San Luis Reyn silta

by Thornton Wilder

NELJÄS OSA

SETÄ PIO; DON JAIME

Eräässä kirjeistään (XXIX:ssä) yrittää Montemayorin markiisitar kuvailla vaikutusta, jonka setä Pio, »iäkäs ilveilijämme», häneen teki: »Olen istunut kaiken aamua vihreällä parvekkeella valmistamassa sinulle tohveliparia, sydänkäpyseni», kirjoittaa hän tyttärelleen.

»Kun kultalanka ei kiinnittänyt koko huomiotani, ehdin tarkata muurahaisjoukon hommia seinällä vieressäni. Jossakin väliseinän takana ne uurastivat uupumatta taloni hävittämisessä. Kolmen minuutin perästä ilmestyi aina pieni työmuurahainen kahden laudan väliin, pudottaen puunmurusen alhaalle lattialle. Sitten se heilutteli tuntosarviaan minua kohti ja palasi kiireisesti salaperäiseen käytäväänsä. Sillä välin tepsutteli sen veljiä ja sisaria edestakaisin eräällä pääkäytävällä, pysähtyen hieromaan toistensa päitä tai, jos niiden tuomat sanomat olivat ensiluokkaisen tärkeitä, vihaisesti kieltäytyen hieromasta tai hierottaviksi antautumasta. Ja heti juolahti mieleeni setä Pio. Miksi? Missä muualla olin nähnyt juuri tuon eleen, jolla hän pysähdyttää vastaantulevan apotin tai hovimiehen palvelijan ja kuiskailee hänelle, huulet uhrinsa korvaa vasten? Ja ennen puoltapäivää jo näinkin hänen rientävän ohi jollakin salaperäisistä asioistaan. Koska olen naisista veltoin ja typerin, lähetin Pepitan noutamaan palasen öljykakkua, jonka panin muurahaisten valtatielle. Samaten lähetin sanan Pizarron kahvilaan, pyytäen lähettämään setä Pion luokseni, jos hän sattuisi pistäytymään siellä ennen auringonlaskua. Minä annan hänelle vanhan, käyristyneen, turkoosilla koristetun salaattihaarukan, ja hän tuo minulle kappaleen uudesta ballaadista d—q—a, jonka Ol—v—s on sepittänyt ja jota jokainen täällä laulaa. Lapseni, sinun tulee saada paras kaikista ja saada se ensimmäiseksi.»

Ja seuraavassa kirjeessä: »Rakkahimpani, setä Pio on maailman ihastuttavin mies, sinun puolisoasi lukuunottamatta. Hän on toiseksi ihastuttavin mies maailmassa. Hänen haastelunsa on lumoavaa. Ellei hän olisi niin huonomaineinen, niin ottaisin hänet kirjurikseni. Hän saisi kirjoittaa kaikki kirjeeni, ja sukupolvet nousisivat ylistämään minua älykkääksi. Ah, mutta hän on niin toukansyömä, taudin ja huonon seuran tärvelemä, että minun täytyy jättää hänet manalaansa. Hän ei ole ainoastaan kuin muurahainen, hän on kuin likainen korttipakka. Ja epäilen, voisiko koko Tyynimeri pestä hänet puhtaaksi ja hyväntuoksuiseksi jälleen. Mutta mitä jumalaista espanjankieltä hän puhuukaan ja mitä siroja ja oivallisia ajatuksia hän sillä lausuu. Sellaiseksi sitä ihminen tulee liikkumalla teatteripiirissä ja kuulemalla ainoastaan Calderónin keskustelua. Ah, kuinka tämän maailman laita onkaan, sydänkäpyseni, kun se moista henkilöä niin pahoin pitelee? Hänen silmänsä ovat surulliset kuin lehmän, joka on erotettu kymmenennestä vasikastaan.»

Teidän on ensiksikin tiedettävä, että tämä setä Pio oli Camila Pericholen »kamarineito». Hän oli myös Camilan laulunopettaja, hänen kampaajansa, hänen hierojansa, hänen esilukijansa, hänen juoksupoikansa, hänen pankkiirinsa; huhu lisäsi — hänen isänsä. Niinpä hän opetti tytölle esitettäviä teatteriosiakin. Kaupungilla kuiskailtiin, että Camila osasi lukea ja kirjoittaa. Tämä kohteliaisuus oli perusteeton; hänen puolestaan luki ja kirjoitti setä Pio. Teatterikauden ollessa parhaimmillaan otti seurue ohjelmaansa pari kolme uutta näytelmää viikossa, ja kun jokaisessa oli pitkä ja kukkakielinen osa Pericholelle, ei niiden ulkoa oppiminen ollut mikään helppo tehtävä.

Peru oli viidessäkymmenessä vuodessa muuttunut rajamaakunnasta elpyväksi valtioksi. Harrastus musiikkiin ja teatteriin oli siellä tavattoman suuri. Lima vietti juhlapäiviään kuulemalla Tomas Luis da Vittorian messuja aamuisin ja Calderónin helskyvää runoutta iltaisin. Totta kyllä, että limalaisilla oli taipumusta pistää jokapäiväisiä renkutuksia mitä oivallisimpiin huvinäytelmiin ja joitakuita itkuisia aiheita mitä vakavimpaan musiikkiin; mutta he eivät ainakaan vaivautuneet joutavaa kunnioitusta teeskentelemään. Jos limalaiset eivät olisi pitäneet sankarinäytelmistä, olisivat he epäröimättä jääneet kotiin, ja jos he olisivat olleet kuuroja moniääniselle soitolle, ei mikään olisi ehkäissyt heitä menemästä aikaisempaan jumalanpalvelukseen. Kun arkkipiispa palasi lyhyeltä matkalta Espanjasta, kyseli koko Lima: »Mitä hän on tuonut?» Vihdoin levisi uutinen kaupungilla, että hän oli palannut mukanaan nidoksittain messuja ja hengellisiä laulukappaleita Palestrinalta, Moralesilta ja Vittorialta sekä kolmekymmentäviisi Tirso de Molinan, Ruiz de Alarçonin ja Moreton näytelmää. Pidettiin kansallisjuhla hänen kunniakseen. Kuoripoikain koulu ja teatterin vihreä sali sullottiin täyteen lahjoja: vihanneksia ja viljaa. Kaikki olivat halukkaat ruokkimaan moisen kauneusmäärän tulkitsijoita.

Tämä oli se teatteri, jossa Camila Perichole vähitellen saavutti maineensa. Niin rikas oli ohjelmisto ja niin luotettava kuiskaajankoppi, että harvoja näytelmiä esitettiin useammin kuin neljä kertaa teatterikaudella. Ohjaajalla oli koko seitsemännen toista vuosisadan espanjalaisen näytelmäkirjallisuuden rehevä kukkatarha käytettävissään, joukossa monta kappaletta, jotka nyt ovat meiltä hävinneet. Perichole oli esiintynyt sadassa kappaleessa, jotka yksinomaan Lope de Vega oli kirjoittanut. Näinä vuosina oli Limassa monta ihastuttavaa näyttelijätärtä, mutta ei ketään häntä parempaa. Paikkakuntalaiset olivat liian etäällä Espanjan teattereista todetakseen, että hän oli paras koko espanjankielisessä maailmassa. He kaipailivat vilahdusta Madridin tähdistä, joita eivät olleet koskaan nähneet ja joilla otaksuivat olevan joitakin epämääräisiä uusia loistopuolia. Ainoastaan yksi henkilö tiesi varmasti, että Perichole oli suuri taiteilijatar, ja se oli hänen holhoojansa, setä Pio.

Setä Pio oli syntyisin hyvästä kastilialaisesta suvusta, mutta äpärä. Kymmenvuotiaana hän karkasi Madridiin isänsä maatilalta, eikä häntä kovin uutterasti etsittykään. Senjälkeen hän eli yksinomaan älykkyytensä varassa. Hänellä oli seikkailijan kuusi ominaisuutta: hän muisti hyvin nimet ja kasvot, osaten helposti muuttaa omansa, hän oli kielitaitoinen; ehtymättömän neuvokas; salaperäinen; hän osasi antautua keskusteluun outojen kanssa; ja hänellä oli se omantunnon väljyys, joka johtui halveksimisesta uneliaita rikkaita, hänen uhrejaan kohtaan. Kymmenennestä viidenteentoista ikävuoteensa hän jakeli kauppiaiden ilmoituslippuja, piteli hevosia ja kävi luottamusta vaativilla asioilla. Viidennestätoista kahdenteenkymmenenteen vuoteen hän kesytteli karhuja ja käärmeitä kierteleville sirkuksille; hän keitti ja sekoitti punsseja; hän hiiviskeli kalleimpien kapakoiden eteisissä ja kuiskaili tietoja matkustajien korviin — usein ei mitään epäiltävämpää kuin että jonkun ylhäisen perheen oli pakko myydä hopeansa ja ettei se siis tarvinnut hopeasepän palveluksia. Hän oli suhteissa kaikkiin kaupungin teattereihin ja osasi paukuttaa käsiään kuin kymmenen miestä. Hän levitti juoruja niin ja niin paljosta jutulta. Hän möi huhuja vuodentulosta ja maanarvosta. Hänen ollessaan kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä tulivat hänen palveluksensa tunnustetuiksi varsin korkeissa piireissä, — hallitus lähetti hänet yllyttämään joitakuita arastelevia kapinallisia vuoristossa, jotta hallitus sitten voisi saapua heidät arastelematta nujertamaan. Hänen varovaisuutensa oli niin suuri, että ranskalainen puolue käytti häntä, vaikka tiesi itävaltalaisenkin puolueen häntä käyttävän. Hänellä oli pitkiä haastatteluja prinsessa des Ursinsin kanssa, mutta hän tuli ja meni takaportaita. Tässä vaiheessa hänen ei enää tarvinnut järjestää herrasmiehille huveja tai kylvää pieniä parjauksen toukoja niistä satoa korjatakseen.

Hän ei koskaan puuhaillut samaa enempää kuin kaksi viikkoa kerrallaan, silloinkaan, kun siitä oli tavatonta voittoa tulossa. Hänestä olisi voinut tulla sirkusjohtaja, teatteritirehtööri, muinaisesineiden kauppias, italialaisten silkkien maahantuottaja, armeijan tavaranhankkija, talojen ja maatilojen välittäjä tai huvitusten ja ilojen myyjä. Mutta hänen persoonallisuutensa näkyi saaneen piirteekseen jonkin sattuman tai ehkä lapsuuden ihannoitujen muistojen vaikutuksesta vastenmielisyyden omistaa mitään, sitoutua mihinkään, tehdä mitään pitkäaikaisia sopimuksia. Tämäpä esti hänet varastamastakin. Hän oli varastanut muutaman kerran, mutta voitto ei ollut osoittautunut riittäväksi karkottamaan hänen pelkoaan joutua lukkojen taakse. Hän oli kyllin ovela itse tapahtumapaikalla livistämään kaikilta maailman poliiseilta, mutta mikään ei voinut suojella häntä vihollisten panettelulta. Samaten hänen oli täytynyt joksikin aikaa ryhtyä inkvisition urkkijaksi, mutta nähtyään joitakuita uhrejaan kuljetettavan pois huppupäin hän tunsi, että hän saattaisi kietoutua laitoksen verkkoihin, jonka liikkeet eivät olleet ennakolta laskettavissa.

Lähennellessään kahdennettakymmenettä ikävuottaan setä Pio joutui selvästi huomaamaan, että hänen elämällään oli kolme päämäärää. Ensiksikin oli tämä omituisin muodoin ilmenevä riippumattomuuden tarve, nimittäin halu olla vaihteleva, salaperäinen ja kaikkitietävä. Hän oli valmis uhraamaan julkisen elämän arvoasteet, jos vain salaisesti saattoi tuntea voivansa katsella alas ihmisiin pitkän välimatkan päästä, tietäen heistä enemmän kuin mitä he itse tiesivät ja tietäen sellaista, mikä sopivassa tilaisuudessa saattoi johtaa toimintaan ja tehdä hänet välittäjäksi valtioiden ja yksityisten asioissa.

Toiseksi hän tahtoi aina olla kauniiden naisten lähellä, joita hän palvoi sanan parhaimmassa ja huonoimmassa merkityksessä. Heidän läheisyytensä oli hänelle yhtä välttämätön kuin hengittäminen. Hänen kunnioituksensa kauneutta ja suloja kohtaan oli jokaisen nähtävissä ja naurettavissa, ja niin hyvin teatterin ja hovin kuin ilopaikkojenkin naiset rakastivat hänen asiantuntemustaan. He kiduttivat ja herjasivat häntä, kysyivät häneltä neuvoa ja tunsivat erikoista mielihyvää hänen järjettömästä kiintymyksestään. Hän kärsi urheasti heidän raivoaan ja häijyyttään ja oli aina valmis kuivaamaan heidän luottamukselliset kyyneleensä; hän ei muuta pyytänyt kuin, että hänet satunnaisesti otettiin vastaan, että hänelle osoitettiin luottamusta ja että hänen sallittiin säyseän ja hiukan hupakon koiran lailla liikuskella heidän huoneissaan ja kirjoittaa heidän kirjeitään. Hänellä oli ehtymätön uteliaisuus tietää, mitä heidän mielessään ja sydämessään liikkui. Hän ei milloinkaan odottanut heiltä rakkautta (lainataksemme hetkiseksi sanan toisen merkityksen); siinä tarkoituksessa hän tuhlaili rahojaan kaupungin hämärämmissä kortteleissa ja esiintyi aina epätoivoisen vähäpätöisenä viiksen- ja parranhuiskuineen ja suurine, naurettavan surumielisine silmineen. Nämä olivat hänen seurakuntansa; heiltä hän sai nimen »setä Pio», ja heidän joutuessaan pulaan hän enimmin paljasti itsensä; kun he menettivät muiden suosion, lainasi hän heille rahoja; kun he olivat sairaina, korvasi hän heidän rakastajiensa viilenevän kiintymyksen ja heidän palvelustyttöjensä ärtyisyyden; kun aika tai tauti riisti heiltä heidän kauneutensa, palveli hän heitä vielä heidän kauneutensa muiston vuoksi; ja kun he kuolivat, oli hänen surunsa sitä rehellistä surua, joka seurasi heitä mahdollisimman kauaksi heidän viimeisellä matkallaan.

Kolmanneksi hän tahtoi olla niiden läheisyydessä, jotka rakastivat espanjalaista kirjallisuutta ja sen mestariteoksia, varsinkin teatterissa. Hän oli ammentanut kaikki nuo aarteet itselleen lainaamalla tai varastamalla suojelijoittensa kirjastoista, raviten itseään salassa — ikäänkuin hurjan elämänsä kulissien takana. Hän halveksi niitä mahtavia henkilöitä, jotka kaikesta kasvatuksestaan ja tottumuksestaan huolimatta eivät näkyneet moisesta välittävän eivätkä kummeksuen ihailleet Calderónin ja Cervantesin ihmeellisesti sommiteltuja lauseita. Hän halusi itsekin rustailla runoja. Hän ei koskaan saanut havaita, että monet niistä ivallisista lauluista, joita hän oli kirjoitellut laulunäytelmäteattereille, ovat siirtyneet kansanmusiikkiin ja kajahdelleet kaikkialla pitkin valtateitä.

Seurauksena eräästä sellaisesta rettelöstä, jollaisia porttoloissa niin luontevasti sattuu, kävi hänen elämänsä liian tukalaksi, ja hän muutti Peruun. Täällä setä Pio oli vielä häilyväisempi kuin Euroopassa. Jälleen hän puuhasi maatilojen kaupoissa, sirkuksissa, ilopaikoissa, kapinoissa ja muinaisesineiden ostossa ja myynnissä. Muuan kaksimastoinen kiinalainen laiva oli ajelehtinut Kantonista Amerikkaan; hän raahasi maihin tummanpunaista porsliinia sisältävät tavarakääröt ja möi maljakot harvinaisuuksien kerääjille. Hän otti selvän inkojen tehokkaimmista rohdoista ja aloitti tuottavan pilleriliikkeen. Neljän kuukauden kuluttua hän tunsi jokseenkin jokaisen limalaisen. Sitten hän lisäksi tutustui monen kymmenen rantakaupungin, kaivosleirin ja sisämaan siirtokunnan asujamistoon. Hänen oikeutuksensa olla kaikkitietävä perustui yhä suurempaan todennäköisyyteen.

Varakuningas keksi setä Pion, havaitsi hänen moninaiset tietonsa ja käytti hänen palveluksiaan monissa asioissa. Arvostelukykynsä riutuessa oli don Andrés säilyttänyt yhden lahjan: hänellä oli mestarillinen taito käsitellä uskottuja palvelijoitaan. Hän kohteli setä Pioa perin tahdikkaasti ja jotenkuten kunnioittavastikin; hän käsitti, mihin toimiin tätä ei sopinut pyytää, ja ymmärsi myöskin hänen tarpeensa saada vaihtelua ja hengähdysaikaa. Setä Pio puolestaan alati kummeksi, että ruhtinas käytti niin vähän hyväkseen asemaansa hankkiakseen valtaa, tyydyttääkseen mielijohteitaan tai vaikkapa vain nauttiakseen toisten ihmisten kohtaloiden määräilystä; mutta palvelija rakasti herraansa, koska jälkimmäinen kykeni esittämään lauseita kaikistakin Cervantesin teosten johdannoista ja koska hänen kielessään oli vielä hiukan kastilialaista vivahdusta. Monena aamuna setä Pio tuli palatsiin käytävien kautta, joissa ei osunut vastaan kuin joku rippi-isä tai uskottu öykkäri, ja istui varakuninkaan seurassa tämän juodessa aamusuklaatansa.

Mutta kaikesta hommailustaan huolimatta ei setä Pio tullut rikkaaksi. Olisi voinut sanoa, että hän luopui yrityksestä, milloin se uhkasi käydä tuottavaksi. Vaikkei kukaan sitä tiennyt, omisti hän talon. Se oli täynnä koiria, jotka saivat rauhassa lisääntyä, ja ylimmäinen kerros oli varattu linnuille. Mutta tässäkin kuningaskunnassaan hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja oli yksinäisyydestään ylpeä, ikäänkuin siihen sisältyisi jotakin ylemmyyttä. Vihdoin hänelle sattui seikkailu, joka tuli kuin taivaanlahjana ja yhdisti hänen elämänsä kolme suurta päämäärää: hänen intohimoisen halunsa tarkastella muiden elämää, kauniiden naisten palvomisen ja espanjalaisen kirjallisuuden aarteiden ihailun. Hän keksi Camila Pericholen.

Tytön oikea nimi oli Micaela Villegas. Hän lauleli kahviloissa kaksitoistavuotiaana, ja setä Pio oli aina ollut kahvilaelämän sielu. Nyt hän istuessaan kitaransoittajien keskellä ja katsellessaan tätä ballaadeja laulavaa kömpelöä tyttöä, joka yritti matkia jokaista kokeneemman, ennen häntä esiintyneen laulajan äänenvärähdystä, sai päähänsä näytellä Pygmalionin osaa. Hän osti tytön. Sensijaan että Camila oli ennen nukkunut viinisäiliöön suljettuna hän sai nyt makuupaikan setä Pion talossa, ja jälkimmäinen kirjoitti hänelle lauluja, opetti hänet kuuntelemaan oman äänensä sointuja ja osti hänelle uuden puvun. Aluksi tyttö ei osannut muuta kuin ihmetellä, ettei häntä enää piiskattu, että hänelle tarjottiin lämpimiä liemiä ja että hänelle opetettiin jotakin. Mutta setä Pio itse hämmästyi todella. Hänen äkillisestä päähänpistosta johtunut kokeensa oli menestynyt aavistamattoman hyvin. Pieni kaksitoistavuotias, hiljainen ja aina hiukan nyrpeä lapsi ahersi minkä ennätti. Setä Pio järjesti hänelle loppumattomia harjoituksia näyttelemisessä ja mimiikassa, antoi hänelle tehtäviä laulun ilmapiirin tajuamisessa, vei hänet teattereihin ja opetti huomaamaan kaikki esityksen yksityiskohdat. Mutta naisena Camila tuotti hänelle suurimman ihmeen. Pitkät käsivarret ja sääret muovautuivat vihdoin sopusuhtaisiksi mitä siroimman ruumiin kanssa. Melkein karkeat ja nälkäiset kasvot tulivat kauniiksi. Tytön koko luonne muuttui lempeäksi ja salaperäiseksi, ja hän kehittyi eriskummaisen viisaaksi, mikä kaikki oli setä Pion ansiota. Camila ei huomannut hänessä mitään vikaa ja oli häntä kohtaan järkkymättömän uskollinen. He rakastivat toisiaan syvästi, mutta intohimottomasti. Setä Pio kavahti pientä hermostunutta varjoa, joka häilähti tytön kasvoille, jos hän tuli liian lähelle. Mutta juuri tästä kieltäymyksestä puhkesikin se hellyyden tuoksu, se intohimon henki, joka mitä odottamattomimmissa suhteissa voi saada kokonaisen tuskastuttavalle velvollisuudelle uhratun elämänkin kulumaan ihanana unelmana.

He matkustelivat paljon, etsiskellen uusia kapakoita, sillä kahvilalaulajattaren suurimpana vetovoimana on aina hänen uutuutensa. He samosivat Meksikkoon, ylimääräiset vaatteensa kiedottuina samaan huiviin. He nukkuivat rannoilla; heitä piestiin Panamassa, ja he joutuivat haaksirikkoisina joillekin pienoisille, linnunlannan peittämille Tyynenmeren saarille. He tallustivat viidakoiden läpi, varovaisesti pujotellen käärmeiden ja kuoriaisten keskellä. Hätätilassa he pestautuivat elonkorjaajiksi. Mikään ei ollut heille kovin hämmästyttävää.

Nyt alkoi tytölle vielä vaikeampi harjoitusjakso, sellainen työskentely, joka pikemminkin muistutti nuorallatanssijaksi valmistumista. Opetusta häiritsi jonkin verran se, että tyttö kohosi hyvin nopeasti yleisön suosioon, ja silloin uhkasi se vaara, että hänen saamansa tunnustus tekisi hänet liian pian tyytyväiseksi saavutuksiinsa. Setä Pio ei häntä oikeastaan koskaan lyönyt, mutta hän käytti ivaa, joka oli omalla tavallaan pelottavaa.

Esityksen loputtua oli Camilalla tapana palata pukuhuoneeseensa, tavaten setä Pion jossakin sen nurkassa huolettomasti viheltelemässä. Hän arvasi heti suojelijansa mielentilan ja huudahti vihaisesti:

»No, mitä nyt? Jumalan äiti, Jumalan äiti, mitä nyt taas?»

»Ei mitään, pikku helmeni. Pikku Camilani, paras Camila, ei mitään.»

»Siinä oli jotakin, mistä ette pitänyt, senkin häijy, vikoja etsivä ryökäle. No, antaapa kuulua, mitä se oli? No, minä olen valmis.»

»Ei, kultakalaseni, ihastuttava aamutähti, kyllä kai sinä koetit parastasi.»

Vihjaus, että hänen lahjansa taiteilijana olivat rajoitetut ja että eräät voitonseppeleet jäisivät iäti saavuttamatta, vimmastutti Camilaa joka kerta. Silloin häneltä herahti itku. »Kunpa en olisi koskaan teihin tutustunut! Te myrkytätte koko minun elämäni. Ajattelettehan te, että minä suoriuduin huonosti. Teitä huvittaa väittää, että se meni huonosti. Hyvä sitten, pitäkää suunne kiinni.»

Setä Pio vihelteli edelleen.

»Tiedän kyllä, että esitin osani heikosti tänä iltana, eikä teidän ole tarvis sitä minulle sanoa. Kas niin, menkää nyt tiehenne. Minä en halua nähdä teitä lähelläni. Sen osan esittäminen oli vaikeata muutoinkin — ja sitten tapaan teidät tuollaisena.»

Äkkiä setä Pio kumartui eteenpäin ja kysyi kiukkuisen pontevasti:
»Miksi sinä lausuit sen puheen vangille niin nopeasti?»

Enemmän kyyneleitä Pericholelta. »Hyvä Jumala, sallikaa minun kuolla rauhassa! Tänään te käskette minun puhua nopeammin ja huomenna hitaammin. Joka tapauksessa minä tulen parin vuoden päästä hulluksi, eikä silloin ole väliä.»

Viheltelyä jatkui.

»Sitäpaitsi taputti yleisö käsiään niinkuin ei koskaan ennen. Kuuletteko, mitä sanon? Niinkuin ei koskaan ennen. Kas siinä! Liian nopeasti tai liian hitaasti, se ei sille merkitse mitään. Kuulijat itkivät. Minä olin jumalainen. Enkä minä muusta välitä. No, olkaa hiljaa nyt, olkaa hiljaa.»

Setä Pio oli ihan hiljaa.

»Saatte kammata tukkani; mutta jos sanotte sanankin vielä, niin en näyttele kertaakaan enää. Etsikää joku toinen tyttö, siinä kaikki.»

Senjälkeen setä Pio kampasi hänen tukkaansa lepyttävästi kymmenisen minuuttia, olematta kuulevinaan nyyhkytyksiä, jotka vapisuttivat Camilan uupunutta ruumista. Vihdoin tyttö kääntyi äkkiä ja tarttuen setä Pion toiseen käteen suuteli sitä rajusti: »Setä Pio, menikö se niin huonosti? Tuotinko minä teille häpeää? Esitinkö minä osani niin kamalasti, että te sen vuoksi lähditte teatterista?»

Pitkän vaitiolon jälkeen setä Pio myönsi arvostelevasti: »Kohtaus laivalla meni sinulta hyvin.»

»Mutta minä olen esittänyt paremminkin, setä Pio. Muistatteko sitä iltaa, jona palasitte Cuzcosta…?»

»Sinä olit varsin hyvä lopussa.»

»Olinko?»

»Mutta, kukkaseni, helmeni, mikä sinua vaivasi puhuessasi vangille?»

Tällöin Pericholen tapana oli heittäytyä kasvoilleen, käsivarret pöydällä, hiusvoiteiden joukkoon, purskahtaen haikeaan itkuun. Vain täydellisyys kelpaisi, vain täydellisyys. Mutta sitä hän ei ollut koskaan saavuttanut.

Sitten setä Pio, aloittaen hiljaisella äänellä, saattoi jutella tuntikauden, eritellen näytelmää, syventyen kaiken maailman hienoihin vivahduksiin äänessä, eleissä ja tempossa; ja monesti he jäivät sinne aamunkoittoon asti esittäen toisilleen Calderónin ylväitä lauseita.

Keitä nämä kaksi pyrkivät miellyttämään? Ei Liman yleisöä. Se oli jo kauan sitten tyydytetty. Mutta me tulemme maailmasta, jossa olemme tutustuneet uskomattomiin etevyyden mittakaavoihin, muistelemme hämärästi ihanuuksia, joita emme sittemmin ole tavoittaneet, ja palaamme siihen maailmaan. Setä Pio ja Camila Perichole kiusasivat itseään ponnistelemalla luomaan Perussa teattereita jonkin taivaan malliin, johon Calderón oli heidän edellään mennyt. Sitä yleisöä, jolle mestariteokset ovat aiotut, ei ole tämän maan päällä.

Ajan mittaan Camila menetti jotakin tästä hartaasta kiintymyksestään taiteeseen. Silloin tällöin teki jokin ylenkatseen puuska näyttelijän ammattia kohtaan hänet huolimattomaksi. Se johtui siitä vähäpätöisestä merkityksestä, joka espanjalaisessa klassillisessa draamassa yleensä suotiin naisosille. Siihen aikaan, jolloin Englannin, Ranskan ja vähän myöhemmin Venetsian hovien ympärille kerääntyneet näytelmäkirjoittajat rikastuttivat naisten osia harkitulla älykkyydellä, suloudella, intohimolla ja hysteerisillä kohtauksilla, tuijottivat Espanjan dramaturgit sankareihinsa ja kunniakysymysten ristiriidoissa riutuviin herrasmiehiin, jotka sitten ehkä viime hetkellä palasivat vaivaisina syntisinä ristin juurelle. Monet vuodet setä Pio teki voitavansa keksiäkseen keinoja innostuttaa Pericholea osiin, jotka tulivat hänen esitettävikseen. Kerran hän sai tilaisuuden ilmoittaa Camilalle, että eräs Vico de Barreran pojantytär oli saapunut Peruun. Setä Pio oli kauan sitten puhunut Camilalle kunnioituksestaan suuria runoilijoita kohtaan, eikä näyttelijätär koskaan yrittänytkään kieltää, että nämä olivat kuninkaitten yläpuolella eivätkä pyhimyksiäkään alemmalla tasolla. Niinpä he molemmat hyvin innostuneina valitsivatkin erään tämän mestarin kappaleista esitettäväkseen pojantyttären edessä. He harjoittelivat runoelmaa satakunta kertaa, milloin tuntien suurta keksinnön riemua, milloin alakuloisina.

Näytäntöiltoina Camilan tirkistäessä esiripun poimujen lomitse sai setä Pio osoittaa hänelle pienen, keski-ikäisen, aineellisten huolien ja ison perheen riuduttaman naisen; mutta Camilasta tuntui, että hän nyt katseli maailman ehointa kauneutta ja suurinta arvokkuutta. Odotellessaan säkeitä, jotka laulettiin ennen hänen astumistaan näyttämölle, hän pysytteli setä Pion likellä kunnioittavan ääneti, sydämen jyskyessä rajusti. Näytäntöjen väliajoilla hän vetäytyi varastohuoneen tomuiseen kolkkaan, josta kukaan ei häntä löytäisi, ja istui tuijottaen sen nurkkiin.

Esityksen päätyttyä setä Pio saattoi Vico de Barreran pojantyttären Camilan huoneeseen. Tämä seisoi seinällä riippuvien vaatteiden seassa, itkien onnesta ja häveliäisyydestä. Vihdoin hän heittäytyi polvilleen, suudellen vanhan naisen käsiä, ja tämä puolestaan suuteli hänen käsiään, ja kuulijakunnan palattua koteihinsa nukkumaan jäi vieras kertoilemaan Camilalle pieniä perheessä säilyneitä tietoja Vicon työstä ja elintavoista.

Setä Pio oli riemuissaan, kun seurueeseen liittyi uusi näyttelijätär, sillä uuden kyvyn näkeminen vieressään ei koskaan ollut kannustamatta Pericholea. Setä Piosta, joka seisoi kuulijakunnan takana hytkähdellen riemusta ja veitikkamaisuudesta, näytti Pericholen ruumis muuttuneen alabasterilampuksi, johon oli sytytetty voimakas valo. Turvautumatta minkäänlaisiin juoniin tai valepontevuuteen hän ryhtyi syrjäyttämään uutta tulokasta. Jos oli esitettävänä huvinäytelmä, kävi hän mitä sukkelimman älykkääksi, ja jos (kuten oli useimmiten laita) näyteltiin draamaa, jossa loihdittiin esille loukattuja naisia ja leppymättömän vihan tunteita, niin näyttämö ihan hehkui hänen liikutuksestaan. Hänen persoonallisuutensa kävi niin sähköiseksi, että hänen vain laskiessaan kätensä näyttelijätoverin kädelle myötätunnon väristys kiiti kuulijakunnan läpi. Mutta tällaiset etevyyden näytteet tulivat yhä harvinaisemmiksi. Hänen tekniikkansa varmistuessa aitous kävi vähemmän tarpeelliseksi. Silloinkin, kun hän oli hajamielinen, eivät kuulijat huomanneet eroa, ja ainoastaan setä Pio oli murheissaan.

Camilalla oli hyvin kauniit kasvot tai pikemmin kauniit vain silloin, kun ne eivät olleet lepotilassa. Tässä tapauksessa huomasi hämmästyksekseen, että nenä oli pitkä ja kapea, suu väsynyt ja hiukan lapsekas, silmät levottomat — jokseenkin pinnistetty maalaistyttö, tuotu laulukahviloista ja kykenemätön luomaan sopusointua taiteensa vaatimusten, mielitekojensa, unelmiensa ja jokapäiväisen kiireellisen työnsä välille. Kaikki nämä olivat kukin oma maailmansa, ja niiden välinen kamppailu olisi pian vienyt ruumiiltaan vähemmän sitkeän tylsämielisyyteen tai vähäpätöisyyteen. Olemme nähneet, että Perichole osiinsa tyytymättömänäkin varsin hyvin tiesi, mitä riemua sisältyi näyttelemiseen, ja lämmitteli tuon tuostakin siinä liekissä. Mutta lemmenliekki viehätti häntä useimmin, vaikkei suuremmalla onnenvarmuudella, kunnes itse Jupiter lähetti hänelle muutamia helmiä.

* * * * *

Don Andrés de Ribera, Perun varakuningas, oli jäännös iloisesta miehestä, jonka olivat murtaneet mässäily, rakastelu, ylhäisyys ja kymmenvuotinen »maanpako». Nuorukaisena hän oli seurannut lähetystöjä Versaillesiin ja Roomaan; hän oli taistellut Itävallan sodissa ja käynyt Jerusalemissa. Hän oli tavattoman isokokoisen ja varakkaan naisen lapseton leski; hän oli hiukan keräillyt erilaisia rahoja, pannut varastoon viinejä, suosinut näyttelijättäriä, saanut ritarimerkkejä ja koonnut karttoja. Pöydän riemut olivat hänelle tuottaneet luuvalon, vuodekomeron nautinnot taipumuksen kouristuksiin, ja grande-arvo oli tehnyt hänet niin äärettömän ja lapsellisen ylpeäksi, että hän harvoin kuunteli, mitä hänelle sanottiin, ja haasteli alati itsekseen, katsellen kattoon. »Maanpakolaisuus» oli tuottanut hänelle ääretöntä ikävää, niin ääretöntä, että se tuntui tuskalta — siinä ikävässä hän aamulla heräsi, siinä hän vietti päivänsä, ja öisin se väijyi vuoteen ääressä hänen nukkuessaankin.

Camila vietti vuosiaan teatterielämän alituisessa kovassa työssä, jota höystivät jotkin epäsiistit lemmenseikkailut, kunnes tämä olympolainen henkilö (sillä kasvoiltaan ja ryhdiltään varakuningas olisi kelvannut esittämään jumalien ja sankarien osia näyttämöllä) äkkiä vei hänet mitä herkullisimmille keskiyön illallisille palatsiin. Vastoin kaikkia näyttämön ja valtion perinnäistapoja Camila rakasti vanhahkoa ihailijaansa ja arveli saavuttavansa pysyvän onnen. Don Andrés opetti monia asioita Pericholen hilpeälle, kiihkeälle sielulle. Niinpä Camila oppi häneltä hiukan ranskaa ja sai hyviä neuvoja siisteydessä ja sirossa esiintymistavassa. Setä Pio oli hänelle opettanut, kuinka ylhäiset naiset käyttäytyivät suurissa tilaisuuksissa; don Andrés opetti, kuinka he osaavat kauniisti levätä. Setä Pio ja Calderón olivat opettaneet hänelle kaunista espanjankieltä; don Andrés rikastutti hänen puhettaan herttaisen jaarittelun sutkauksilla.

Setä Pio kävi levottomaksi, kun Camila sai kutsun palatsiin. Hän olisi paljoa mieluummin suonut holhokkinsa jatkavan pieniä koruttomia lemmensuhteitaan teatterin sivuhuoneissa. Mutta kun hän havaitsi Camilan taiteen siitä hyötyvän, oli hän varsin tyytyväinen. Hänen tapansa oli istua katsomon perällä, pyörien istuimellaan pelkästä riemusta ja mielihyvästä katsellessaan Pericholea, kun tämä vihjaili yleisölle, että hän seurusteli siinä suuressa maailmassa, josta näytelmänkirjoittajat puhuivat. Camila osasi nyt pidellä viinilasia tai lausua jäähyväiset uudella tavalla ja astua ovesta sisälle toisin kuin ennen. Kaikki muu oli setä Piosta yhdentekevää. Mikä saattoi olla, kysyi hän mielessään, ihastuttavampaa kuin nähdä kauniin naisen oikealla tavalla tulkitsevan espanjalaista mestariteosta — tarjoavan katselijoille sellaista esitystä, jossa kaikki oli tarkasti havaittu ja sanojen pelkät välitkin toivat ilmi elämän ja tekstin selityksiä, kun lisänä oli ihana äänensointu, moitteeton ryhti, melkoinen ulkonainen sulo ja vastustamaton tenho? »Olemme melkein valmiit viemään tämän ihmeolennon Espanjaan», mutisi hän usein itsekseen. Esitysten jälkeen oli hänen tapanaan mennä Camilan pukuhuoneeseen ja sanoa: »Oikein hyvin!» Mutta ennenkuin hän jätti hyvästi, ehti hän myös kysyä, mistä ihmeestä Camila oli oppinut tuon teeskennellyn tavan lausua sanan Excelencia (teidän ylhäisyytenne).

Jonkin ajan perästä varakuningas kysyi Pericholelta, huvittaisiko häntä, että kutsuttaisiin joitakuita hienoja ja arvokkaita vieraita heidän keskiöisiin illallisiinsa, ja haluaisiko hän tavata arkkipiispan. Camila riemastui. Arkkipiispa riemastui myös. Heidän ensimmäisen tapaamisensa edellä hän lähetti näyttelijättärelle pelikortin kokoisen smaragdikellukan.

Limassa oli jotakin laajaan sinipunervaan satiiniviittaan käärittyä, mistä pisti esille iso vesitautinen pää ja kaksi lihavaa heleänväristä kättä; se oli kaupungin arkkipiispa. Paksujen lihakääröjen välistä pisti esille kaksi mustaa silmää, jotka kuvastivat epämukavuutta, ystävällisyyttä ja älykkyyttä. Valpas ja kiihkeä sielu oli vangittuna tähän ihramöhkäleeseen. Mutta kun hän ei koskaan kieltänyt itseltään fasaania tai hanhea tai jokapäiväistä pulloriviään roomalaisia viinejä, oli hän oma katkera vanginvartijansa. Hän rakasti tuomiokirkkoaan, rakasti velvollisuuksiaan ja oli hyvin hurskas. Joinakin päivinä hän katseli surumielin laajaa ruhoaan, mutta katumuksen kivistys oli vähemmän vihlova kuin paastoamisen tuska, ja pian hän jälleen mietiskeli, mitä salaisia sanomia eräänlainen pihvi lähettikään jollekin sitä seuraavalle salaatille. Ja rangaistakseen itseään hän vietti mallikelpoista elämää jokaisessa muussa suhteessa.

Hän oli lukenut muinaisuuden koko kirjallisuuden ja unohtanut sen kokonaan, paitsi yleistä tenhon ja pettymyksen tuoksua. Hän oli tuntenut kirkkoisät ja kirkolliskokoukset ja unohtanut kaiken lukemansa, paitsi eräänlaista häilyvää vaikutelmaa uskonriidoista, jotka eivät olleet mitenkään Perun oloihin sovellettavia. Hän oli lukenut kaikki Italian ja Ranskan kevytmieliset mestariteokset ja luki niitä joka vuosi uudestaan. Kivitaudinkaan kidutuksessa — joka onneksi lieveni, kun hän joi vettä Cluxambuquan pyhän Marian lähteestä — hän ei voinut löytää mitään virkistävämpää kuin Brantomen ja jumalaisen Aretinon kaskut.

Hän tiesi, että melkein kaikki Perun papit olivat lurjuksia. Vain hänen herkullisen epikurolainen kasvatuksensa esti hänet siinä suhteessa ryhtymästä mihinkään toimiin. Hänen oli toisteltava itselleen mielilauseitaan: että vääryys ja onnettomuus ovat maailmassa vakinaisia; että edistysoppi on harhaluulo; että köyhät, jotka eivät ole koskaan maistaneet onnea, eivät kykenekään tuntemaan kurjuutta. Yhtä vähän kuin yleensä varakkaat hän osasi uskoa, että köyhät (katsokaa niiden asuntoja, katsokaa niiden vaatteita!) saattoivat todella kärsiä. Kaikkien sivistyneiden tavalla hän uskoi, että ainoastaan laajalti lukeneiden voitiin sanoa olevan tietoisesti onnettomia. Eräässä tapauksessa, kun hänelle oli mainittu hiippakunnassa vallitsevista väärinkäytöksistä, hän oli vähällä ryhtyä asian johdosta joihinkin toimenpiteisiin. Hän oli juuri kuullut Perussa olevan tulemassa säännöksi, että papit vaativat kaksi mittaa jauhoja melko hyvästä synninpäästöstä ja viisi mittaa oikein tehokkaasta. Hän vapisi suuttumuksesta, karjui kirjurilleen ja käski hänen tuoda kirjoitustarpeet, selittäen aikovansa sanella oikein jyrisevän nuhdesaarnan hiippakuntansa paimenille. Mutta tolposta oli muste loppunut, mustetta ei ollut viereisessäkään huoneessa, mitään mustetta ei löydetty koko palatsista. Tällainen asiaintila hänen taloudessaan järkytti kunnon miestä niin, että hän sairastui tästä kaksinkertaisesta kiukusta ja ymmärsi vast'edes varoa suuttumista.

Arkkipiispan liittäminen illallisseurueeseen osoittautui niin onnelliseksi ajatukseksi, että don Andrés alkoi miettiä uusia nimiä. Hän oli tullut yhä enemmän riippuvaiseksi setä Piosta, mutta odotti, kunnes Camila omasta aloitteestaan ehdotti, että myös hänen holhoojansa kutsuttaisiin mukaan. Ja aikoinaan setä Pio toi sinne vanhan merenkyntäjän, kapteeni Alvaradon.

Tavallisesti oli yhdessäoloa kestänyt jo useita tunteja, ennenkuin Camila teatteriesitystensä jälkeen ehti liittyä seuraan. Hän saapui kellon käydessä yhtä, säteilevänä, jalokivillä koristettuna ja kovin väsyneenä. Nuo neljä miestä ottivat hänet vastaan kuin suuren kuningattaren. Tunnin ajan hän johti keskustelua, mutta nojautui sitten vähitellen yhä enemmän don Andrésin olkapäätä vasten ja seurasi puhelua, joka liiteli humorististen miesten välillä. Kaiken yötä he juttelivat, salaa lohdutellen alati Espanjaan kaipaavia sydämiään ja vakuutellen itselleen, että tällainen seuranpito oli ylvään espanjalaisen sielun mukaista. He puhuivat hengistä ja aaveiden näkemisestä, maapallosta, ennenkuin ihminen ilmestyi sen pinnalle, siitä mahdollisuudesta, että kiertotähdet törmäisivät toisiaan vastaan; he pohtivat kysymystä, voitiinko nähdä sielun leijailevan kyyhkysen muodossa pois kuoleman hetkellä; he aprikoivat, kuluisiko pitkäkin aika, ennenkuin uutinen Kristuksen toisesta tulemisesta Jerusalemiin ehtisi Peruun. He puhuivat auringonnousuun asti sodista ja kuninkaista, runoilijoista ja oppineista ja oudoista maista. Jokainen vuodatti keskusteluun oman varastonsa viisaita, surullisia kaskuja ja kuivan valittelunsa ihmissuvun kohtalosta. Kultainen valonhohde leimahti Andien yli ja tulvi isosta ikkunasta hedelmäröykkiöille, pöydän viinitahraiselle, kullalla kirjaillulle silkkiliinalle ja Pericholen suloiselle, miettivälle otsalle, kun hän uinui suojelijansa hihaa vasten. Sitten seurasi pitkä vaitiolo, kun kukaan ei halunnut ensimmäisenä nousta lähteäkseen, ja heidän katseensa lepäsivät tässä kummallisessa, kauniissa, heidän keskellään elävässä laululintusessa. Mutta setä Pion katse oli vartioinut häntä kaiken yötä, nopea katse mustista silmistä, täynnä hellyyttä ja levottomuutta, jonka pohjalla oli hänen elämänsä suuri salaisuus ja perustus.

Muutenkaan setä Pio ei lakannut pitämästä Camilaa silmällä. Hän jakoi tämän maailman asukkaat kahteen ryhmään: niihin, jotka olivat rakastaneet, ja niihin, jotka eivät olleet. Se oli ilmeisesti hirveän ylimyksellistä, sillä niistä, jotka eivät kyenneet rakastamaan — tai pikemminkin rakkaudesta kärsimään, — ei voitu sanoa, että he elivät, eivätkä he varmaankaan heräisi uudestaan eloon kuolemansa jälkeen. He olivat jonkinlaista rikkaruohoa, joka täytti maailman järjettömällä naurullaan, aiheettomilla kyynelillään ja joutavalla rupattelullaan, haihtuen yhä herttaisena ja turhamaisena ohueen ilmaan. Tätä erotusta varten hänellä oli rakkaudesta määritelmänsä, joka ei ollut minkään muun kaltainen ja joka oli ammentanut kaiken katkeruutensa ja ylpeytensä hänen kummallisesta elämästään. Hän piti rakkautta eräänlaisena julmana tautina, joka valittujen on kestettävä myöhäisessä nuoruudessaan ja josta he toipuvat kalpeina ja järkkyneinä, mutta valmiina elämän toimiin. Hän uskoi, että suuri sarja erehdyksiä oli kaikeksi onneksi mahdoton henkilöille, jotka olivat tästä sairaudesta parantuneet. Valitettavasti oli heillekin vielä varattuna joukko hairahduksia, mutta monien esimerkkien nojalla oli havaittavissa, etteivät he koskaan erehtyneet luulemaan jatkuvaa ystävällisyyttä koko elämää käsittäväksi suhteeksi, eivät milloinkaan käsitelleet ihmisolentoa ruhtinaasta palvelijaan asti minään mekaanisena esineenä.

Setä Pio ei lakannut koskaan vartioimasta Camilaa, koska hänestä näytti, ettei Camila ollut saanut tätä tärkeätä opetusta. Niinä kuukausina, jotka seurasivat näyttelijättären kutsumista varakuninkaalliseen seuraan, hän odotti henkeään pidätellen. Ja sitten hän oli varuillaan vuosikausia. Camila synnytti varakuninkaalle kolme lasta, mutta pysyi silti samana. Setä Pio tiesi, että ensimmäinen merkki siitä, että hän oli todella astunut elämään ja sen ymmärtänyt, olisi eräiden vaikutelmien hallitseminen hänen näyttelemisessään. Kappaleissa oli eräitä kohtia, jotka hän kerran esittäisi ymmärtäväisesti, koruttomasti, helposti ja salaa riemuiten, koska ne viiltäisivät hänen sydämensä uuteen rikkaaseen viisauteen; mutta sellaisten kohtien käsittely kävi yhä pintapuolisemmaksi, ettemme sanoisi hämilliseksi. Setä Pio huomasi sittemmin, että Camila oli väsynyt don Andrésiin ja aloittanut uuden sarjan salavihkaisia lemmenseikkailuja näyttelijäin, härkätaistelijain ja kaupungin kauppiasten kanssa.

Näytteleminen alkoi tuskastuttaa häntä yhä enemmän, ja uusi halu sai tilaa hänen sielussaan. Hän tahtoi olla hieno nainen. Vähitellen hän alkoi himoita arvokkuutta ja huomautella harjoittavansa näytelmätaidettaan vain ajankuluksi. Hän hankki itselleen seuranaisen ja muutamia palvelijoita ja kävi kirkossa muodinmukaisilla tunneilla. Hän oli palkintopäivinä saapuvilla yliopistossa ja esiintyi suurien hyväntekeväisyyslaitosten lahjoittajien joukossa. Opettelipa hän hiukan lukemaan ja kirjoittamaankin. Pienimmänkin syytöksen boheemielämästä hän torjui vimmatusti. Hän teki varakuninkaan elämän kamalaksi himoitsemalla myönnytyksiä ja asteettaisella etuoikeuksien anastamisella. Uusi pahe syrjäytti vanhan, ja hän piti suurta melua hyveellisyydestään. Hän keksi itselleen vanhempia, serkkuja ja sukulaisia. Hän hankki epävirallisen laillistuksen lapsilleen. Seurapiireissä hän näytteli herkän ja raukean Magdalenan osaa, kuin ylhäinen nainen konsaan, ja hän kantoi kynttilää katuvaisten kulkueessa rinnan naisten kanssa, joilla ei ollut muuta omallatunnollaan kuin joku vihanpuuska tai salavihkainen vilkaisu Descartesin teoksiin. Hänen syntinsähän oli ollut näytteleminen, ja jokainen tiesi, että pyhimyksiäkin oli ollut näyttelijöinä — pyhä Gelasius, pyhä Genesius, Antiokian pyhä Margareta ja pyhä Pelagia.

Vuoristossa oli muodikas terveyslähde lähellä Cluxambuquan Santa Marian luostaria. Don Andres oli matkustellut Ranskassa ja halunnut rakentaa itselleen pienen jäljittelyn Vichystä; siellä oli pagoda, muutamia vierashuoneita, teatteri, pieni härkätaistelukenttä ja ranskalaisia puutarhoja. Camilan terveys oli aina ollut ehdottoman hyvä, mutta hän rakennutti itselleen huvilan sen läheisyyteen ja hörppi inhoittavia vesiä kello yhdeltätoista. Montemayorin markiisitar on antanut oivallisen kuvauksen tästä opérabouff-paratiisista; hallitseva jumalatar näytteli siellä hurjaa tunteellisuuttaan kävellessään näkinkenkien jauheella peitetyillä käytävillä ja ottaessaan vastaan kunnianosoituksia niiltä, jotka eivät rohjenneet varakuningasta loukata.

Doña Maria piirtää kuvan tästä hallitsijasta, komeasta ja väsyneestä, pelaamassa kaiken yötä summista, joilla olisi voinut rakentaa uuden Eskorialin. Ja hänen viereensä markiisitar sijoittaa kuvan hänen pojastaan, Camilan pienestä don Jaimesta. Seitsenvuotias don Jaime oli hento riisitautinen poika, joka ei näkynyt perineen ainoastaan äitinsä otsaa ja silmiä, vaan myöskin isänsä taipumuksen kouristuksiin. Hän kärsi tuskansa hiljaa ja hämillään kuin eläin, ja eläimen tavoin häntä kipeästi hävetti, jos siitä sattui joitakin merkkejä näkymään julkisuudessa. Hän oli niin kaunis, että säälin arkisemmat ilmaisut vaikenivat hänen läsnäollessaan, ja pitkäaikainen vaikeuksien mietiskely oli antanut hänen kasvoilleen kärsivällisen ja silmäänpistävän arvokkuuden. Hänen äitinsä puki hänet tummanpunaiseen samettiin, ja voimissaan ollen seurasi poika häntä ulkona muutaman metrin päässä, vakavasti vältellen vallasnaisia, jotka yrittivät pysähdyttää hänet juttelemaan. Camila ei ollut koskaan äreä don Jaimelle, vaan kohteli häntä aina hillitysti. Auringon paistaessa voitiin nähdä nämä kaksi ääneti kävelemässä keinotekoisilla pengermillä, Camilan mietiskellessä, milloin alkaisi se onni, jonka hän aina oli uskonut riippuvan yhteiskunnallisesta asemasta, ja don Jaimen vain riemuitessa päivänpaisteesta ja levottomasti väijyessä pilven lähestymistä. He näyttivät olennoilta, jotka olivat sinne eksyneet jostakin etäisestä maasta tai jonkin vanhan ballaadin ruumiillistuneilta henkilöiltä, jotka eivät vielä olleet oppineet uutta kieltä eivätkä löytäneet ystäviä.

Camila oli kolmikymmenvuotias jättäessään näyttämön, ja hän tarvitsi viiden vuoden ajan luodakseen itselleen tunnustetun aseman seuraelämässä. Hän tuli vähitellen melkein lihavaksi, vaikka hänen päänsä näkyi vuosi vuodelta saavan siromman muodon. Hän alkoi pukeutua ylellisesti, ja hänen vierashuoneittensa lattiat kuvastivat todellisia jalokivi-, vyöhikkö- ja sulkavuoria. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat peitetyt sinervällä jauheella, jotavastoin ärtyisä suu oli heleänpunainen ja oranssinkeltainen. Hänen luonteensa melkein mielipuoliselle rajuudelle antoi vaihtelua hänen luonnottoman mairea esiintymisensä säätyläisleskien parissa. Menestyksensä aikaisemmilla asteilla hän oli vihjaissut setä Piolle, että tämä ei saisi julkisuudessa näyttäytyä hänen seurassaan, mutta lopulta hermostuttivat häntä »sedän» yksityiselämätkin vierailut. Hänen keskustelunsa oli muodollista ja välttelevää. Hän ei koskaan katsonut setä Pioa silmiin ja keksi verukkeita riitaan. Kuitenkin setä Pio rohkeni kerran kuukaudessa tulla koettelemaan hänen kärsivällisyyttään. Ja kun seurustelu oli käynyt mahdottomaksi, meni hän portaita ylös viettämään loppuosan vierailustaan lasten parissa.

Eräänä päivänä setä Pio saapui hänen vuoristohuvilaansa ja pyysi hänen palvelijattarensa välityksellä tilaisuutta puhutella emäntää. Hänelle ilmoitettiin, että Camila ottaisi hänet vastaan ranskalaisessa puutarhassa hiukan ennen auringonlaskua. Setä Pio oli saapunut Limasta omituisen tunteenpuuskan innoittamana. Kuten kaikki yksinäiset oli hänkin pannut ystävyyteen jotakin jumalaista hohtoa. Hän kuvitteli, että ihmiset, joiden ohi hän kadulla meni ja jotka nauroivat keskenään ja erotessaan syleilivät toisiaan, että nuo ihmiset, jotka herttaisesti hymyillen aterioitsivat keskenään — tuskin voitte minua uskoa, mutta hän kuvitteli, että he kaikesta tuosta myötätunnosta ammensivat melkoisen määrän tyydytystä. Niinpä hänet äkkiä valtasi kiihkeä halu nähdä Camila jälleen, kuulla itseään nimitettävän »setä Pioksi» ja hetkiseksi luottavasti ja rattoisasti elvyttää heidän pitkän kiertolaiselämänsä muistoja.

Ranskalaiset puutarhat olivat kaupungin eteläisessä päässä. Niiden takana kohosivat Andes-vuorten korkeammat harjanteet; edessä oli rintanojainen lava ja siitä näköala syvään laaksoon ja aaltomaisille kukkuloille, joita jatkui Tyyntämerta kohti. Oli hetki, jolloin lepakot lentelevät matalalla ja pikku itikat leikkivät vallattomasti alhaalla maan pinnalla. Muutamia yksinäisiä ihmisiä viipyi puutarhassa katsellen uinailevasti taivaalle, joka vähitellen menetti värihohtonsa, tai nojasi rintasuojaa vasten, katsellen alas laaksoon ja kuunnellen, missä kylässä koira kulloinkin haukkui. Oli se hetki, jolloin isä palaa kotiin vainioiltaan ja leikkii tuokion pihassa koiran kanssa. Nuoret tytöt etsivät silloin silmillään ensimmäistä tähteä kiinnittääkseen siihen toivomuksen, ja pojat odottavat levottomina illallista. Uutterinkin äiti seisoo hetkisen toimetonna, hymyillen rakkaalle, kärsivällisyyttä koettelevalle perheelleen.

Setä Pio seisoi kolhittua marmoripenkkiä vasten ja näki vihdoin Camilan tulevan.

»Minä tulen myöhään», virkkoi Camila. »Olen pahoillani. Mitä te haluatte minulle sanoa?»

»Camila…» aloitti toinen.

»Nimeni on doña Micaela.»

»En halua loukata teitä, doña Micaela, mutta kun olette sallinut minun nimittää itseänne Camilaksi kaksikymmentä vuotta, luulisin…»

»Oh, tehkää niinkuin tahdotte, tehkää niinkuin tahdotte.»

»Camila, lupaa minulle, että tahdot minua kuunnella, lupaa minulle, ettet juokse pois heti ensimmäisen lauseen jälkeen.»

Silloin Camila puhkesi puhumaan odottamattoman kiivaasti: »Setä Pio, kuunnelkaa minua. Te olette hullu, jos luulottelette voivanne taivuttaa minut palaamaan teatteriin. Minua kauhistuttaa, kun muistelen teatteria. Ymmärtäkää se. Teatteri! Teatteri tosiaan! Herjaukset ovat jokapäiväisenä ruokana mokomassa likaisessa paikassa. Ymmärtäkää, että tuhlaatte aikaanne turhaan.»

Setä Pio vastasi lempeästi: »Minä en haluaisi kehottaa sinua palaamaan, jos olet onnellinen näiden uusien ystävien parissa.»

»Ette siis pidä uusista ystävistäni?» vastasi näyttelijätär terävästi.
»Keitä tarjoatte minulle heidän tilalleen?»

»Camila, minä vain muistelen…»

»Minä en halua arvostelua, minä en halua neuvoja. Minä vilustun tuotapikaa, minun täytyy palata kotiini. Jättäkää minut, siinä kaikki. Unohtakaa minut.»

»Rakas Camila, älähän suutu. Salli minun puhua sinulle. Siedä minua vielä kymmenisen minuuttia.»

Setä Pio ei ymmärtänyt, miksi Camila itki. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän puheli umpimähkään: »Sinä et koskaan edes käy teatterissa, ja kaikki panevat sen merkille. Yleisökin nykyisin hupenee. Näytellään vanhaa komediaa ainoastaan kahdesti viikossa; kaikkina muina iltoina esitetään uusia, suorasanaisia ilveilyjä. Kaikki on typerää, lapsellista ja rivoa. Kukaan ei enää osaa puhua espanjaa. Kukaan ei enää osaa edes säädyllisesti kävellä. Kristuksen ruumiin päivänä ne esittivät Belsazarin pidot, jossa sinä olit niin ihmeellinen. Nyt se oli ihan hävettävää.»

Seurasi vaitiolo. Kaunis pilvisarja, ikäänkuin lammaslauma, leijaili mereltä, lipuen kukkuloiden välitse laaksoja ylöspäin. Camila kosketti äkkiä setä Pion polvea, ja hänen kasvonsa olivat kuin kaksikymmentä vuotta sitten. »Suokaa minulle anteeksi, setä Pio, että olen näin häijy. Don Jaime sairastui tänään iltapäivällä. Siinä ei voi tehdä mitään. Hän viruu siellä niin vaaleana ja… niin kummastuneena. Täytyyhän ajatella jotakin muuta. Setä Pio, ei olisi mitään hyötyä siitä, että minä palaisin teatteriin. Yleisö tulee katselemaan suorasanaisia ilveilyjä. Olisimme hupsuja jos yrittäisimme pitää yllä vanhaa komediaa. Lukekoot ihmiset vanhoja näytelmiä kirjoista, jos heitä haluttaa. Ei maksa vaivaa taistella joukkoa vastaan.»

»Ihmeellinen Camila, minä en ollut sinua kohtaan rehellinen ollessasi teatterissa. Minussa oli jotakin turhamaista ylpeyttä. Minä olin sinulle nyrpeissäni siitä ylistyksestä, jonka sinä ansaitsit. Suo minulle anteeksi. Sinä olet aina ollut hyvin suuri taiteilijatar. Jos joudut havaitsemaan, ettet ole onnellinen näiden ihmisten parissa, voisit ajatella Madridiin siirtymistä. Siellä sinä niittäisit voiton laakereita. Myöhemminkin ehdit vielä kantaa doña Micaelan nimeä. Me tulemme jo pian vanhoiksi. Me kuolemme jo pian.»

»Ei, minä en koskaan näe Espanjaa. Koko maailma on samanlainen, Madrid tai Lima.»

»Oh, kunpa voisimme matkustaa pois jollekin saarelle, missä ihmiset tuntisivat sinut itsesi vuoksi. Ja rakastaisivat sinua.»

»Te olette viisikymmenvuotias ja yhä haaveilette moisista saarista, setä Pio.»

Setä Pio kumarsi ja jupisi: »Tietysti minä rakastan sinua, Camila, niinkuin minun aina täytyy ja enemmän kuin voin sanoakaan. Sinuun tutustumiseni on minulle kylliksi koko elämäni ajaksi. Sinä olet nyt suuressa arvossa. Ja sinä olet rikas. Enää en voi sinua millään auttaa. Mutta minä olen aina valmis.»

»Kuinka järjetön te olette», virkkoi Camila hymyillen. »Te sanoitte tuon niinkuin nuoret pojat. Te ette näy vanhetessannekaan mitään oppivan, setä Pio. Ei ole mitään sellaista rakkautta eikä saarta. Teatterissa sitä vain tapaa.»

Setä Pio näytti nolostuneelta, mutta ei nähtävästi ollut samaa mieltä.

Camila nousi vihdoin ja sanoi surumielisesti: »Mitä me haastelemmekaan? Ilma käy viileäksi. Minun täytyy mennä sisälle. Teidän pitää alistua kohtaloon. Minä en halua teatteriin.» Vaitiolo. »Ja sitten?… Oh, en minä ymmärrä. Olosuhteiden pakko. Minun täytyy olla, mitä minun täytyy. Älkää tekään yrittäkö ymmärtää. Älkää ajatelko minua, setä Pio. Antakaa vain anteeksi, siinä kaikki. Koettakaa antaa anteeksi.»

Camila seisoi hetkisen hiljaa, etsien jotakin syvästi tuntemaansa, minkä sanoisi holhoojalleen. Ensimmäinen pilvi ehti pengermän kohdalle; tuli pimeä; viimeiset kävelijät lähtivät puutarhasta. Hän ajatteli don Jaimea, don Andrésia ja setä Pioakin. Hän ei voinut löytää sopivia sanoja. Äkkiä hän kumartui suutelemaan setä Pion sormia ja lähti nopeasti pois. Mutta setä Pio istui pitkän aikaa kerääntyvien pilvien uhallakin, väristen onnesta ja yrittäen selvittää itselleen näiden asioiden tarkoitusta.

Äkkiä levisi uutinen koko Liman läpi. doña Micaela Villegas, se nainen, jota ennen nimitettiin Camila Pericholeksi, oli sairastunut isoonrokkoon. Useita satoja muitakin oli kohdannut tartunta, mutta yleinen huomio ja pahanilkisyys keskittyivät näyttelijättäreen. Hurja toivo liikkui kaupungilla, että se kauneus turmeltuisi, jonka avulla hän oli kyennyt kohoamaan alkuperäisestä säädystään. Camilan sairaskammiosta pujahti se sanoma, että hän oli tullut naurettavan rumaksi; ja kateellisten riemumalja täyttyi reunoja myöten. Heti kun kävi päinsä, kuljetutti hän itsensä kaupungista vuoristohuvilaansa. Hän oli järjestänyt siron, pienen palatsinsa myytäväksi; hän palautti jalokivensä niiden lahjoittajille ja möi komeat vaatteensa. Varakuningas, arkkipiispa ja muutamat hoviherrat, jotka olivat olleet hänen vilpittömimpiä ihailijoitaan, piirittivät yhä hänen oveaan kyselyillä ja lahjoilla. Edellisiä ei otettu huomioon, ja lahjat palautettiin sanattomasti. Ei kenenkään muun kuin hänen sairaanhoitajattarensa ja palvelijattariensa ollut sallittu häntä tavata hänen sairautensa alusta asti. Vastaukseksi yhä toisteltuihin yrityksiinsä don Andrés sai häneltä suuren rahasumman ynnä kirjeen, joka oli kyhätty mahdollisimman katkeraan ja ylpeään sävyyn.

Kaikkien kauniiden naisten tavalla, jotka ovat eläessään nähneet alituisesti suitsutettavan kauneudelleen, hän otaksui ilman kyynillisyyttä, että sen täytyi välttämättä olla perustuksena ihmisten kiintymykselle. Tästä lähin täytyi siis jokaisen hänelle osoitetun huomion johtua alentuvasta säälistä, joka heikosti tuoksahti tyydytykseltä näin täydellisen muutoksen vuoksi. Otaksuma, ettei hänen enää sopinut odottaa mitään kiintymystä, kun hänen kauneutensa oli mennyt, oli seuraus siitä tosiasiasta, ettei hän koskaan ollut tuntenut eikä tajunnut muuta rakkautta kuin rakkautta intohimona. Sellainen rakkaus, vaikka se purkautuukin jalomielisyydessä ja huomaavaisuudessa, vaikka se synnyttääkin näkyjä ja suurta runoutta, pysyy aina yhtenä itsekkyyden terävimmistä ilmaisumuodoista. Vasta sitten, kun se on kokenut pitkän orjuuden, itsevihaa, pilkkaa ja suuria epäilyjä, se voi kohota hartaan uskollisuuden piiriin. Moni, joka on kuluttanut koko elinikänsä siihen, voi kertoa meille vähemmän kuin lapsi, joka eilen menetti koiran. Kun hänen ystävänsä jatkoivat ponnistuksiaan vetää hänet jälleen seuraelämään, tuli hän yhä vihaisemmaksi ja lähetteli herjaavia sanomia kaupunkiin.

Yhteen aikaan huhuttiin, että hän aikoi mennä luostariin. Mutta uudet huhut, jotka totesivat, että hän riehui raivokkaana ja epätoivoisena pienellä maatilallaan, kumosivat entiset. Hänen läheisilleen oli hänen epätoivonsa kamala näky. Hän oli varma siitä, että hänen elämänsä oli lopussa, niin hyvin hänen omansa kuin lastensakin. Hysteerisessä ylpeydessään hän oli antanut takaisin enemmän kuin hänellä oli, ja köyhyyden uhka yhtyi hänen tulevaisuutensa yksinäisyyteen ja synkkyyteen. Hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa päivänsä ärtyneenä yksinäisyydessään pienellä rappeutuvalla maatilalla. Hän mietiskeli tuntikausia vihollistensa riemua, ja hänen kuultiin kävelevän huoneessaan kummallisesti kiljahdellen.

Setä Pio ei sittenkään menettänyt rohkeuttaan. Tekemällä itsensä hyödylliseksi lapsille, puuhaamalla maatilan hoidossa ja hienotunteisella tavalla antaen lainaksi rahoja hän hankki itsellensä pääsyn taloon, vieläpä hunnutetun emännänkin luo. Mutta tällöinkin Camila, ylpeydessään varmana siitä, että tuo mies sääli häntä, ruoski häntä kielellään ja tunsi omituista mielihyvää ilkkuessaan hänelle parhaansa mukaan. Setä Pio rakasti häntä sitä enemmän, ymmärtäen paremmin kuin hän itse kaikki hänen nöyryytetyn henkensä toipumisen asteet. Mutta eräänä päivänä sattui jotakin, minkä vuoksi hän menetti osallisuutensa Camilan sielulliseen parantamiseen.

Hän työnsi auki erään oven. Camila luuli sen lukinneensa. Hetkiseksi oli hänet vallannut hupsu salainen toivo: hän oli päättänyt tehdä tahnaa liidusta ja kermasta sivelläkseen sitä kasvoilleen. Hän, joka niin usein oli virnistellyt hovin jauhotetuille isoäideille, pysähtyi muutamaksi tuokioksi miettimään, eikö hän näyttämöllä ollut oppinut mitään, mistä hänelle nyt olisi hyötyä. Hän luuli lukinneensa oven, ja kiireisin käsin, mieli jännittyneenä hän siveli tahnakerroksen kasvoilleen, mikä teki hänet hullunkurisen vaaleaksi, ja hänen katsellessaan peiliin ja huomatessaan yrityksensä hyödyttömyyden osuivat hänen silmänsä ovella ihmeissään seisovan setä Pion heijastuskuvaan. Hän nousi parahtaen tuoliltaan ja kätki kasvot käsiinsä.

»Menkää pois! Menkää iäksi pois talostani!» huusi hän. »Minä en enää koskaan tahdo teitä nähdä.» Häpeissään hän ajoi miehen pois solvauksin ja vihaisin sanoin, seurasi häntä alas käytävään ja heitteli esineitä portaita alas hänen peräänsä. Hän antoi tilanhoitajalleen käskyn, jonka mukaan setä Piolta oli kielletty talossa käynti. Mutta tämä jatkoi viikon ajan yrityksiään tavata Camilaa jälleen. Vihdoin hän palasi Limaan, kulutti aikaansa, miten parhaiten osasi, mutta ikävöi Camilan luo kuin kahdeksantoistavuotias poika. Lopuksi hän keksi sotajuonen ja palasi vuoristoon pannakseen sen täytäntöön.

Eräänä aamuna hän nousi ennen päivänkoittoa ja paneutui pitkälleen maahan Camilan ikkunan alle. Hän matki pimeässä itkun ääntä ja mahdollisimman tarkasti nuoren tytön itkemistä. Tätä hän jatkoi kokonaisen neljännestunnin. Hän ei sallinut äänensä paisua kuuluvammaksi kuin mitä italialaiset soittotaiteilijat sanoisivat pianoksi, mutta hän keskeytti sen usein toivoen, että jos Camila nukkui, se syöpyisi hänen tajuntaansa yhtä paljon jatkuvaisuudellaan kuin asteellaankin. Ilma oli viileä ja herttainen. Ensimmäinen heikko valojuova ilmestyi vuorenhuippujen takaa, ja idässä värähteli aamutähti yhä vienommin ja hellemmin. Syvä hiljaisuus verhosi kaikki talon rakennukset; vain tilapäinen tuulenhenkäys pani ruohon huoahtelemaan. Äkkiä sytytettiin lamppu Camilan huoneessa, ikkunaluukku työnnettiin auki, ja hunnutettu pää kurottautui ulos.

»Kuka siellä on?» kysyi kaunis ääni.

Setä Pio pysyi vaiti.

Camila kysäisi uudestaan äänensävyllä, jossa oli kärsimätön vivahdus:
»Kuka siellä on? Kuka siellä itkee?»

»Doña Micaela, armollinen rouva, minä pyydän teitä tulemaan tänne luokseni.»

»Kuka siellä on ja mitä minulta tahdotaan?»

»Minä olen tyttöraukka. Minä olen Estrella. Minä pyydän teitä tulemaan avuksi. Älkää kutsuko palvelijatartanne. Minä pyydän, doña Micaela, tulkaa itse.»

Camila oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten: »No, minä tulen», ja sulki luukun. Sitten hän ilmestyi rakennuksen nurkan takaa. Hänellä oli paksu viitta, joka laahasi kasteessa. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän ja virkkoi: »Tule tänne, missä minä seison. Kuka sinä olet?»

Setä Pio nousi: »Camila, se olen minä… setä Pio. Suo minulle anteeksi, mutta minun täytyy sinua puhutella.»

»Jumalan äiti, milloin minä pääsen tuosta kauheasta ihmisestä? Ymmärtäkää: minä en halua tavata ketään. Minä en halua puhutella ainoatakaan ihmistä. Minun elämäni on loppunut. Siinä kaikki.»

»Camila, pitkän yhdessä viettämämme elämän nimessä minä pyydän sinua myöntämään minulle yhden asian. Sitten minä lähden pois enkä koskaan kiusaa sinua enää.»

»Minä en myönnä teille mitään, en mitään. Pysykää minusta erossa.»

»Minä lupaan sinulle, etten sinua enää koskaan kiusaa, jos minua tämän kerran kuuntelet.» Camila riensi nurkan ympäri ovelle rakennuksen toiselle sivulle, ja setä Pion täytyi juosta hänen rinnallaan ollakseen varma, että toinen kuuli hänen sanansa. Camila pysähtyi.

»Mitä se sitten on? Sanokaa nopeasti. On kylmä. Minä en ole terve.
Minun täytyy palata huoneeseeni.»

»Camila, salli minun ottaa don Jaime vuodeksi asumaan kanssani Limassa. Salli minun olla hänen opettajanaan. Salli minun opettaa hänelle kastiliankieltä. [Kastilian murretta (lengua castellana) pidetään Espanjassa mallikielenä, johon kirjakieli perustuu. Suom.] Täällä hänet on jätetty palkollisten huostaan. Hän ei opi mitään.»

»En.»

»Camila, mitä hänestä tulee? Hänellä on hyvä pää, ja hän tahtoo oppia.»

»Hän on sairas. Hän on hento. Teidän kotinne on sikolätti. Ainoastaan maalla asuminen on hänelle terveellistä.»

»Mutta hän on paljon vahvistunut muutamina viime kuukausina. Minä lupaan siistitä asumukseni. Minä pyydän äiti Maria del Pilarilta taloudenhoitajattaren. Täällä hän oleskelee sinun talleissasi kaiken päivää. Minä opetan hänelle kaikkea, mitä herrasmiehen tulee tietää. Miekkailua, latinaa ja musiikkia. Me luemme kaikki…»

»Äitiä ei voida sillä tavalla erottaa lapsestaan. Se on mahdotonta. Olette hupsu, kun olette sellaista ajatellutkaan. Lakatkaa ajattelemasta minua ja kaikkea, mikä minua koskee. Minua ei ole enää olemassa. Minä ja lapseni tulemme toimeen parhaamme mukaan. Älkää yrittäkö minua toiste häiritä. Minä en tahdo tavata ketään ihmisolentoa.»

Nyt setä Pio tunsi, että hänen oli turvauduttava ankariin keinoihin.
»Maksa sitten minulle rahat, jotka olet minulle velkaa», sanoi hän.

Camila seisoi hiljaa, hämillään. Itsekseen hän tuumi: — Elämä on liian kamalaa kestettäväksi. Milloinkahan minä kuolen? — Hetkisen perästä hän vastasi setä Piolle käheällä äänellä: »Minulla on varsin vähän rahaa. Minä maksan teille, mitä voin.

»Minä tahdon maksaa teille nyt. Minulla on täällä joitakin jalokiviä. Sitten ei meidän enää koskaan tarvitse tavata toisiamme.» Hän häpesi köyhyyttään. Hän astui muutaman askeleen, kääntyi ja sanoi: »Nyt näen, että te olette varsin kovasydäminen mies, mutta onhan oikein, että maksan teille, mitä olen velkaa.»

»Ei, Camila, minä sanoin sen vain antaakseni pontta pyynnölleni. Minä en ota sinulta mitään rahoja. Mutta lainaa minulle don Jaime vuodeksi. Minä rakastaisin häntä ja pitäisin hänestä kaikin tavoin huolta. Vahingoitinko minä sinua? Olinko minä sinulle huono opettaja menneinä vuosina?»

»Julmaa on, että yhä tiukkaatte kiitollisuutta, kiitollisuutta, kiitollisuutta. Minä olin kiitollinen — sillä hyvä! Mutta nyt kun en enää ole sama nainen, ei ole jäljellä mitään kiitollisuuden syytä.» Seurasi äänettömyys. Hänen silmänsä katselivat tähteä, joka näkyi johtavan koko taivasta ihmeineen. Suuri tuska oli hänen sydämessään, tarkoituksettoman maailman tuska. Sitten hän sanoi: »Jos Jaime haluaa lähteä mukaanne, niin hyvä on. Minä puhun hänelle aamulla. Jos hän haluaa lähteä kanssanne, niin tapaatte hänet majatalossa puolenpäivän aikaan. Hyvää yötä. Jääkää Jumalan haltuun!»

»Jumalan haltuun!»

Camila palasi sisälle. Seuraavana päivänä ilmestyi vakava, pieni poika majataloon. Hänen hienot vaatteensa olivat nyt rikkinäiset ja tahraiset, ja hänellä oli kainalossaan pieni mytty ylimääräisiä alusvaatteita. Hänen äitinsä oli antanut hänelle kultakolikon taskurahoiksi ja pienen, pimeässä välkkyvän kiven unettomina öinä katseltavaksi. He lähtivät yhdessä rattailla, mutta setä Pio huomasi pian, että tärinä ei tehnyt pojalle hyvää. Niinpä hän kantoi poikaa olallaan. Kun he lähestyivät San Luis Reyn siltaa, koetti Jaime salata häpeänsä, sillä hän tiesi, että yksi niitä hetkiä oli tulossa, jotka erottivat hänet muista ihmisistä. Hän oli erikoisesti häpeissään siksi, että setä Pio oli juuri saavuttanut erään tuttavansa, merikapteenin. Ja juuri kun he tulivat sillalle, puhui hän vanhalle naiselle, joka matkusti nuoren tytön kanssa. Setä Pio sanoi, että he sillan yli päästyään istahtaisivat levähtämään — mutta se osoittautui tarpeettomaksi.