XV.
Pari päivää sen jälkeen oli Gunvor iltapuolella kotonaan. Ovikello soi. Gunvor meni ja avasi. Tulija oli Tora. Hän näytti tavallista pystymmältä. Ehkä siksi, että hänellä oli jalkoihin ulottuva viitta, jossa oli tuuhea karvakaulus. Tuon kauluksen keskellä näytti hänen päänsä pieneltä.
Gunvor veti hänet sisään. "Kas, Torako! Sinäkö se!" Tora nyökkäsi: "Niin, tänne minä nyt vaan tulin!" Hymy koetti pyrkiä hänen huulillensa, mutta jäykistyi pistäväksi väänteeksi suunsoppiin. "Ota yltäsi, Tora. Olet kai luonani jonkin aikaa?" "Oh, en… mielellänihän olisin luonasi jonkin aikaa, Gunvor… Mutta, tiedätkö, minä matkustan pois tänä iltana?" "Matkustat tänä iltana? Minne?" "Oh, maailmaan vaan… ensin Berliniin. Ehkä kauemmaksikin!" "Niinkö, onko se totta?" "Sitä en ole kuullutkaan." "Ihan totta!… kaikki järjestetty kädenkäänteessä… ja sen taiteen kimppuunhan minun nyt pitää oikein karata."
He istahtivat Gunvorin sohvalle. Tora jatkoi:
"Katsos… minulla oli hiukan killingin sukuisia kiinnitettyinä. Olisin saanut ne vasta noin viidentoista vuoden kuluttua. Ne minä sain nyt käsiini. Kelpo maksua vastaan, ymmärrät." "Ja miten kauan voit niillä elää, Tora?" Tora vastasi: "Oh, sikäli mikäli tuhlaan!" Ja yhtäkkiä tuli kova ilme noihin hienoihin kasvoihin: "Oi ei, totta puhuen, sikäli miten vähällä voin elää. Miten osaan nipistää joka kolikkoa." "Luuletko, että osaat, Tora?" "Niin, minä toivon. En minä varsin tuhma kuitenkaan ole. Minun täytyy." "Mitä arvelevat isäsi ja äitisi?" "Oh, tietysti minä olen heistä koko uljas huimapää. Muutahan he eivät juuri sano. Mitäpä sanoisivat? Enhän minä täällä enää voi. Sen he ymmärtävät yhtä hyvin kuin minäkin." Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kysyi Gunvor: "No, et viipynyt kauan tuomarin luona?" Tora pudisti päätänsä: "En, suoraan sanoen minä läksin käpälämäkeen tuomarin kauniista Norjan kukkatarhasta. Siellä en sietänyt olla. He näyttelivät minulle maisemia ja mäkiä ja puita… Ei, nyt täytyy koettaa, kelpaanko… ja saan koetella toisilla paikoin, kaukana täältä… Siellä, jossa ei joka seikka muistuta mieleen…" "Niinpä niin, Tora… ehkä en hyvä, kun saat koetella." "Varmaan niin. Jos olen älykäs tyttö, niin selviydyn kyllä, ja jos olen kehno, niin menen hiiteen — aivan kuin pitääkin."
Hetken päästä katsoi hän Gunvoriin ja otti häntä kädestä. (Gunvor huomasi, ettei hänellä ollut enää timanttisormuksia.)
"Niin, niin, kelpo Gunvor, nyt me erotaan, kuuletkos. Ja selviänpä tai en selviä, niin tuntea saat minut vastakin, jos milloin tavataan. Niin, sitä tarkoitan… Juuri sitä!… Rouva Henning! katsos… toimistonjohtajan rouva Henning ehkä… tai siihen kuosiin. Tuo sinun 'se' ei tahtonut tiettävästikään minua nähdä, kun tuolla tulin. Hänelle tuli niin hirveä kiire katsomaan kelloonsa, kun kuljin ohi. En muuten ymmärrä, mitä hänellä on tässä asiassa nurkumista. Heh, olen tainnut tehdä hänelle jotain pahaa." Gunvor vastasi hiljaa: "Oh, tiedäthän sinä, ne miehet… Niille tulee moraalisia innonpuuskia. Etenkin, kun toinen kertoo toiselle, miten tavattoman rakastunut joku nainen on häneen… että uhraisi hänen tähtensä kaikki. Silloin he kumpikin siitä niin äkämystyvät."
"Vai, sinä olet sen kuullut?… Että minä olen käynyt Michaelin luona?"
Sitä sanoessaan kohotti Tora verkalleen katseensa, ja hän katsoi syvästi Gunvoriin, ikäänkuin tutkien, mitä ystävätär hänestä ajatteli. Gunvorkin katsoi häntä silmiin. Tora suuteli Gunvoria: "Hyvä Gunvor, sinä olet niin reilu ja hieno, minä sinua rakastan."
He vaikenivat vähän aikaa. Gunvor kysyi viimein:
"Sinä kai rupeat kehittämään ääntäsi siellä… et kai eniten pianonsoittoa."
"Niin, etupäässä kohdistan kaikki voimani lauluun. Minä lauloin muuten eilen parille tunnetulle henkilölle. Niin juuri! Heidän mielestään minulla on suuret lahjat… No, niinhän ne aina sanovat nuorelle naikkoselle."
Gunvor keskeytti:
"Oh, elä lorua! mitä sinä halventelet itseäsi ja karstaat kykyäsi, Tora? Se ei sovi. Sinun pitää päinvastoin iloita, kun sitä puhut… Niin, suoraan kysyen kun sinä nyt ajattelet, että sinun täytyy lähteä koettelemaan voimiasi… eikö sinusta tunnu, kuin jotain uutta heräisi sinussa?"
Tora mietiskeli, ja nauroi rohkeastikin: "Oh, en tiedä. Ha, he… ehkä kun pääsen viimeinkin kuitiksi tästä… tästä hulluudesta, joka minua yhä kuitenkin kiusaa… sitä keikkumista kestää varmaan kauan, usko se… Mutta olenhan minä reilumpi nyt kuin silloin, kun sinä kävit luonani. No, sen mitä koin äskettäin käydessäni Michaelin luona… kun näin kaiken pohjaan… se tepsi."
Tuokion kuluttua hän kääntyi Gunvorin puoleen:
"Kuules vielä… Onko minusta enää jäljellä mitään… minusta on tuntunut niin oudolta viime aikoina… kuten katoaisin ja painuisin."
Tora olikin laihtunut ja hoikennut; mutta kuinka kauniiksi hän Gunvorista oli tullut! Tuo hiukan rasittunut, hieno kuumeen-hehku kasvoillansa!
"Kyllä, kyllä!" nauroi Gunvor. "Kyllä sinusta on jäljellä 'mitään', Tora. Ole varma siitä! Sinä olet kaunis, Tora tyttöseni — ettäs sen tiedät."
Tora katsoi totisena eteensä.
"Kai on minussa juuri se vaarallisinta, Gunvor, että luulen, että minut on luotu vain yhtä tarkoitusta varten: rakkautta. Ja sillä tavalla, että se ajaa minua kaikkeen: työhön, uhrauksiin — kaikkeen. Minä uskon, että minusta tulisi hyvä äitikin. Katsos, nyt meni se kaikki siruiksi, kun pidin niin hirveästi Michaelista… Siksi on kaikki minussa suurta sekavuutta, sotkua… Mutta kuitenkaan en löydä rauhaa, ennenkuin löydän jonkun, josta voin pitää." "Mutta taiteesi, Tora?" "Taide, kyllä… Mutta sehän on minun työtäni, mutta sitäkin täytyy ruokkia kaiken sen ihanan, jota nyt olen kokenut, joka on yhä minussa ja jonka ainoastaan rakkaus voi synnyttää… Niin, minun täytyy saada pitää jostakusta. Ja se on juuri minussa niin tukalaa. Ihmiset eivät ole aikoneet elämää sitä varten, että pitäisivät… joten minä ehkä en… — Mutta ei nyt; puhuta enää tällaista totista… Tiedät sen, Gunvor, jos sinä aina olisit luonani, niin se menisi…"
He puhelivat tuokion. Viereisen huoneen seinäkello löi kuusi. Tora nousi.
"Nyt minun täytyy jo kiiruhtaa", hän sanoi. "Minun täytyy olla isän ja äidin luona viime hetket. Eikö äitisi ole kotona, Gunvor? Se oli ikävää. Minä olisin niin mielelläni hyvästellyt ja kiittänyt häntä. Sano nyt hänelle tuhannet, tuhannet terveiset. Äitisi kanssa me on oltu aina niin hyviä ystäviä." Tora pukeusi viittaansa. "Niin, hyvästi nyt, Gunvor, ja kiitokset kaikesta!… kaikista kävelyistä! Kaikista pakinoistamme!… Ja että lohduttelit minua nyt viime aikoina! Hyvästi, kulta, eläkä nyt itke tähteni. Minä en osaa enää itkeä. Minä olen siitäkin päässyt… — Hyvästi! Ei, elä saata minua yhtään. Hyvästi! Terveisiä Jannalle ja Elille! Janna oli niin kiltti, kun tuonnoin hänet tapasin… Hyvästi, Gunvor!"
Toran pehmoinen ääni kaikui koko puhelun ajan sisä-portailta. Viimeinen "hyvästi" kuului tuskin huomattavasti aivan alhaalta… ja sitten kumahti ovi, ja Tora Pharo oli mennyt.