VIIDES OSA
EHKÄ TARKOITUS
Uusi kivisiltä on rakennettu vanhan tilalle, mutta tapaus ei ole unohtunut. Sen muisto elää sananparsissakin. »Voin tavata sinut tiistaina, ellei silta sorru», sanoo limalainen. »Serkkuni elää San Luis Reyn sillan ääressä», selittää toinen, ja hymy värähtää seurueen kasvoilla, sillä tuokin merkitsee, että Damokleen miekka riippuu mainitun henkilön pään päällä. Tästä tapaturmasta on joitakin runoja, joita tavataan klassillisten joukossa jokaisessa perulaisessa lukemistossa, mutta varsinaisena kirjallisena muistomerkkinä on veli Juniperin teos.
Sadoin eri tavoin voi miettiä asianhaaroja. Veli Juniper ei koskaan olisi tullut käyttäneeksi menetelmäänsä, jollei hän olisi ollut ystävyyssuhteissa erääseen San Martinin yliopiston opettajaan, jonka puoliso oli eräänä aamuna karannut laivalla jonkun sotilaan seurassa Espanjaan ja jättänyt miehensä huollettaviksi kaksi kehtolasta, molemmat tyttöjä. Tämä mies omisti kaiken sen katkeruuden, joka veli Juniperilta puuttui, ja hänelle tuotti eräänlaista riemua se vakaumus, että maailmassa oli kaikki hullusti. Hän kuiskaili fransiskaanin korvaan sellaisia ajatuksia ja kaskuja, jotka kielsivät uskon, että maailmaa oli mikään johtamassa. Hetkiseksi tuli silloin veljen silmiin tuskan, melkein epätoivon ilme; sitten hän alkoi kärsivällisesti selittää, miksi moiset tarinat eivät tuottaneet mitään vaikeuksia uskovaisille. »Oli kerran Neapelin ja Sisilian kuningatar», puhui tiedemies, »joka huomasi, että hänellä oli kyljessään äkäinen ajos. Hädissään hän käski kaikkien alamaistensa langeta rukouksiin ja määräsi, että kaikkiin vaatteisiin Sisiliassa ja Neapelissa ommeltaisiin toivon ristejä. Hänen kansansa rakasti häntä suuresti, ja kaikki rukoukset ja kirjailut olivat vilpittömiä, mutta tehottomia. Nyt hän lepää Monrealen loistossa, ja jonkin tuuman päässä hänen sydämensä yläpuolella saa lukea sanat: Minä en pelkää mitään turmaa.»
Kuulemalla paljon tällaista uskon ilkkumista veli Juniper sai sen varman käsityksen, että oli tullut aika antaa maailmalle todistus, taulukkoihin perustuva todistus vakaumuksesta, joka hänellä oli niin kirkkaana ja kiihkeänä. Kun rutto vieraili hänen rakkaassa kylässään Puertossa ja vei hautaan suuren joukon talonpoikia, hän laati salaa selostuksen viidentoista uhrin ja yhtä monen jälkeenjääneen ominaisuuksista, tilaston heidän arvostaan sub specie aeternitatis [iäisyyden kasvojen edessä]. Jokainen sielu arvioitiin kymmenjärjestelmän mukaan hyvyytensä, uskonnollisen hartautensa ja taloudellisen merkityksensä puolesta. Tässä on näytepalanen tuota pitkälle tähtäävää karttaa:
Hyvyys Hurskaus Hyödyllisyys
Alfonso G 4 4 10
Nina 2 5 10
Manuel B 10 10 0
Alfonso V. -8 -10 10
Vera N 0 10 10
Asia oli vaikeampi kuin hän oli odottanut. Melkein jokainen henkilö tukalassa rajayhteiskunnassa osoittautui taloudellisesti korvaamattomaksi, joten kolmas sareke oli miltei tarpeeton. Tutkijain täytyi turvautua minus-numeroihin verratessaan Alfonso V:n luonteenpiirteitä muihin, koska tämä ei ainoastaan ollut paha, kuten Vera N., vaan pahuuden levittäjä eikä ainoastaan karttanut kirkkoa, vaan pyrki muitakin siitä vieroittamaan. Vera N. oli tosiaan paha, mutta hän oli mallikelpoinen hartaudenharjoittaja ja täyden rukoushuoneen päätuki. Näistä surullisista seikoista veli Juniper kyhäsi jokaiselle maalaiselle arvonumeron. Hän laski yhteen uhrien arvosanain kokonaismäärän verraten sitä jälkeenjääneiden ansioluetteloon ja havaitsi, että kuolleet olisivat viisi kertaa paremmin ansainneet tulla säästetyiksi. Näytti melkein siltä, että ruton raivo oli kohdistettu Puerton kylän todella kunnollisia asukkaita vastaan. Ja sinä iltapäivänä veli Juniper lähti kävelylle Tyynenmeren rannikolle. Hän repi muistiinpanonsa ja heitti ne aaltoihin; hän katseli tuntikauden suuria helmenvärisiä pilviä, jotka riippuivat taivaanrannalla meren yläpuolella, ja tuo kauneus synnytti hänessä alistumisen tunteen, jota hän ei sallinut järkensä eritellä. Epäsuhde uskon ja tosiasiain välillä on suurempi kuin yleensä otaksutaan.
Mutta San Martinin opettajalla oli toinen tarina, joka ei ollut yhtä kumoava, ja se luultavasti antoi veli Juniperille aiheen menettelyynsä San Luis Reyn sillan sortumisen jälkeen.
Tämä opettaja käveli kerran Liman tuomiokirkon läpi ja pysähtyi lukemaan erään naisen hautakirjoitusta. Hän luki, alaleuan yhä enemmän työntyessä ulospäin, että vainaja oli kahdenkymmenen vuoden aikana ollut kotinsa keskus ja ilo, että hän oli ollut ystäviensä riemu, että kaikki, jotka hänet tapasivat, ihmettelivät hänen hyvyyttään ja kauneuttaan ja että hän nyt lepäsi siinä odottamassa Herransa paluuta. Ja sinä päivänä, jolloin San Martinin opettaja luki nuo sanat, hänellä oli ollut paljon tuskittelun aihetta, ja kohottaen silmänsä hautakirjoituksesta hän puhui raivokkaasti ääneensä: »Mikä häpeä, että moista jatketaan! Jokainen tietää, ettemme tässä maailmassa tee muuta kuin tyydytämme omia oikkujamme. Miksi pitkitetään tuota epäitsekkyyden satua? Miksi pidetään elossa tuo huhu uhrautuvasta alttiudesta?»
Ja näin sanoen hän päätti paljastaa tämän kivenhakkaajien salaliiton. Nainen oli ollut vainajana vasta kaksitoista vuotta. Hän etsi käsiinsä hänen palkollisensa, hänen lapsensa ja ystävänsä. Ja kaikkialla, mihin hän tuli, olivat tuon naisen luonteenpiirteet suloisen tuoksun lailla eläneet hänen jälkeensä, kaikkialla, missä häntä mainittiin, kohosi huulille kärsivä hymy, ja vakuutettiin, ettei hänen herttaisuuttaan voinut sanoin kuvailla. Hänen lastenlastensakin kiihkeää nuoruutta, vaikkeivät he olleet häntä koskaan nähneet, painoi vaikeana esikuvana se tieto, että oli mahdollista elää niin hyvin. Ja mies seisoi hämmästyneenä; mutta vihdoin hän jupisi: »Se, mitä sanoin, on kuitenkin totta. Tuo nainen oli poikkeus — ehkä poikkeus.»
Laatiessaan kirjaansa näistä henkilöistä veli Juniper näkyi pahasti pelänneen, että hän jättämällä pois vähäisimmänkään yksityiskohdan saattaisi menettää jonkin opastavan vihjauksen. Mitä kauemmin hän työskenteli, sitä enemmän hän aavisteli kompastelevansa suuressa pelottavassa hämärässä, ja sitä enemmän hän arasteli. Hänelle ilkkuivat aina yksityiskohdat, jotka näyttivät olevan perin tärkeitä, kunhan hän vain löytäisi niille kehyksen. Hän pani kaikki sen käsityksen varaan, että kun hän — tai joku viisaampi pää — lukisi kirjan kahteenkymmeneen kertaan, lukemattomat tosiasiat alkaisivat äkkiä liikkua, kertyä kokonaisuudeksi ja paljastaa salaisuutensa. Montemayorin markiisittaren kokki kertoi hänelle, että hänen emäntänsä eli melkein yksinomaan riisillä, kalalla ja muutamilla hedelmillä, ja veli Juniper merkitsi sen muistiin siltä varalta, että se jonakin päivänä paljastaisi henkisen piirteen. Don Rubio sanoi markiisittaresta, että tällä oli tapana kutsumatta saapua hänen pitoihinsa varastellakseen lusikoita. Muuan kaupungin laidalla asuva kätyri selitti, että doña Maria kävi hänen luonaan esittämässä sairaalloisia kysymyksiä, kunnes hänen oli täytynyt karkoittaa koko nainen oveltaan kuin kerjäläinen. Kaupungin kirjakauppias ilmoitti, että markiisitar oli yksi Liman kolmesta valistuneimmasta henkilöstä. Hänen isännöitsijänsä vaimosta hän oli hajamielinen, mutta täynnä hyvyyttä. Elämäkerran kirjoittaminen on vaikeampaa kuin yleensä otaksutaan.
Veli Juniper totesi, että vähimmin oli saatavissa tietoja niiltä, jotka olivat enimmin tulleet kosketuksiin hänen tutkimuksensa kohteiden kanssa.
Äiti Maria del Pilar jutteli hänelle laajalti Pepitasta, mutta jätti mainitsematta omat tätä tyttöä koskevat suuret suunnitelmansa. Alussa oli vaikea päästä Pericholen puheille, mutta sittemmin hän oppi pitämäänkin fransiskaanista. Hänen kuvauksensa setä Piosta oli jyrkässä ristiriidassa niiden monien selväävien todistusten kanssa, joita hän oli muualta kuullut. Camilan viittaukset poikaansa olivat harvat ja tuskallisesti myönnetyt. Silloin päättyi keskustelu äkkiä. Kapteeni Alvarado kertoi Estebanista ja setä Piosta mitä voi. Ne, jotka tässä maailmassa enimmin tietävät, ovat pidättyväisimmät.
Säästän lukijani niistä liioitteluista, joihin veli Juniper joutui yleistäessään ilmiöitä. Ne takertuvat meihin alinomaa. Hän luuli samassa tapaturmassa näkevänsä jumalattomien rangaistuksen ja hyville varhaisen kutsun taivaaseen. Hän luuli näkevänsä ylpeyden ja varallisuuden joutuvan häpeään havainnollisena opetuksena maailmalle ja nöyryyden tulevan kruunatuksi ja palkituksi kaupungin valistamiseksi. Mutta veli Juniper ei tyytynyt näihin syihin. Olihan mahdollista, ettei Montemayorin markiisitar ollut mikään ahneuden hirviö enempää kuin setä Piokaan pelkkä oman nautinnon ja mukavuuden tavoittelija.
Kun kirja oli valmis, sattui se joutumaan eräiden tuomarien silmiin ja julistettiin pian harhaoppiseksi. Se määrättiin poltettavaksi torilla tekijänsä kerällä. Veli Juniper alistui päätökseen, että paholainen oli käyttänyt häntä aseena pannakseen toimeen mahtavan sotaretken Perussa. Hän istui vankikopissaan tuon viimeisen yön yrittäen löytää omasta elämästään sitä mallia, jota oli turhaan etsinyt viiden muun henkilön elämäntarinasta. Hän ei ollut kapinallinen. Hän oli halukas uhraamaan henkensä kirkon puhtauden puolesta. Mutta hän toivoi jonkin äänen jostakin todistavan hänelle, että hän sentään oli tarkoittanut uskonnon parasta. Hän luuli, ettei maailmassa ollut ketään, joka häntä uskoi. Mutta seuraavana päivänpaisteisena aamuna oli isossa väkijoukossa montakin, jotka häntä uskoivat, sillä häntä rakastettiin paljon.
Saapui pieni lähetystö Puerton kylästä, ja Nina (hyvyys 2, hurskaus 5, hyödyllisyys 10) ja muut seisoivat nolostuneina, jopa hämmästyneinä, kun heidän pieni munkkinsa uhrattiin ahneille liekeille. Silloinkin, vielä silloinkin värähti hänen sydämessään itsepintainen hermo tiukaten, ettei ainakaan pyhä Fransiskus olisi häntä kokonaan tuominnut, ja — tohtimatta vedota suurempaan nimeen, koska hän näkyi niin helposti erehtyvän näissä asioissa — hän huusi kahdesti pyhää Fransiskusta, heittäytyi liekkiä vasten ja kuoli hymyhuulin.
Surumessun päivä oli kirkas ja lämmin. Mustat silmät ammollaan pelonsekaisesta kunnioituksesta tulvivat limalaiset katuja pitkin tuomiokirkkoonsa ja seisoivat töllistellen mustaan sametti- ja hopearöykkiöön. Ihmeellisten ja melkein puisevien vaatteittensa kehyksessä hikoili arkkipiispa korokkeellaan, silloin tällöin tuntijan korvalla tarkaten Viktorian kontrapunktien hiveleviä sointuja. Kuoro oli uudestaan opiskellut ne sivut, jotka Tomas Luis oli hyvästinään musiikille säveltänyt ystävälleen ja suojelijalleen Itävallan keisarinnalle, ja kaikki tuo suru ja sulous, kaikki espanjalainen realismi, joka tihkui italialaisen tyylin läpi, kohosi ja laski mantiljain meren yli. Virkaväreissään ja höyhenkoristuksissaan polvistui don Andrés sairaana ja tuskastuneena. Hän tiesi, että väkijoukko vilkui häneen salavihkaa, odottaen hänen näyttelevän ainoan poikansa menettäneen isän osaa. Hän mietti, oliko Perichole ehkä saapuvilla. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut olla näin kauan tupakoimatta. Kapteeni Alvarado tunkeutui hetkiseksi sisälle päiväpaisteiselta torilta. Hän vilkaisi mustien hiuksien ja pitsien pensaston yli kynttiläkulkueeseen ja suitsutusten savurihmoihin. — Kuinka valheellista, kuinka epätodellista! — jupisi hän ja livahti jälleen ulos. Hän käveli alas meren rannalle ja istahti aluksensa reunalle, tuijottaen kirkkaaseen veteen. — Onnellisia ovat hukkuneet, Esteban, — virkkoi hän.
Uutimien takana istui abbedissa tyttöineen. Edellisenä iltana hän oli riuhtaissut erään epäjumalan sydämestään, ja se kokemus oli tehnyt hänet kalpeaksi, mutta lujaksi. Hän oli tottelevaisesti alistunut tunnustamaan, ettei ollut väliä, edistyikö hänen työnsä vai ei; riitti, että hän työskenteli. Hän oli parantumattomia potilaita vaaliva sairaanhoitajatar; hän oli pappi, joka alati palaa virkatoimeensa alttarin ääreen, vaikkei sen luo saavu kuulijoita. Ei olisi mitään Pepitaa hänen työtään laajentamassa; se joutuisi hänen velttojen ja välinpitämättömien virkatoveriensa käsiin. Taivaalle näkyi riittävän se, että Perussa oli hetkiseksi kukkinut ja kuihtunut epäitsekäs rakkaus. Hän painoi otsaansa kättään vasten, kuunnellen pitkää, hellää säveltä, jonka sopraano kohottaa Herran kiitoksessa. — Minun hellyydessäni olisi pitänyt olla enemmän tuota väriä, Pepita. Minun elämässäni olisi pitänyt olla enemmän tuota sävyä. Minä olen puuhannut liian ahkerasti, — lisäsi hän katuvasti, ja hänen sielunsa vaipui vähitellen rukoukseen.
Camila oli lähtenyt maatilaltaan saapuakseen surumessuun. Hänen sydämensä oli täynnä tyrmistystä ja ihmettelyä. Tässä oli taaskin huomautus taivaasta; nyt puhuttiin hänelle kolmatta kertaa. Hänen isorokkonsa, Jaimen sairaus ja nyt sillan luhistuminen — oh, ne eivät olleet sattumia. Hän oli niin häpeissään kuin kirjoitusta olisi ilmestynyt hänen otsalleen. Palatsista saapunut määräys tiedotti, että varakuningas aikoi lähettää hänen molemmat tyttärensä luostarikouluun Espanjaan. Se oli oikein. Hän oli yksin. Hän keräsi konemaisesti muutamia kapineita ja lähti matkalle kaupunkiin ollakseen läsnä surumessussa. Mutta hänen mieleensä juolahti, kuinka väkijoukko tuijottaisi hänen Pionsa ja hänen poikansa ruumiisiin; hän muisti pitkät kirkonmenot ikäänkuin kuilun, johon rakkaat putoavat, ja hänen mieleensä tuli dies irae ja sen vihainen myrsky, johon yksilö häviää miljoonien vainajien joukkoon, muotojen hämärtyessä ja piirteiden kuihtuessa.
Vähän edempänä kuin matkansa puolivälissä hän livahti San Luis Reyn kirkkoon ja polvistui pilaria vasten levähtääkseen. Hän etsi muististaan, koettaen elävöittää itselleen noiden kahden kasvot. Hän odotti jonkin liikutuksen ilmenemistä. — Mutta en tunne mitään, — kuiskasi hän itsekseen. — Minulla ei ole sydäntä. Olen tolkuton naispoloinen, siinä kaikki. Minut on suljettu ulkopuolelle. Minulla ei ole sydäntä. No, en yritäkään mitään ajatella; lepäänhän vain tässä. — Ja tuskin hän oli vaiennut, kun tuo kauhea tulkitsematon tuska jälleen valtasi hänet, se tuska, ettei hän enää kertaakaan saisi puhutella setä Pioa ja kertoa hänelle rakkaudestaan ja edes kerran rohkaista Jaimea kärsimyksissä. Hän hypähti rajusti pystyyn. — Minä tuotan jokaiselle pettymyksen, — huudahti hän. — He rakastavat minua, ja minä tuotan heille pettymyksen.
Hän palasi maatilalle ja vietti vuoden ajan epätoivossa itseään syytellen. Eräänä päivänä hän kuuli sattumalta, että ihmeellinen abbedissa oli samassa tapaturmassa menettänyt kaksi henkilöä, joita hän rakasti. Hänen ompelunsa putosi hänen kädestään: hän siis tietäisi, hän selittäisi. — Mutta ei, mitäpä hän minulle sanoisi? Hän ei edes uskoisi, että minunlaiseni ihminen voisi rakastaa tai menettää.
Camila päätti sittenkin mennä Limaan ja katsella abbedissaa etäältä. — Jos hänen kasvonsa osoittavat, ettei hän hylkisi minua, niin menen häntä puhuttelemaan, — tuumi hän.
Sitten hän hiiviskeli luostarikirkon lähellä ja ihastui nöyrästi noihin vaatimattomiin, vanhoihin kasvoihin, vaikka ne häntä hiukan pelottivat. Vihdoin hän kävi abbedissan luona.
»Äiti», virkkoi hän, »minä… minä…»
»Tunnenko minä teidät, tyttäreni?»
»Minä olin näyttelijätär, minä olin Perichole.»
»Ah niin. Olenkin jo pitkän aikaa halunnut tutustua teihin, mutta minulle sanottiin, että te ette halunnut näyttäytyä. Tekin, tietääkseni, menetitte San Luis Reyn sillan sortumisessa…»
Camila nousi ja horjui. Siinä taaskin tuo tuskan ota, kuolleiden kädet, joita hän ei voinut tavoittaa. Hänen huulensa olivat kalpeat. Hänen tukkansa harjasi abbedissan povea: »Äiti, mitä minun on tehtävä? Minä olen ihan yksin. Minulla ei ole mitään maailmassa. Minä rakastan heitä. Mitä minun on tehtävä?»
Abbedissa katsoi häneen tarkasti. »Tyttäreni, täällä on kuuma. Menkäämme puutarhaan. Siellä voitte levähtää.» Hän viittasi erästä luostarin tyttöä tuomaan vettä. Hän jatkoi puhuen konemaisesti Camilalle: »Minä olen jo pitkän aikaa halunnut teihin tutustua, señora. Jo ennen sitä tapaturmaa halusin hartaasti teidät tuntea. Minulle kerrottiin, että kun esitettiin autos sacramentales, te olitte hyvin suuri ja kaunis näyttelijätär Belsazarin pidoissa.»
»Oi, äiti, ette saa noin sanoa. Minä olen syntinen. Te ette saa noin sanoa!»
»Kas tässä, juokaa tämä, lapseni. Meillä on kaunis puutarha, eikö teidänkin mielestänne?» Te tulette usein meitä katsomaan ja jonakin päivänä tapaatte sisar Juanan, joka on ylipuutarhurimme. Ennenkuin hän astui luostariin, hän oli tuskin koskaan nähnyt puutarhaa, sillä hän työskenteli kaivoksissa ylhäällä vuoristossa. Nyt kaikki kasvaa hänen hoidossaan. On kulunut vuosi onnettomuudestamme, señora. Minä menetin kaksi, jotka olivat lapsina olleet orpokodissani, mutta tehän menetitte oman lapsenne?»
»Niin, äiti.»
»Ja hyvän ystävän?»
»Niin, äiti.»
»Kertokaa minulle…»
Ja sitten Camilan pitkäaikaisen epätoivon, hänen varhaisista tyttövuosista jatkuneen yksinäisen, itsepintaisen epätoivonsa tyrsky purkautui ja hän sai levon tässä tomuisessa, ystävällisessä helmassa sisar Juanan suihkulähteiden ja ruusujen keskellä.
* * * * *
Mutta missä olisi kylliksi kirjoja sisältääkseen nämä tapaukset, jotka eivät olisi olleet samat ilman sillan sortumista? Sellaisten joukosta valitsen vielä yhden.
»Abuirren kreivitär haluaa teitä tavata», virkkoi maallikkosisar abbedissan toimiston ovelta.
»No», kysyi abbedissa laskien kynän kädestään, »kuka hän on?»
»Hän on juuri saapunut Espanjasta. En muuta tiedä.»
»Oh, rahoja, Inez, rahoja sokeainkotiani varten. Nopeasti, pyydä hänet sisälle.»
Pitkä, jokseenkin raukea kaunotar astui huoneeseen. doña Clara, joka tavallisesti oli niin tyyni ja asiallinen, näytti kerran hämmentyneeltä. »Onko teillä kiirettä, rakas äiti? Saanko hetkisen puhutella teitä?»
»Minä olen vapaa, tyttäreni. Suokaa anteeksi vanhan naisen muistamattomuus; olenko tuntenut teidät jo ennemmin?»
»Äitini oli Montemayorin markiisitar…» doña Clara arveli, ettei abbedissa ollut ihaillut hänen äitiään, eikä halunnut sallia vanhemman naisen puhua ennenkuin hän itse oli pitkässä intohimoisessa esityksessä puolustanut doña Mariaa. Raukeus hävisi hänen itsesoimaukseensa.
Vihdoin abbedissa kertoi hänelle Pepitasta, Estebanista ja Camilan vierailusta. »Kaikki olemme hairahtuneet. Ihminen tahtoo tulla rangaistuksi. Ihminen on halukas kaikenlaisiin sovitustöihin, mutta tiedättekö, tyttäreni, että rakkaudessa — tuskin sen tohdin sanoa, — mutta rakkaudessa eivät edes erehdyksemme näy voivan käydä pitkäaikaisiksi?»
Kreivitär näytti abbedissalle doña Marian viimeisen kirjeen. Äiti Maria ei tohtinut lausua ääneensä, kuinka suuresti hän ihmetteli, että tuollaisia sanoja — sanoja, joita sittemmin koko maailma on riemuiten toistellut — voisi pulputa esille Pepitan emännän sydämestä. — Opi nyt, — kehotti hän itseään, — opi vihdoinkin tajuamaan, että kaikkialta voi odottaa jotakin kaunista ja jaloa. — Ja hän tunsi itsensä ylen iloiseksi kuin nuori tyttö tästä uudesta todistuksesta, että ne luonteenpiirteet, joita hän elämässä etsi, olivat kaikkialla, että maailma oli valmis. »Tahdotteko osoittaa minulle ystävällisyyttä, tyttäreni? Sallittuko minun näyttää teille työni?»
Aurinko oli mennyt mailleen, mutta abbedissa opasti lyhty kädessä vierastaan käytävästä toiseen. Doña Clara näki vanhat ja nuoret, sairaat ja sokeat, mutta kaikkein enimmin hän katseli tuota väsynyttä, kirkashenkistä vanhaa naista, joka häntä saatteli. Abbedissa seisahtui joskus ovikäytävään ja sanoi äkkiä: »En voi karkoittaa mielestäni sitä ajatusta, että jotakin voitaisiin tehdä kuuromykille. Minusta tuntuu, että joku kärsivällinen ihminen voisi… voisi keksiä heille kielen. Tiedättehän, että niitä on Perussa sadoittain. Muistatteko, olisiko kukaan Espanjassa heitä varten keksinyt mitään keinoa? No, kerran vielä keksitään.» Tai hetkistä myöhemmin: »Kuulkaahan, minä ajattelen yhä, että jotakin voitaisiin tehdä mielisairaiden hyväksi. Minä, nähkääs, olen vanha enkä voi matkustaa sinne, missä tällaisia asioita pohditaan, mutta minä tarkkaan heitä toisinaan, ja minusta näyttää… Espanjassahan kai nykyisin ollaan heitä kohtaan suopeita? Minusta näyttää, että tässä on jotakin salaista, meiltä kätkettyä, melkein käsivartemme ulottuvissa. Jos joskus Espanjassa kuulette jotakin, mistä olisi meille apua, ettekö kirjoittaisi minulle kirjettä… jollei teillä ole liian kiirettä?»
Vihdoin, sitten kun doña Clara oli nähnyt keittiötkin, abbedissa sanoi: »Nyt suonette minulle anteeksi, sillä minun pitää mennä heikoimpien sairaiden suojaan lausuakseni heille muutamia sanoja, joita he ajattelisivat, kun eivät voi nukkua. Minä en pyydä teitä tulemaan sinne kanssani, sillä te ette ole tottunut sellaiseen — sellaiseen voihkinaan ja muuhun. Muutoin puhunkin heille vain niinkuin puhutaan lapsille.» Hän vilkaisi vieraaseensa, kaino, kaihoisa hymy huulillaan. Äkkiä hän katosi hetkiseksi ja palasi erään avustajattarensa kanssa, johon sillalla sattunut tapaturma oli myöskin koskenut ja joka oli aikaisemmin ollut näyttelijätär. »Hän jättää minut», sanoi abbedissa, »ryhtyäkseen johonkin työhön kaupungilla, ja puhuttuani täällä minunkin pitää jättää teidät molemmat, sillä jauhokauppias ei odota minua kauemmin, ja haastelumme vie pitkän ajan.»
Mutta doña Clara seisoi ovella, abbedissan puhutellessa heitä lamppu laskettuna lattialle viereensä. Äiti Maria seisoi selin ovenpieltä vasten; potilaat lepäsivät riveissä, katsellen kattoon ja koettaen pidätellä henkeään. Hän haasteli sinä iltana kaikista, jotka olivat ulkona pimeydessä (hän ajatteli vain Estebania, ajatteli vain Pepitaa), joilla ei ollut ketään, kenen puoleen kääntyä ja joita maailma ehkä murjoi vielä enemmän, ilman tarkoitusta. Ja ne, jotka lepäsivät täällä vuoteillaan, tunsivat olevansa turvassa, jonka abbedissa oli heille valmistanut. Täällä oli valoa ja lämpöä, ja ulkona oli pimeys, jonne he eivät haluaisi, vaikka pääsisivät vapaiksi tuskasta ja kuolemastakin. Mutta hänen puhuessaankin liikkui hänen sielunsa pohjalla toisia mietteitä. — Nytkään — ajatteli hän, — tuskin kukaan muu muistaa Estebania ja Pepitaa kuin minä itse. Camila muistelee ainoastaan poikaansa ja setä Pioa, tämä rouva ainoastaan äitiään. Mutta pian me kuolemme, ja kaikki muisto noista viidestä häipyy maan päältä; ja meitä itseämme rakastetaan hetkinen ja sitten meidät unohdetaan. Mutta rakkaus on ollut kylliksi; kaikki rakkauden sykähdykset palaavat rakkauteen, joka ne synnytti. Muistokaan ei ole rakkaudelle välttämätön. On olemassa elävien maa ja kuolleiden maa, ja siltana niiden välillä on rakkaus, ainoa, mikä jää jäljelle, ainoa, millä on tarkoitusta.