XVII.
Gunvor ei ollut kotosalla, kun kaupunginvouti rouvineen tuli. Iltapäivällä hän puheli äitinsä kanssa. "Minä luulen, että he pitivät sitä niskuroimisena, ettet sinä ollut täällä", sanoi rouva Kjeld… "Mutta muuten", hän nyökkäsi… "et siinä paljoa menettänyt, vaikket ollutkaan heidän seurassaan. Minä en pitänyt heistä. — Voipa olla niin", jatkoi hän, "että lie niitä naisia, jotka sopivat kaupunginvouti Henningin miniäksi paremmin kuin sinä. Siltä minusta tuntui… ja se sopii sinun tietää, Gunvor. — Sillä tosi on sellainen", jatkoi hän salatun kiivaasti, "että kaupunginvouti Henning ei ole semmoinen kaikkia kohtaan kuin meitä. Jos luulet, että hän on vain vanha kärtty, niin erehdyt. Ei, minä tiedän, miten kohtelias ja lauhkea kavaljeeri hän olisi ollut, jos hänestä kihlaus olisi ollut mieleistä, jos sinulla olisi rikkautta tai 'suvun' suhteen arvokas asema. Olisitpas silloin häntä nähnyt! Silloin hän olisi tullut juhlapuvussa, usko se! Mutta mitenkäs nyt! Kuin kuluneissa koti-reuhkoissaan… Hän ei viitsinyt turhaa kursailla meidän tähtemme, usko pois."
"Mitä hän sanoi, äiti? Sinä et saa salata minulta mitään."
"En tosiaan", nyökkäsi rouva Kjeld… "minä aioin kyllä tässä pitää suuni. Mutta asia on liian tärkeä. Sinähän kuitenkin joudut heidän kanssaan jotenkin tekemisiin… Ei auta kuin jänis piiloittaa päätänsä pensaasen… Hän uteli m.m. Kjeldistä niin kummallisella tavalla. Ehkäpä hän huomasi, etten minä hänen puheistaan pitänyt, sillä hän sanoi, näin: 'Niin, niin, rouva Kjeld, Teitä ei kai miellytä, että niitä seikkoja kosketellaan. Minä olen itse papin poika, ja ymmärrän, että Teistä tietysti on kiusallista, kun muistutetaan Teitä miehenne hairahduksista.' Niin hän sanoi."
Vaiettiin hetkisen. Gunvor ei virkkanut sanaakaan. Hän istui hiljaa ja pudisti päätänsä.
"Kun olin pieni…" kuiskasi hän viimein… "Minusta tuntui niin pahalta, kun pikku tytöt juoksivat perästäni ja huusivat ja pistelivät minua… Minä muistan sen kyllä… kuin rotat olisivat jyrsineet… Ja silloin se haihtui niin helposti… Kun vain isä katsoi minuun ja jutteli kanssani… Ja siitä lähtien ei kukaan ole puhunut isästä pahaa. Minähän olen puhunut hänestä kaikille, joita pidän arvossa. Einarillekin…"
"Oh", sanoi rouva Kjeld, "eihän seikka paljoa merkitse silloin kun vain seurustelee ihmisten kanssa. Mutta nyt on kyseessä avioliitto, muista se. Ja kun tahtoo sopan keittää, niin kelpaa kaikki karvas pataan. Luuletko, ettei Henning keksisi vaikka mitä koreata isästäsi. Villitsijä, harhauskoinen, Kristuksen vainooja, vaikka mitä!"
Gunvor näytti väsyneeltä, yhä siinä paikallaan istuessaan.
"Minä näen jo, että Einarin on ruvettava jommallekummalle puolelle", sanoi hän, "hänen täytyy suojella minua sellaista vastaan."
"Kai hän suojeleekin, jos on mies", vastasi rouva Kjeld.
Vähän päästä kysyi Gunvor:
"Kun Henning sillä tavalla sanoi, että sinusta on kiusallista, kun mainitaan isän hairahduksista, — mitä sinä silloin vastasit?"
"No, minä vastasin: Minusta on kiusallista huomata, että hairahdukset, joihin moni on tehnyt itsensä syypääksi Kjeldiä vastaan hänen eläessään… etteivät ne erehdykset ole jo kuolleet kuolemalla, jonka ne ansaitsevat… — Niin, sen minä sanoin… suoraan… pitipä hän siitä tai ei… Minä olin ihan rauhallinen sanoessani. Minä en voinut muulla tavoin vastata… no, minähän vain olen syyllinen, jos hän ei siitä pitänyt. Ja ei hän pitänytkään, se on varma. Hän lähti piankin täältä. Hän ja rouva. Niin, Jumala tietää sen, että otin heidät vastaan parhaalla tarkoituksella. Minähän tahdoin suorastaan olla heidän mielikseen… varsinkin sinun tähtesi, Gunvor… Ei, niin ei käynyt."
Gunvor ei mennyt hotelliin koko sinä päivänä. Hän ei jaksanut. Seuraavana päivänä hän sai keskellä päivää Einarilta kirjeen, joka kuului:
"Rakas Gunvor! Kun minä en ole nähnyt sinua moneen vuorokauteen, pyydän minä sinua varmasti tulemaan hotelliin, jossa isäni asuu, kello kuuden aikaan. Minun tuskin tarvinnee sanoa sinulle, että minun isäni ja äitini ovat mitä suurimmassa määrin kummastuneet siitä välinpitämättömyydestä, jolla heitä kohtelet. Sinähän lupasit minulle olla heille niin rakastettava kuin suinkin voit. Minua surettaa, että tähän saakka olet ollut aivan vastaista. Minä toivon, että sinä tänä iltana pyydät isältä ja äidiltä anteeksi silmiinpistävää käytöstäsi.
Sinun altis Einar Henning."
Gunvor aikoi mennä ensin näyttämään äidille tätä kirjettä, mutta jätti sen tuuman. Hänen äitinsä tulisi ehkä levottomaksi: neuvoisi yhtäälle ja toisaalle… ei oikein, poloinen, tietäisi, mitä tehdä… Eikä hänkään, Gunvor, ehkä oikein tiennyt. Mutta hän ei peljännyt. Tulkoon, mitä tuli… Kunhan näkyisi vaan vähänkin hyvyyttä… Lausuisivat sanan, joka ilmaisisi, että he pitivät hänestä — oi, hän myöntelisi mielellään… Suostuisi kaikkiin mahdottomuuksiin, pieniin typeryyksiin… ei haittaisi. Mutta kunhan eivät vain olisi ahtaita, kuten ennen oli kokenut…
Mikä tietää, ehkä Einar vain oli ovela. Ehkäpä hän kirjoitti tämän ankaran kirjeen vain tyydyttääkseen isäänsä ja äitiään. Mutta oli kuitenkin heitä taivutellut…
Mutta… lopultakin: voisivatko he osoittaa pitävänsä hänestä… he, jotka eivät pitäneet? He, jotka olivat soimanneet hänen isäänsäkin…
Hän nousi korkeita hotellin portaita, ja kolkutti oveen, jonka portieri oli hänelle neuvonut. "Sisään", kuului kamarista. Hän avasi oven ja astui keskolaiseen kamariin. Vouti istui nojatuolissa. Ikkunan ääressä rouva ommellen. Einar tuli häntä vastaan ja mutisi, mitä lie mutissut: "Iltaa, Gunvor, hyvä, että tulit, istu." Ja Einar toi tuolin, Gunvor istuutui.
Vouti Henning oli koko ajan katsellut häntä ankarasti. Nyt hän sanoi verkkaan ja painolla:
"Gunvor Kjeld! Tietääkseni haluaa tuleva miehesi lausua sinulle pari sanaa minun kuulteni."
"Einarko aikoo sanoa?" vastasi Gunvor.
"Henning aikoo", oikaisi vouti. "Ehkäpä sinusta on yhtä ihastuttavaa sanoa häntä Henningiksi. Sillä sen seikan saat heti tietää: on välttämätöntä, että astut tähän kotiin niin alastomana kuin äitisi kohdusta. Kaikki itsenäisyydet ja itsetietoisuudet ja muut sen tapaiset jätät etehiseen, kun astut meidän Henningin sukuun."
Gunvor taisi hieman kalveta. Hänestä oli hyvin ilkeätä istua tässä huoneessa. Mitä noilla oli hänelle asiaa? Olivatko ne hänen vihamiehiään? Miksi ne puhuivat sellaista?
"Einar!" huudahti hän, "mitä tämä on? Sinäkin haluat puhua kanssani, sanoo isäsi. No puhu sitten, Einar. Tätä minä en ymmärrä."
Gunvor kuuli hiljaista nurinaa ikkunan luota, jossa rouva Henning istui. Ehkä Gunvor oli hänestä liian uskalias… kun ei edes huolinut sanoa sulhastaan Henningiksi!
Einar huomautti samassa kuivasti ja ankarasti: "Asia on selvä, Gunvor. Hän on pahastunut. Hän näkee, että sinä käyttäydyt sopimattomasti häntä ja äitiä kohtaan. Sinä et koeta miellyttää heitä. Hänestä on sitäpaitsi käytöksesi hiukan liian vapaata. Hän kaipaa myös oikeaa sävyä puhutellessasi häntä… ja ehkä kaipaa silloinkin, kun puhuttelet minua."
Gunvor vastasi:
"Hyvänen aika, mitä arvella siitä, mitä puhut, Einar. Mitä minun on sinun isäsi mielestä tehtävä? Sinä aikana, kun kävin viimeksi täällä, ei yhtään lämmintä sanaa minulle. Minä en siedä sitä tapaa. Sinä tarkoitat, että pitäisi noin vain olla nöyrä ja rakastettava. Minä en ole muokattu siten kunnioittamaan."
Einar Henning vastasi rauhallisesti:
"On tosiaan parasta käyttää toista kieltä, Gunvor. Ei asia käy mukavammaksi tuolla tavalla puhuen."
Vouti pystyttihe tuolillaan. Hän oli punainen vihasta. Hän huusi kovalla äänellä ja ankarasti:
"Minä olen jo kerran sanonut, että kun sinä meidän sukuumme tulet, niin sinun täytyy tulla niin alastonna kuin äitisi kohdusta! Mihin sinä olet tottunut ja harjaantunut — ne saat unohtaa, tiedätkö sen? Siitä, mitä sinun kodissasi pidetään kai hyvänä traditsioonina, siitä ei me välitetä yhtään. Minä puhuin äitisi kanssa ja näin hiukan, millainen katsomus sillä taholla vallitsee. Minä vaadin muun muassa, että isävainajasi vapaa-ajattelu ja aatteet ja muut sellaiset elkööt tohtiko astua Henningin kodin kynnyksen yli."
Gunvor huudahti — äänessään kuin avunhuuto:
"Minua solvataan, Einar! Hän on minulle paha. Mennään, Einar! Tule kanssani! Minä en voi olla näiden seurassa!"
Gunvor kuuli rouva Henningin hiljaa käheästi naurahtavan: "Noo, sanoppas muuta!"
Einar vastasi aivan rauhallisesti:
"Minusta sinä olet liian hätäinen, Gunvor. Jos sen tahdot tietää, minä olen tässä asiassa samaa mieltä kuin isäni. Minäkään en pidä noista vapaista ajattelemisista!"
Gunvor katsoi Einariin. Oliko Einar ihan tosissaan? Gunvorhan oli kertonut hänelle kaikki isästään… siitä lähtien… Ah, Einar oli vain muka tarkoittavinaan.
"Toinen asia on", jatkoi Einar, "se että sinä pidät isästäsi ja muistat häntä isänäsi. Sehän on kylläkin kaunista… Mutta hänen ajatuksensa, mitä? niitä ei sinun sovi niin kiivaasti puolustaa."
Gunvor istui yhä paikallaan ja katseli Einaria. Hänen korvissaan vihelsi. Nuo sanat, joita hän ei voinut ymmärtää, lausui Einar… Sanat, jotka yhtäkkiä kuitenkin tuntuivat niin hänen luonteensa mukaisilta.
"Isäni!" huusi hän, hänen äänessään oli outo, riemuitseva sointu, "hän oli suuri ihminen… minun ei kannata närkästyä… jos sellainen mies, jota sanot isäksesi… jos hän koettaa tahrata häntä… Haha! hän ei kykene! Oh, koettakoon vaan!"
Sitten hän keskeytti ja puhkesi yhtäkkiä itkuun: "Oi, Einar! Se on sittenkin mahdotonta… se sinun ja minun. Minä luulin kyllä. Me olemme erehtyneet, Einar…"
Gunvor istui kuin lamautuneena, sitten hän katseli ympärilleen, nousi ylös ja meni suorana ovelle, tuolin luo, jossa hänen päällysvaatteensa olivat. Hän sai hatun käteensä… niin, se oli hänen… muisti vaippansa. Ei pannut sitä ylleen, vaan heitti käsivarrelleen. Hän meni horjuen ulos, laskeusi monet portaat, näki ulko-oven. Huomasi, että portieri katseli häntä.
Hän sai selvitellä, ennenkuin käsitti, minne oli menossa. Mutta sitten hän asteli reippaasti.
Melkein seuraavassa kulmassa tavoitti hänet Einar Henning, joka tuli jäljestä. "Sitäkö tarkoitat?" huusi hän, "aiotko tosiaan mennä?" Ja hän otti Gunvoria käsipuolesta. "Elä koske minuun!" "Elä toki sellaista", jatkoi Einar, "isä käski minun juoksemaan perästä. Että tulet pyytämään anteeksi. Sinä et mene tällä tavalla, sen sanon sinulle, Gunvor!"
Gunvor tunsi yhtäkkiä sydämessään heräävän vihan miestä vastaan, joka puhui tuolla lailla.
"Elä koske minuun!" huusi hän hurjasti, "mene tiehesi!…" Einar töllisteli. "Hyvä ihminen!" jatkoi Gunvor, "totta kai ymmärrät, että välimme ovat selvät! Etkö sitä nähnyt."
"Hst, elä nyt huuda! Ihmiset kaikki kuulevat!" lausui Einar aivan kiihkeästi ja tuijotti levottomana pariin kulkijaan, jotka olivat pysähtyneet kadun toiselle puolelle.
"En, en, elä vain koske minuun!" vastasi Gunvor hiljaa ja poistui…
Hän kulki kauan hiljaa. Sitten hän alkoi vaikerrella, kuiskaten kuin hirveässä tuskassa.
"Sellainen siis Einar oli. Siitä nyt näin hänet kokonaan. Sellainen mies. Sellainen siis oli mies."