XII.
Hän oli tulossa äidiksi. Se, mitä hän kärsi syrjäyttämisen ja loukkausten vuoksi, oli kuin uhri, jonka hän riemuiten toi sille olennolle, joka liikkui hänen rintansa alla. Ja tuskat, joita hän silloin tällöin kärsi, hän kesti hymyillen, ajatellen sitä kalleutta, joka hänellä ja Grögaardilla oli ja jota ei kukaan voinut ottaa häneltä, ei kukaan tahrata.
Hän oli onnellinen niinä aikoina. Hän ajatteli moninaista: tulevaisuuden ajatuksia ja menneitä muistoja. Hän näki silloin tällöin unta isästänsä. Kerran tuli isä häntä vastaan ja suuteli häntä, ja Gunvorista hän aivan selvään sanoi iloisesti: "Niin, pikku Gunvor, minä toivon aivan erinomaista siitä pojasta…" Niin, 'pojasta', se isä sanoi.
Hänestä tarttui ilo äitiinkin. Hänen läheisyydessään oli mahdotonta surra. Nuo hänen poskiensa ruusut eivät tahtoneet kuolla, ja nuo syvät, kirkkaat silmät olivat niin valmiit hymyilemään: "Sinunkin pitää olla iloinen, äiti! Etkö tahdo olla?" — Ja rouva Kjeld sanoi eräänä päivänä hänelle: "Niin, niin, ihan minun täytynee myöntää, että sinulla on taivaan isä puolellasi."
Grögaard oli silloin, kun Gunvor kertoi hänelle, mikä häntä odotti, vetänyt häntä itseänsä lähemmäksi, kuten omistaakseen hänet ja suojellakseen häntä. Ja hän suojeli häntä, oli itsekin toiveekas ja rohkealla mielellä. Mutta hän oli tavallista hiljaisempi.
Kun Gunvor eroitettiin virasta, johtui hän heti ajattelemaan: "Saapas nähdä, antavatko ne Grögaardin olla rauhassa."
Ensimäisinä kuina ei hän ollut saanut kuulla mitään, josta hän olisi arvannut, että hänellä oli vaikeuksia. Mutta tuli aika, jolloin Gunvor alkoi epäillä, että jotakin oli tapahtunut, joka ei hyvääkään ollut. Gunvor tunsi hänet hyvin. Hän seisoi usein mietiskellen jotakin, mutta ei sanonut, mitä se oli. Gunvor tutkiskeli häntä eräänä iltana. Mutta Grögaard ei tahtonut puuttua siihen asiaan, huomasi Gunvor. Gunvor pyysi ja kovisti häntä: hänen piti kertoa kaikki. Heidän täytyi vetää yhtä köyttä, tuli mitä tuli. Vasta sitten Gunvor voisi olla rauhallinen. Grögaard taipui viimein, kertoi osaksi, lykki osan syrjään, jutteli asiasta kuin jostakin, jota ei tahtonut tunnustaa paljoakaan ajattelevansa. Tuollaiset pienet häijyydethän saattoivat ensistään tuottaa rahallista tappiota. Mutta sekin vastus tehtäisiin tehottomaksi. Häntä oli muun muassa pari toimittajaa pyytänyt kirjoittamaan lehtiinsä artikkeleita… jotakin yleistajuista tieteellistä… joka työ häneltä sujui kuin leikki.
Hän takertui puhuessaan silloin tällöin; mutta Gunvor sai hänet puhumaan lisää. Ja viimein hän sai kuulla, että hän oli menettänyt kaikki koulu-tuntinsa ja toimen, jossa hän oli ollut eräässä laboratoriossa. Ja sitäpaitsi: monet ystävät, joita hän oli pitänyt arvossa, olivat olleet hänelle kehnomaisia.
Siitä puhuessaan valtasi hänet viha: "Niin, eikö ole inhoittavaa, kun ihmiset ovat niin kehnoja! Ja vielä miehet, jotka puhuivat muka 'vapaamielisyydestä'. He ovat oikeastaan kaikkein pahimpia. Ai, ai, kulkeehan noita jos miten monta lörpötellen, että vapaa mies ja vapaa nainen, ihminen, jolla on viisas ja syvä vastuuntunne, — että heitä pitäisi pitää 'kultuurin kauneimpana kukkana'. Kyllä, kylläpä; mutta surkeaa siinä on se, että nuo samaiset alkavat peljätä, kun he kohtaavat teoriiansa, — joka suorastaan elättää heitä, todellisuudessa, elämässä, käytännössä." He he, eipäs oltu Grögaardia liioin kutsuttu vapaamielisiin seuroihin viime aikoina! Mikä tosin ei toisi hänelle ainoaakaan harmaata karvaa.
Ei, hänen karvansa eivät harmenneet, eikä luontonsa lannistunut. Kului vain kotvan, ja Gunvor näki hänen pöydällänsä luonnoksia ilmoituksiin, jotka ilmoitukset varmaankin olivat aiotut lehtiin. Yhdessä hän tarjoutui opettamaan kemian lukijoita, farmaseuteja, panimoalalle aikovia, toisessa kaikkien kouluaineiden opettajaksi, — sitten hän vielä pyysi joltakin hitaalta toimittajalta vastausta hänen viimeiseen kirjoitus-tarjoukseensa. Gunvor ei koskaan puhunut hänelle noista kirjeistä ja hakemuksista, ja itse Grögaard vältti niitä puheessaan, tuskin edes tiesi, että Gunvor oli ne nähnyt.
Eräänä päivänä iltapuolella näki Gunvor hänet erittäin hyvällä tuulella. Gunvorin käden hän ikään kuin sulki omaansa ja kysyi hymyillen: "Arvaatko, mistä minä tulen?" "En." "Minä tulen konttoristani", vastasi hän hymyillen, "niin, konttorista tulenkin. Katsos, minä olen saanut konttoripaikan… erään viinatehtailijan konttorissa, kuuletkos. Annan hänelle hyviä neuvoja, minkä minkinlaisia. Istuskelen sitäpaitsi hänen konttorissaan. Varma työ, nouseva palkka. Ja nyt alkaa olo luonnistaa. Ja vielä parempaa: minä olen saanut ison käännöstyön. Se vie melkein koko vuoden. Se pitää koettaa suorittaa illoin." Gunvor johtui kysymään heti: "Mutta sittenhän ei jää aikaa väitöskirjasi tekoon?" Grögaard vastasi huolettomasti: "Oh, se työ saa odottaa hieman. Nythän minun on ennen kaikkea hankittava rahaa. Pianhan tulee se pienokainen, ja tiedäthän, sellainen maksaa. Ja sinun itsesi täytyy elää mukavasti tänä aikana. Niin sinun täytyy Gunvor. Hyvää ruokaa ja juomaa. Niin, etkö halua vähän jotakin maistaa? Portteria tahi puna-viiniä?"
Varma konttoripaikka ja suuren käännöstyön suunnitelmat olivat tehneet hänet kovin iloiseksi. Hän kertoi kaikellaista hupaista tuosta konttorista, jota hän ennen oli aina ihan inhonnut. Se on vanha, pimeä, hyvin likainen huoneisto. Mutta hassunkurista siellä oli. Viinatehtailija istui yhdessä huoneessa, ja hän ja prokukuristi toisessa. Entä tuo prokuristi! Kuin puhtainta Holbergia! Kun jotain erikoisen tärkeätä oli kirjoitettava, tuli isäntä heidän huoneesensa ja lausuili prokuristille, joka tuossa tuokiossa varustautui kirjoittamaan lausutun mukaan. Hän niisti nenänsä, oikaisi pönkkäkauluksiaan, ja kun hra Adrianilta pääsi ensi sana, iski prokuristi kynänsä paperiin, ja nenäkin kyntää paperia, niin lähinäköinen hän on. Ja kun ensi lause oli suoritettu, niin hän nosti päänsä ja katseli isäntään, niin vakavana, paikallansa kuin mikä eversti! Ja kun seuraava lause tuli, kumartui hän taas ja keihästi senkin paperille!… Niin, siinä vanhassa konttorissa oli tosiaan väritystä… Ja kumpikin he olivat kelpo miehiä, siltä hänestä näytti.
"Ja sitten se toinen, mistä äsken puhuin", jatkoi hän, "se laaja tieteellinen teos… se intresseeraa minua suuresti. Ja siitä voi olla hyötyä minulle itsellenikin. Merkitseehän aina sekin jotakin, kun nimi on moisen loistavan teoksen kannessa. Niin, nyt minä jo uskon, että olo alkaa luonnistaa… Viimeinkin, Gunvor! Nyt voin sinulle sen sanoa: minulla on ollut hyvin vaikeata näinä viime aikoina… kun olen tallustanut Herodeksen ja Pilatuksen väliä… Mutta nyt minä olen iloinen, ja sinäkin olet ihan iloinen, Gunvor? Eikö me olla mielestäsi toisillemme hyviä?"
Gunvor vastasi hiljaa:
"Sinä olet kiltimpi minulle!"
"Oh, mitä joutavia!" nauroi Grögaard, "sinä olet yhtä kiltti minulle, ja kiltimpi, jos niikseen tulee. Kuules, mikä on minusta surkeata, Gunvor? Se, että rakkauden osa on täällä maailmassa niin tukala. Ihmiset eivät tahdo olla siitä tietääkseenkään. Joko se loikoo polstereilla ja pieluksilla ja velttoudessa ja mukavuudessa, taikka se ajetaan yöhön ja korpeen, ja kaikki suursuiset koirat usutetaan sen kintereille, ja se kuolee verisenä ja raadeltuna. Minä iloitsen tänä iltana, tiedätkös miksi? Siksi että minä pidän puoleni, pidän, huomaan minä! Meidän rakkautemme ei saa riutua, ja minä ajan kyllä hurtat kintereiltä. Oi, Gunvor! Minä rakastan sinua aina! Suutasi, joka on niin totinen ja joka on niin kuuma! Saattavatko huulet polttaa niinkuin sinun!"
Eräänä päivänä tuli Gunvorille kovat synnytystuskat, iltapuolla hän synnytti pojan. Synnytys meni kuten pitikin. Sitten hän makasi uupuneena ja leväten.
Hän oli vuoteessa pari viikkoa. Grögaard kiiruhti joka päivä hengästyksissään konttorista ja istui hänen luonansa. Hän oli niin ihastunut Gunvoriin ja poikaansa. Hän saattoi katsella tuota pikku tenavaa kaiken aikansa, minkä hän oli vapaana, vaikka kuinka kauan. Hän autteli myöskin Gunvoria öisin, hyssytellen pienokaista. Se oli hänelle helppoa, sillä hän valvoi viereisessä huoneessa yötyössä ja kuuli, jos mitä sattui. Monena yönä, jolloin poika oli levoton, hän istui se sylissä ja hyräili ja hyssytteli sitä.
Gunvor pääsi jälleen jalkeille ja oli jo aika reipas, kun Grögaard eräänä päivänä tunsi olevansa kipeä. Hän oli vilustunut ja hänellä oli kuumetta. Hän aikoi mennä seuraavana aamuna konttoriin, mutta jalat eivät kantaneet. Päivällä alkoi vielä kova päänkivistys.
Hän oli vuoteenomana koko viikon, ja kun hän siitä pääsi, oli hän hyvin heikko. Hän ryki yhä, vaikka entistä vähemmän. Kului joku päivä, ja hän oli melkoisen terve, ja käänteli innokkaasti teostansa, ja hän iloitsi pojasta, joka kasvoi, ja hän punnitsi pojan ja kirjoitti painon muistiin ja vertaili entisiä ja teki laskelmia…
Mutta sitten hän alkoi taas raihnastella. Tuontuostakin hän kärsi kovia pistoksia, ja joskus ahdisti ankara yskänpuuska. "Minulla mahtaa olla liian kylmä siellä vanhassa, mädänneessä konttorissa", sanoi hän harmistuneena. "Lattia on niin kylmä, että torakatkin köntistyvät… Ja seinistä hohkaa aina sellainen häijy, kostea kylmä…"
"Sinun pitää mennä lääkäriin", sanoi Gunvor monta kertaa.
Mutta Grögaard ei tahtonut. Hän ei sietänyt Gunvorin sitä sanovankaan. "Se on kai vaan, mitä lie, sitkeää vilustumista", sanoi hän, "kyllä se menee aikanaan."
Mutta se ei mennyt. Hän oli usein hyvin heikko konttoriin lähtiessään, ja silloin, kun hän työskenteli toisessa huoneessa, näki Gunvor, että hän usein tapasi kuvettansa kuten siinä olisi ollut kipua.
Gunvor arveli lopulta käsittävänsä, että Grögaard suorastaan pelkäsi mennä lääkäriin. Eräänä iltana, kun Gunvor oikein hartaasti pyysi häntä menemään, tuli hänen silmiinsä aivan epätoivon ilme. "Ei, ei", kuiskasi hän, "mitä se auttaisi? Lääkäri sanoisi, etten minä enää saa olla siellä konttorissa enkä työskennelläkään niin paljoa illoin, mutta niin on nyt asia, että minun täytyy. Ja hän ehkä neuvoisi minua matkustamaan jonnekin ja parantamaan itseäni sanatoriossa… Ei, anna minun nyt olla itsepintainen. Niin ehkä saan säästetyksi rahaa, ja sitten matkustetaan kesäksi yhdessä johonkin sanatorioon… tai ainakin johonkin maataloon…"
Mutta eräänä aamuna hän ei jaksanut nousta vuoteesta. Noudettiin lääkäri. Hän vaikeni ja oli vakava Grögaardia tutkiessaan. Ja Grögaard katsoi niin merkillisesti lääkäriin. Ikäänkuin teuras, aavistaen, että joutuu uhriksi. Hän ei kysellyt lääkäriltä tarkempaa. Ja lääkäri sanoi ainoastaan: "Oletteko jo kauan rykinyt?" Grögaard vastasi: "En nykyään, mutta vuosia sitten… silloin kärsin hengenahdistusta, ja oli pistoksiakin… Mutta, kuten sanottu: ei ole ollut mitään vaivaa siitä lähtien… Ja minä olen kaikin tavoin koettanut voimistua, oikonut käsiäni, hengittänyt syvään, kävellyt… joten nyt en luulisi olevani huonompi kuin muutkaan." Lääkäri vastasi: "Hm, se kylmä konttori ei ole ollut terveydeksi." Grögaard vastasi ainoastaan: "Niin, mitäpä muuta voi? Minä olin virassa siellä." "Ei, ei", vastasi lääkäri. "Saadaanhan nyt nähdä", lisäsi hän. "Olette nyt kyllä huononlainen, mutta ette saa antaa luontonne lannistua." "Minä olen odottanut lämpimiä ilmoja", virkkoi Grögaard. "Sillä siitä paranin viime kerralla." "Toivokaamme, että parantuu nytkin", vastasi lääkäri. Hän kirjoitti pari kolme reseptiä, antoi ohjeita ja hyvästeli. Gunvor saattoi häntä portaille. "Miten hän voi?" kysyi Gunvor. Lääkäri kääntyi hänen puoleensa: "Haluatteko tietää toden?" kysyi hän. "Haluan", vastasi Gunvor varmasti. "Hänellä on pitkälle kehittynyt keuhko-tuberkuloosi." Gunvor sammalsi: "Onko se jo vaarallista?" "On", vastasi lääkäri hiljaa. "Ettekö luule hänen paranevan, herra tohtori?" "Ei voi sanoa", vastasi lääkäri hiljaa. "Hyvästi… Minä käyn pian uudestaan."
Gunvor jäi pitkäksi aikaa siihen seisomaan. Hän ei oikein ollut tajuissaan…