XVI.
Heistä oli tullut jälleen hyvät ystävät, Gunvorista ja Einarista. Kai heidät sovitti niin helposti tuo heidän nuoruutensa valoisa aistihuumaus, joka heissä kummassakin kuohui. He halusivat kumpikin pitkiä, päätäpyörtäviä hyväilyjä, tulisia suudelmia. Sitä ei saa eikä voi kieltää: Gunvor ei heistä suinkaan ollut kylmempi. Hän janosi nähdä Einaria, janosi hänen kätensä puristusta, halusi hänen kättään vyötäisilleen. Joko Einar sitten myrskyten otti hänet kiinni, kun hän pakeni; tahi Gunvor itse tuli häntä vastaan, avoimin kaipuin…
"Minusta se on uljasta, että Tora lähtee ulkomaille koettamaan voimiansa, Gunvor. Kuules, minusta Tora menettelee aivan oikein. Niin, minä olen samaa mieltä kuin sinä. Huomaatkos, että minusta alkaa tulla tohveliherra."
Ja toisen kerran:
"Gunvor, näinä päivinä tulee isä kaupunkiin. Tahdotko olla kiltti?…
Tahdotko olla hänelle kohtelias, kun minä niin kauniisti pyydän?"
Ja Gunvor vastasi:
"Kyllä, kyllä Einar… kyllä minä olen kiltti hänelle."
"Ja et välitä, vaikka hän on jörön ja kärttyisenlainen. Se on nyt hänen tapansa."
"Mutta toivonpa, ettei hän ole kovin morski minulle, sillä minä kirjoitin hänelle niin kauniin kirjeen. Vastaus, jonka häneltä sain, ei ollut niinkään kaunis."
Ja Gunvor nauroi kertoessaan siitä jotakuinkin merkillisestä kirjeestä, jonka kaupunginvouti Henning oli lähettänyt hänelle: että hän muka iloitsi siitä, että Gunvor oli tietoinen tärkeästä kutsumuksestaan hänen poikansa vaimona, ja että Gunvor muistakoonkin varoa kaikellaisia kapinallisia ideoita…
"Mitä se sillä tarkoitti, Einar? Miksi se minulle juuri sitä oppia?
Enhän minä ollut ilmaissut mitään kapinallisia ideoita"…
Mutta Einar silitteli asiaa:
"Oh, mitäkö?… Sellaisiksihan ihmiset tulevat vanhoina päivinään. Se nyt on vain se 'ukko', oikein kelpo 'ukko', luonnollisesti, mutta ukko sittenkin. Meidän täytyy vain osoittaa hänelle kunnioitusta, jonka olemme velvolliset. Tärkeintä: ei ärsyttää häntä… Muuten emme tarvitse paljon kysyä hänen neuvojaan."
Einar sanoi isäänsä monesti "ukoksi", hiukan ylimielisellä, leppoisalla sävyllä — joskus "aiheuttajakseenkin." Vain muka näyttääkseen, ettei isä häntä kovin arastuttanut. Mutta ei ollut kuitenkaan erehtymistä siitä, että hän odotti hiukan jännityksessä, mitä isän ja Gunvorin kohtauksesta seuraisi. "Nyt hän tulee, huomenna", sanoi hän kerran. "Tule minun kanssani liikkeelle huomenna kello yksitoista, niin otetaan sievästi hänet vastaan. Ei ole pahaksi, että otat mukaasi ystävällisimmät kasvosi, ja tekisit viisaimmin, jos etenkin ensin olisit kohtalaisen hiljainen ja syrjään vetäytyvä…"
* * * * *
Gunvor nauroi taas.
"Mahdan olla rakastuneempi sinuun kuin luulenkaan, Einar, kun siedän kuunnella tällaista… Kyllä, poju kulta, minä olen hiljainen ja kaino, sen saat nähdä, oikea pyhimys…"
"Sinä olet kiltti, Gunvor… sillä sinä et tiedä, millaisia joskus nuo vanhat, jäykät virkamiessuvut ovat… Mutta kuules, tehdäänpäs niin. Minä rupean ensin käsittelemään isää. Niin sinä saat jutella äidin kanssa."
"Äidin? Tuleeko hänkin? Siitä et ole minulle kertonut."
"Niin, kyllä hän tulee… Ehkä en ole muistanut siitä mainita… Sillä kun isä tulee, niin ei ikäänkuin äitiä muista. Äitihän on niin hiljainen, katsos, ja sävyisä… ei vaadi mitään… Hm, meidän kesken sanoen, isä on ollut ehkä hieman itsevaltias äitiä kohtaan, joten äidistä on tullut tarpeettomankin hiljainen… Mutta hänhän on tyytyväinen kaikkeen… Mutta ota hänet osallesi ja puhele hänen kanssaan, Gunvor, niin minä pidän huolen isästä, kuten sanottu."
Gunvor katsoi Einaria syrjästä: hänen profiilinsa oli voimakas ja silmät kirkkaat; se nyt oli sittenkin hän, joka puheli noin. Ja Gunvor otti häntä käsipuolesta ja antoi anteeksi kaikesta sydämestään, ja unohti kaikki monesti neuvotut ohjesäännöt, miten kaupunginvouti, "ukko", "aiheuttaja" oli otettava vastaan.
Seuraavana päivänä laivalla tuli kaupunginvouti Henning. Hän tervehti Einaria ja Gunvoria, jotka seisoivat sillalla. Hän tervehti kuin valtansa tunteva ystävällisesti tervehtii, katseli hetkisen tiukasti Gunvoria, ei ollut sitten hänestä tietääkseenkään, mutta tuimisteli sensijaan kantajalle, joka ei käsitellyt hänen laukkuansa kuten kaupunginvouti tahtoi: "Näin se pitää kantaa näin!" Sitten hän tiedusteli erästä hotellia ja suuttui kantajalle, joka ilmoitti, että se hotelliliike oli lopetettu viime vuonna: "Mitenkä? eikö sitä ole? Ja minkätähden ei, saanko luvan kysyä?" Kantaja parka ei tiennyt, miksi sitä ei ole: "Kaipa sen konkurssi keikautti", sanoi hän.
Einar sai vihdoin käsiinsä ajurin ja antoi hänelle määräyksensä. "Minä tiedän hyvän ja huokean matkustajakodin, isä", sanoi hän, "minä käskin ajurin viemään sinne. Istukaa vain." Ukko ei ollut aivan tyytyväinen siihen, että poika hankki ajurin. "Ahah, vai vaunuissa sinä ajelutat", sanoi hän, "sekin meno olisi voinut säästyä." "Eikös, isä, kantaja olisi ottanut paljon enemmän", selitti Einar. "Ja sinä ja äiti olette kai matkasta väsyneet."
Rouva Henning, niin, häntä ei näytty juuri huomattavankaan, kuten Einar oli sanonut. Se oli totta. Hän ei ollut vielä virkkanut sanaakaan. Hän kulki miehensä jäljestä, mustissaan ja kuihtuneena. Hän pysyttelihe ikäänkuin piilo-sopessa, kiersi vähän siellä ja täällä. Nyt ajoneuvoissa istuttaessa puheli Gunvor hänen kanssaan, kysyi muun muassa, eikö ollut hupaisaa jälleen nähdä pääkaupunkia. Mutta eipä näyttänyt rouvasta olevan. Hetken päästä osoitti hän Gunvorille paria naista, jotka kulkivat jotenkin komeasti puettuina ohitse: "Katsos noita", supatti hän, "minkälaiset on hatut! Se on kauheaa, miten ne täällä pöyhistelee!" Ja sitten hän tuskin puhui enää mitään.
He tulivat hotelliin. Vouti rouvineen sai huoneen. Einar saattoi heitä sinne. Gunvor istui ruokasalissa odottaen odottamistaan. Se ei ollut hauskaa. Viimein he tulivat, isä, äiti ja poika. "Isä on hiukan matkasta väsynyt", sanoi hän. Ehkäpä hän siten oli selittävinään ja pyytävinään anteeksi, että Gunvoria niin vähän otettiin huomioon.
He menivät ruualle. Gunvor tahtoi sitä, mitä oli päivällislistalla. Sitä hänen ei kai olisi pitänyt tehdä: kaupunginvouti itse söi vaan pihvin, ja rouva pari voileipää ja herajuustoa. "Nuo hotelliruuat on kovin kalliita", huomautti rouva… Niinpä niin, ehkä, ajatteli Gunvor. Mutta hehän pyysivät… ja sitäpaitsi: kaupunginvouti Henninghän oli vauras mies. Sen hän oli kuullut Einarilta ja muiltakin.
Syödessä juttelivat isä ja poika. Gunvor koetti päästä joukkoon, mutta se ei käynyt päinsä. He puhelivat ihmisistä, joita Gunvor ei tuntenut nimeksikään. Sitä paitsi jauhettiin vähän politiikkaa. Ja vouti nyrpisti toista sierantaan "yllytyksestä ja hassutuksista, jotka moukissa ja proletaareissa liikkuvat."
Kun he olivat syöneet, ja voudin oli maksettava, tahtoi hän kuitattua laskua… "niin juuri, kuitin minä tahdon", selitti hän, ja sijoitti sen huolellisesti muistikirjansa väliin.
Sitten hän sanoi menevänsä huoneesensa "lepäämään matkan päälle." "Mihin aikaan on äitisi tavallisesti kotosalla?" kysyi hän yhtäkkiä Gunvorilta, "melkeinkö koko päivän?… no hyvä… sanoppa hänelle terveisiä minulta,… ja sano, että me tullaan visiitille hänen luokseen huomenna kello kahdelta… hyvästi, hyvästi vaan!"
Ja yhtäkkiä tuli hänen huulilleen mahdottoman hellä hymy… aivan jäykästi, muodon vuoksi… ja katosi heti…
Rouva Henning jäi vielä hetkiseksi sinne. Hän alkoi nyt vähän jutellakin. Hän arvosteli laiva-ruokaa… olivat antaneet huononlaista kalaa, eikä lihakaan ollut erikoista, mutta etenkään hän ei tykännyt jälkiruuasta: se oli "morsiustyttöjä"; mutta kasti oli hapanta, suoraan sanoen: hapanta. Hän puheli muutakin, ja hupaisinta oli, että hän oli tuontuostakin aivan kuin miehensä. Nytpä alkoi hänkin tiedustella Einarilta minkä mitäkin ihmisiä. Gunvor oli huomaavinaan, että se oli vain tilaisuus, jossa sai helistellä koreita tittelejä. Kenraalimajuri ja hovimarsalkka ja kamariherra toisteltiin moneen kertaan.
Gunvor ei tainnut olla kyllin tarkkaavainen. Kerran, kun hän ajatteli muuta eikä kuullut rouva Henningin kysymystä, näytti hänestä rouva, kysymystä uusiessaan, katsovan häneen harmiaan salaten ja tuijaavin silmin.
Gunvoria hiukan puistatti: "Huu, tuota merkillisen kuuliaista naista." Gunvor ei häntä tuntenut… Mokomia nujerrettuja rouvia… olivatko nyt nuo tosiaan niin liikuttavia? Eivätkö ne olleet usein vain pieniä, mataloita raukkoja?
Gunvor nousi vähän ajan kuluttua. "Minun olisi nyt mentävä", sanoi hän ja kätteli rouva Henningiä. "Hyvästi", sanoi hän. "Menetkö sinä?" kysyi rouva… "Kyllä… minun täytyy joutua kotiin. Hyvästi, Einar…" "Minä saatan sinua vähän", vastasi Einar.
"No", jatkoi Einar, kun he tulivat käytävään. "Sinä läksit kutakuinkin kiireesti." Gunvor vastasi: "Mitä Herran nimessä minä enää täällä tekisin? Ymmärrätkö sinä?… Minä olen lievästi sanoen väsynyt kuuntelemaan isääsi ja äitiäsi." Einar kartteli: "Oh, sinä liioittelet aina." Gunvor kiihtyi: "En liioittele. Minä kyllä lupasin sinulle olla kiltti ja kohtelias — mutta tätä en jaksa. Ei, en siedä istua heidän seurassaan! Miten he minua vierovat… Vihaavatko he minua? Ellen parempaa tuntisi, sanoisin, että he tulivat kaupunkiin hävittämään sitä, mitä on syntynyt välillemme, sinä ja minä."
Einar ikäänkuin hätkähti, sitten sanoi hän jälleen kartellen: "Oh, elä hulluja… Pianhan he matkustavat. Kyllä se onnistuu, saat nähdä. Ole kotona, kun isä ja äiti huomenna tulevat." "Enpä taida olla, Einar!" Gunvor meni, — oli yksinään ja suruissaan. Hän meni suoraan kotiin ja puheli kauan äidin kanssa. Hän kertoi kaikki. Hän puhui myöskin, missä suhteessa ei ollut Einarista pitänyt, viime aikoina. Miten hän oli tuominnut Toran, mitä hän muutenkin oli sanonut. "Ennen hänen isänsä ja äitinsä tuloa", hän sanoi, "en surrut niin kovasti sitä. En luullut, että se oli hänessä syvällä. Luulin, että se häviäisi… Mutta nyt… en tiedä mitä ajatella… Ajattelet, että tuo pieni, ajatuskyvytön ja pahansuopa muori on hänen äitinsä… ja hänen isänsä tuo ärtyinen pikku tyranni…"
Rouva Kjeld vaikeni.
"Niin et ole koskaan ennen puhunut", sanoi hän. "Sinähän pidät niin paljon Einarista, ja hänhän on reipas poika, sen tiedät. Eikä hän ole kummallisempi kuin useimmat muut nuoret miehet, jotka aikovat edistyä maailmassa. Ja sinähän kaipaat häntä. Sinähän olet rakastunut häneen, Gunvor."
Gunvor vastasi vitkastellen:
"Niin, minä olen rakastunut häneen. Minä hurjistun ja juovun ajatellessani häntä. Mutta luuletko, että se riittää, äiti?"
"Hm — että riittääkö?… Nyt sinä taas tulet syvämieliseksi, Gunvor. Etkö luule voivasi masentaa sitä, joka sinut tekee rauhattomaksi? Koeta antautua aivan hänen valtaansa, jota rakastat. Koeta ajatella kuin hän, ja tuntea hänen tavallaan joka asiassa. Ne naiset, jotka ovat sellaisia, ovat varmaan onnellisimpia."
Gunvor katsoi levottomasti äitiinsä:
"En, en, sitä minä en uskalla, äiti. En nyt, kun tunnen Einarin katsantokannat niin kuin tuntien. Voisi käydä niin, että vuosikausien kuluttua tulisin tuollaiseksi pieneksi, kuivettuneeksi rouva Henningiksi… joka puhui sellaisia luonteensa omaisia pikkumaisuuksia… Ei, ei… en ymmärrä, että sinä neuvot minua sellaiseen, äiti. Sinä, joka aina olet seissut niin jyrkän suorana."
Rouva Kjeld pudisti päätänsä, näyttäen neuvottomalta.
"Niin, mitä voisin sanoa? Sinä olet mielestäni ollut niin iloinen ja loistava näinä aikoina. Minä en mitenkään sallisi, että sinulta ilosi katoaisi."
Gunvor mietti vähän:
"Oh, ei", sanoi hän, "kun vähän tunnustelen, niin en usko, että jaksaisin olla sitä ilman."
Hän lisäsi:
"Kaupunginvouti Henning rouvineen tulee huomenna luoksesi kyläilylle. Puhele sinä heidän kanssaan, ja sano sitten minulle kaikki, mitä arvelet."