeltä. Mies ei vastannut. Hänen suupielestänsä tippui joku pisara verta. Hän oli kuollut hiljaa ja kuolemantuskitta.
Hän oli koko päivän ollut aivan rauhallinen ja iloinen. Hän oli puhellut Gunvorin kanssa monenmoisista asioista. He olivat puhelleet pikku pojastansa. Gunvor sanoi: "Hän on jo sinun näköisesi. Kaikki sanovat niin." Gunvor väitti, että Grögaard oli siitä hyvillänsä, ja hän jatkoi, että pojasta tulee varmaan yhtä voimakas kuin isänsä. "Saat näyttää hänelle väitöskirjaa, jota aloitin", sanoi Grögaard, "siinä on paljon hyvää; sen tiedän… Ja vielä eräs seikka: hänen ei tarvitse peljätä sitä, että hänen isänsä kuoli rintatautiin. Sitä ei ole suvussamme. Se iski minuun siksi, kun minulla suoraan sanoen oli liian tukalaa. Ensin aherrusta ja puolinälkää vuosikausia, sitten hengähdystä hetkisen, mutta sitten taas se kehno kellarikonttori ja muut…"
— "Minä en yhtään pelkää kuolemaa", sanoi hän yhtäkkiä. "'Haudan kammo' on vain esteetikkojen suruja. Minä olen kemisti", hän hymyili. "Minä tiedän, että me olemme muodostetut samoista aineista kuin maakin. Me saamme ravintomme maasta. Me olemme tulleet siitä. Meidän on annettava maalle takaisin, minkä se on saapa… Se voi meitä suorastaan vaatia. — Ainoa, jota en siedä ajatella, on arkku, johon ihminen pannaan. Siinä ei ajatus ole kaunis… aivan luonnoton. Se estää maata saamasta meitä. Ihminen pitäisi laskea maahan alastonna tai kiedottuna vaatteesen. Silloin saisi maa meidät itseensä aikaisemmin."
Sitten puheli hän Gunvorin kanssa sielusta, "kuoleman jälkeisestä elämästä", josta hän "ei tohtinut mitään tietää." "Kun luonto on sijoittanut meidät tänne, niin on meidän käytettävä voimamme täällä", sanoi hän. "Täällä odottaa tuhannen tehtävää, joissa on jonkin iankaikkisen itu."
Kohta nämä sanat lausuttuaan pyysi hän Gunvorilta vettä, joi ja painui paikallensa, kuten äsken on kerrottu, ja kuoli.
* * * * *
Aika meni ja Gunvor eli elämäänsä. Mutta jollakin tavalla hän oli ikäänkuin mykkä ja sokea. Hän autteli äitiänsä, hän hoiti lastaan hyvin huolellisesti; mutta aina oli hänen sielunsa kuten liikkumaton. Kuin meri, kun tulee aivan tyyni ja kaikki aallot vaipuvat raukeina syvyyteen. Kuin meri, kun se ääretönnä tasoittuu, ja vain silloin tällöin tulee maininki, ja rannat itkee ja huokaa. Mutta mistä nuo mainingit? Myrskyhän vaikeni! Ah, meri on melkein yhtä suuri ja levoton kuin ihmissielu. Se suuri maininki, joka panee rannat huokaamaan, johtuu myrskystä, joka oli kauan sitten.
Mutta tuossa liikkumattomuudessa Gunvorilla oli kuitenkin, mitä rakastaa. Poutapilvet kesäpäivinä. Miten ne kohosivat säteillen taivasta kohti. Ja kaukaisten vuorten lumi talvisin. Hän hengitti syvään; sillä hän rakasti tätä ilmaa ja noita vuoria. Kaikki, joilta on jotain iäksi mennyt, rakastavat näitä näkyjä: Merta tai pilviä tahi kaukaisia vuoria. Ne ikäänkuin kutsuvat, viittovat! Ne on niin loitot ja korkeat! Ne saattavat huutaa sitä, joka joutui niin kauas.
Mutta parhaassa hiljaisuudessa nousi sieluun muisto. Rauhallinen muisto, jossa ei ollut katkeruutta. Suuret muistot kaartavat holveja ihmisten yli. He astelevat niiden varjossa, ja kaikki pieni hienonee tomuksi heidän jalkainsa alla.