XIII.
Päiviä meni, mutta Grögaardin tauti ei helpoittanut. Eräänä yönä tuli kuume, ja hän houraili. Aamulla hän oli selvä, mutta hyvin hiljainen. Kun Gunvor istui hänen vuoteensa ääressä, sanoi hän: "Minä ajattelen tässä loikoessani. Kun minä heräsin tänään, en jaksanut käsittää mitään… en edes, missä olin. Ja minun on ollut niin kummallista kaiken aikaa siitä alkaen… Nyt pitää sinun saada tietää, etten minä enää usko paranevani. Ei, minä tunnen sen itsessäni… ja minä huomasin sen tohtorista viime kerralla. Minä pyysin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi; sinä tiedät, että lääkärit tunnustavat harvoin rintatautisille… no, mutta hän läheni melkein tunnustusta… Niin, että senhän minä aioin sanoa. Kun minä nyt kuolen, niin käy sinun ja pojan asema kutakuinkin vaikeaksi. Sinulla ei ole enää minua tukenani… Minä luulen, että meidän täytyy mennä naimisiin, Gunvor… Sinun ja pojan tähden täytyy meidän se tehdä. Ja siis täytyy pyytää paria ystävää… todistajiksi, ja mihin tarvitaan. Pidä muuten huolta, ettei pappi ryhdy liikoihin muodollisuuksiin ja loruihin… Sano sille, että minä olen hyvin sairas."
Sitten hän ajatteli vähän aikaa.
"Näytä häntä minulle", pyysi hän hiljaa. "Näytä poikaa minulle."
Ja Gunvor toi lapsen. Pienokainen avasi suutaan, ja katseli eteensä kirkkain silmin, ja ojensi pieniä käsiään isää kohti ja nauroi hupaisesti. "Katsoppas vaan", kuiskasi Grögaard hiljaa hurmautuneena, "se jo ihan nauraa! Sepäs on aikaista, Gunvor. Anna minun taputella sitä… Mutta elä tuo sitä liian lähelle, etten huou sitä kohti. Se ei ole hyvä."
Rintatautisen valkeilla käsillä hän kosketti hiukan pienokaisen tukkaa, ja oikoi villaista mekkoa. Ja hän pudisti päätänsä kuin ihaillen ihmeellistä näkyä: "Ikuinen elämä, siinä!… Ikuinen elämä!"… Ja sitten hiukan huolestuneena: "Mutta vienetpä pois sen nyt. Ehkä se vilustuu."
* * * * *
Määrättiin päivä, jolloin pappi oli tuleva. Janna Vik, Erik Midtgaard ja pari muuta Grögaardin ystävää pyydettiin tilaisuuteen.
Sen päivän edellinen yö oli Grögaardille vaikea. Hänen kasvonsa olivat kiihkeän punaiset, hän ryki kovasti ja sylki paljon verta. Nautittuaan paljon unijuomaa, hän sai unta, ja kun hän aamulla heräsi, voi hän paremmin. "Tänäänhän ne tulevat", sanoi hän innoissaan. "En tahdo olla makuulla, kun ne tulevat. Turaa minua lujasti, jos ei muuta voida. Anna tyynyjä ja peittoja ympärilleni. Mutta lojua minä en tahdo. Anna nousta vaan."
Vähän ajan päästä tuli lääkäri, ja Grögaard pyysi häneltäkin päästä ylös. "Enhän minä siitä pahene, tohtori. Mehän voimme lämmittää uunia hyvästi." Tohtori antoi luvan: "No, Herra Jumala", sanoi hän, "kun Te nyt sitä niin haluatte. Miten Te muuten voitte?" Hän tutki häntä, ja neuvoi, miten hänet oli vaatteilla varattava, kun hän pääsi istumaan. Kun hän meni, seurasi Gunvor häntä portaille. "Minä en voi kieltää häneltä sitä iloa," sanoi lääkäri, "hän huononee auttamattomasti. Toinenkin keuhko on pahoin vialla. Hän voi suoraan sanoen kuolla koska tahansa… No, taidan kuitenkin uskoa, että hän elää vielä joitakuita päiviä. Minä en vain ymmärrä, että hän jaksaa haluta pois vuoteesta. Mahtaa olla kovin lujatahtoinen."
Gunvor meni sisään ja pyysi äitiä avuksensa. Ja he veivät Grögaardin vuoteesta uunin luo, joka oli täytetty hiilillä niin että hohti punaisena luukun yläpuolta. Hänen ympärilleen käärittiin vaippoja. Tuoli, jossa hän istui, tehtiin niin mukavaksi kuin voitiin. Hänestä oli hyvä siinä istua. "Nyt pääsin taas ylös", sanoi hän, "antakaa minun nyt rauhassa istua tässä."
Ovikello soi. Janna Vik ja Erik Midtgaard tulivat, ja nuo muut pari ystävää tulivat kohta jälestä. Janna näytti tavallista huonommalta, ja hänen oli vaikea vastata, kun Grögaard puhutteli häntä: "Ei, tuolle Jannalle täytyy jotakin keksiä", sanoi hän; "Jannahan ihan pilaa itsensä. Sinun pitää hoitaa itseäsi, Janna… Sinä olet liian hillitön… aherrat liiaksi aina. — Niin, niin", jatkoi hän sitten hiljaa, kuten säästellen itseään, "minä olen hyvilläni, kun te tulitte, niin että saan hiukan puhella teidän kanssanne… ja keventää hieman sydäntäni. Tehän tiedätte, mikä meillä on tänään tekeillä. Me aiomme köyristyä. Laskea asiattomia sisään. Hetken päästä tulee pappi, jota en ole nähnyt ennen. Hän ottaa tutkintonsa ja parin ulkoa opitun tunnustuksensa nojalla vastaan minun ja Gunvorin julistukset… No, me teemme sen Gunvorin ja pikku poikamme tähden. Tohtori arvelee, että olen mennyttä miestä, enkä tohdi heitä jättää yksin tukalaan asemaan…"
Hänet keskeytti kuuluva soitto. Tulija oli pappi, nuori, rauhallinen mies, jossa ei huomannut mitään erikoisesti papillista. Rouva Kjeld, joka oli käynyt hänen luonaan pyytämässä häntä tulemaan, oli jo puhellut hänen kanssaan. Pappi sanoi itse: "Minä tiedän, että olette hyvin sairas, herra kandidaatti." Ja hän toimitti vihkimisen hiljaa ja lyhyesti.
"Eikö teillä ole muuta, josta ehkä haluaisitte minun kanssani puhua?"
Jan Grögaard vastasi:
"Ei, herra pastori."
Pastori jatkoi:
"Ettekö mahdollisesti haluaisi puhua kanssani sielunne tilasta.
Tahikka Jumalasta. Minä mielelläni koettaisin palvella Teitä."
Jan Grögaard vastasi hiljaa:
"Kiitän hyvästä tarkoituksestanne, herra pastori. Mutta minä tiedän, etten minä hyödy mitään opistanne, ja minä olen varma siitä, ettette halua ymmärtää minua."
Pappi vaikeni, hyvästeli ja meni. Grögaard lausui: "Hän oli muuten parempi kuin enimmät papit, joita olen nähnyt… No niin, nytpä on sekin asia selvä. Ja me olemme köyristyneet, kuten kunnon ihmisten pitää. No, sitä iloa he eivät olisi saaneet, jollei sairaus ja raihnaus olisi tullut. Ja he ovat ne minulle tuottaneet. He eivät antaneet minun olla rauhassa. Ja he saivatkin hävitetyksi parhaan, mitä minulla oli. Sen, jonka sain, kun Gunvorin tapasin… Niin, mitenkä ne sen hävittivätkään! Protakolliin meidän piti, — tahi meiltä vietäisiin työ ja leipä. Protakolliin, protakolliin, suureen kirjaan rekistereineen ja lukuineen. Eikö tämä tuhma ja kylmä ja nenäkkään järkevä protakolla ole oikea meidän yhteiskunnallisen huolenpitomme symbolum? Miksi ei ole juhlaveisua, jonka loppusäkeinä toistuisi: 'Protakollat käteen, protakollat käteen'!"
Hän vaikeni hetkiseksi. Jokin aatos näytti häntä liikuttavan.
"Meidän poikasemme", jatkoi hän, "hänetkin piti työntää johonkin protakollaan. Tai äpäräin otsikon alle. Luulette kai, ettei Gunvor saanut heiltä hävytöntä 'ilmoitusta', — ei ollut vielä tervekään. Niin, hänen olisi täytynyt astua esiin ja seista ja selittää noille vieraille virkaherroille, mikä otus hän oikeastaan oli. Minä menin silloin sinne, siellä ne seisoskelivat, siellä ne istuskelivat, kirjoittelivat. Niin, niin… sittenhän se joutui protakolliin, he, minun pieni, sievä poikani! Kuolisit, poloinen, ennenkuin tulet niin surkeaksi, että olet niiden paperien tarpeessa… Ei, minä en ihaile protakolleja. Mutta rouva Malla Rosch ihailee niitä. Tietääkö kuka, mikä hän oikeastaan on? Hän on leski, ja hän sai lapsen, ja hän ymmärsi, miten pulma on järjestettävä. Hän taipui hartaasti ja pani lapsen protakollaan. Ei nostanut yhtään melua. Sävyisä, lipakoiva, täsmälleen. Ja hän päätti tappaa lapsen. Rehellisesti ja kunniakkaasti? Ah, pois se meiltä, silloin hän olisi tehnyt niiden protakolla-herrojen mieltä vasten… Ei, hän antoi hapata maidon, jonka varusti lapselle… Ja hän antoi lapselle sitä maitoa… tahallansa hän syötti lapselle hapanta maitoa… Sillä maidosta, joka on hieman hapanta, eivät nuo vanhurskaat liioin huolineet. Ja sitten joi se pieni maidon. Vatsa tuli huonoksi, ja sillä oli kipua yötä päivää, ja äiti antoi pikku vekaralle yhä enemmän hapannutta maitoa; tottahan tuo nyt vihdoinkin kuolee! Mutta se ei kuollut. Se sai en engelskan-taudin. Ei maitohampaita, ja muut hampaat hauraat kuin ryyni. Minä olen sen nähnyt. Raukka, josta olisi voinut tulla kaunis tyttö, sillä oli pelokkaat silmät… Mutta mitäpä mokomasta? Äiti on kunnioitettu. Hän on vapaa ja rehevä, ja hän lipikoi oikeuden edessä ja täytti täsmälleen vaatimukset. Ja antoi lapsellensa hapanta maitoa. Sen oli tämä raukkamainen maailma hänelle opettanut, että siten hän saa olla vapaa. Hapanmaito-systeemi? Mitä?… eikö se ole vanhastaan vakiintunut yhteiskuntaamme?… Meitä ei juuri tapeta… mutta usein syötetään happamalta… Hyi!"
Hän oli rasittunut. Tuli raju yskänpuuska. Hän tempaisi vapisevin käsin nenäliinansa ja yski siihen. Sitten hän avasi uunin luukun ja heitti nenäliinan tautineen hehkuvaan hiili-valkeaan. Hän tuijotti siihen, kun se paloi, katsellen kuin ihanaa näkyä.
"Kas tulta!" hän sanoi verkalleen. "Miten se on valkea ja puhdas.
Puhtaampi kaikkea muuta. Miten se polttaa kaiken heikon ja raihnaan."
Häntä alkoi taas ryittää. He pyysivät häntä olemaan varovainen eikä rasittamaan itseään. Hän nyökkäsi päätään… "En", sanoi hän, "nyt se onkin sanottu, mitä aioin sanoa. Sitähän vain aioin teille mainita, Gunvorista ja minusta, ja minkä tähden me myönnyimme. En kai tarvitse sanoa, että kuolen sellaisena kuin elinkin. Minä uskon, että se, minkä tunnustan mielipiteekseni, kerran voittaa. Viimeinkin. Minä uskon maailman rehellisiin tahtoihin. Ja taistelevaan tieteeseen. Se on väkevin. Se on ihmisten valkeus. Ei se, joka tuottaa pääomia. Ei koneiden tiede. Ei kanuunain. Mutta se, joka käsittelee ihmisten ruumista ja sielua. Lääketiede on niistä korkein. Melkein kaikki maailman surkeus on vanhan taudin seurausta. Katsokaa noita kuninkaita ja vallanpitäjiä, jotka ahnaasti haluavat käydä sotaa. Vanhaa ruttoa heidän aivoissansa! Itara kapitalismi, hupsu ylellisyys… kaikki kehnoja vikoja, jotka johtuvat sopusoinnun ja voiman puutteesta… Niin, niin, lähestyköön sinun valtakuntasi!… Minä olen väsynyt, Gunvor. Auta minua taas levolle… Ei, istukaa Te vaan… ellen mielestänne ole liian ikävä."
Hänet saatettiin jälleen vuoteesen. Hän puheli hiukan heidän kaikkien kanssa, sävyisesti ja surutta. Hetken kuluttua hän ummisti luomensa. He nousivat kaikki mennäkseen. Hän hymyili ja ojensi heille kätensä, toiselle toisensa jälkeen. Ja vähän ajan päästä hän vaipui uneen.